Suomen hyljeksityt sankarit

Bushmaster

Greatest Leader
http://www.verkkouutiset.fi/politiikka/georg_c_ehrnrooth-42735

Kenties yksinäisin suomalainen poliitikko oli Kekkosta ja kommunismia vastaan

Kenties yksinäisin suomalaisen politiikan tekijöistä oli kansanedustaja ja puoluejohtaja Georg C. Ehrnrooth, joka uskalsi olla Urho Kekkosta ja kommunismia vastaan.

Tohtori Riku Keski-Rauska kertoo tuoreessa Georg C. Ehrnrooth -elämänkerrassa, miten poliitikosta voi tulla täysin oikeutetun kriittisyytensä seurauksena hyljeksitty, vihattu ja vaaralliseksi noiduttu.

Georg C. Ehrnroothin (27.7.1926 – 17.10.2010) haukkumisesta ja pilkkaamisesta tuli Kekkos-uskollisuuden yksi ilmaisumuoto. Se oli valtakunnallinen hartaudenosoitus, jolla todistettiin kuuluminen YYA:n nöyrään palvontaan, jäsenenä parempien ihmisten kirkkokuorossa.

Keski-Rauskan väitöskirjaan perustuva elämänkerta on yhdessä mielessä kirja sankaruudesta, toisessa merkillinen, lähes uskomaton kuvaus vastaanhangoittelusta, Kekkos-vastaisuudesta ja vuosikymmeniä kestäneestä katkeruudesta, vihastakin. Uuden Suomen päätoimittaja Pentti Poukka kuvasi aikoinaan UKK-suhdettaan: ”Kekkonen vihasi minua mutta kyllä minäkin häntä.”

Ensimmäisen poliittisen järkytyksen Ehrnrooth koki, kun Suomen ja Neuvostoliiton tehtyä rauhansopimuksen alkoivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit. Hän kauhistuu, miten on mahdollista, että tuomiot langetetaan jälkikäteen sorvatun lain perusteella. Se oli Matti Kuusenkommenttia lainaten "hermojärkytys".

Ehrnroothin silmissä luottamus silloiseen oikeusministeri Urho Kekkoseenromahtaa. Tämä kun toimi asiassa hyvin aktiivisesti: myötäili kansanedustajaHertta Kuusisen (neuvostodiktaattori Josif Stalinin lähipiiriin paenneen Otto Wille Kuusisen tytär) neuvoja ja lisäilipä syytettyjen joukkoon omia vihamiehiään.

Vielä hetkeä aiemmin Kekkonen oli jatkosotamme vankka tukija. Takinkäännös oli taitava, ja lupaili tulevaa veljeilyä Stalinin kanssa.

Toinen hermojärkytys oli edelliseen verrattuna totaalisempi. Kekkosen uudelleenvalinnan varmistamiseksi puolueet pakotettiin hyväksymään päätös ilman vaaleja, hallitusmuodon vastaisesti.

Kekkonen kieltäytyi ehdokkuudesta, jos normaalit vaalit olisi ollut pakko pitää. Istuva presidentti kiukutteli kuin pieni lapsi. Ja hovi kumarsi. Vain kourallinen avainhenkilöitä esitti avoimen paheksuntansa. Tuolloin oli enemmän kuin perusteltua kysyä, oliko Suomi demokratia.

Hyödyllinen kivi Kekkosen kengässä: hyttynen astuu elefantin varpaalle

Ehrnroothin toiminta ja oppositiojulistus häiritsi suomalaista alistuneisuutta. Häntä voisi verrata kirjailija Vaclav Haveliin, joka neuvostomiehityksen oloissa pysyi uskollisena läntisille demokratian ja oikeusvaltion arvoille. Havel oli miehittäjien syrjimä aina vuoteen 1989 saakka.

Oivallisen kuvan ns. reaalipolitiikasta antaa Havelin vankityrmäkohtalon rinnalla se, että samaan aikaan Kaarle Nordenstreng (Neuvostoliiton ohjauksessa olleen KGB-liitännäisen IOJ -toimittajajärjestön puheenjohtaja) ajeli edustusautossaan ympäri Prahaa.

Meillä Suomessa elämä ja tunnelma eivät vaihtuneet edes vuonna 1982. Täällä ei vieläkään koeta tarpeelliseksi tutkia ja hutkia niitä, jotka olivat opportunismillaan syylliset mielipiteenvapauden ehkäisyyn.Päinvastoin, DDR:n ja kommunismin ystävät istuvat yhä palkintoasemissaan.

Oli Ehrnroothista hyötyäkin. Presidentinvaalien poikkeuslaki pakotti hänet sotaan Kekkosta ja kommunismia vastaan. Näin vallassaolijat saattoivat todistaa, kuinka vaarallinen tilanne maassa oli. YYA-ystävyys oli uhan alla.

Ehrnroothilla oli kuitenkin varsin vähän liittolaisia, Perustuslaillinen Kansanpuolue sai muutaman eduskuntapaikan. Tunnusomaista ilmapiirille oli, että puolueelle annettiin eduskunnassa ryhmähuoneeksi pieni, ikkunaton tila. Kaikkien eduskuntaan valittujen kunnioittaminen oli liikaa.

Paljon kulttuuriväkemme on parjannut Yhdysvaltain sotien jälkeisten vuosien ns. Hollywoodin kommunistijahtia ja leimaavia nimilistoja. Miksi ihmeessä meillä ei kerrota, ketkä olivat omassa maassamme vastaavanlaisen syrjinnän ylläpitäjiä?

Suomi, Kekkonen ja Neuvostoliitto saivat oivallisen sylkykupin. Kaikki muut puolueet kävivät kilvan rauhanhäiritsijöitä vastaan. Pahimmat aggressiivisuudessaan olivat Keski-Rauskan mukaan käännynnäiset, eli kokoomus ja RKP. RKP oli sentään hallituskelpoinen, mutta kokoomus oli paitsiossa aina vuoteen 1987 saakka, mielistelevistä yrityksistään huolimatta.

Eristäytynyt julistaja – omastakin syystä

Riku Keski-Rauskalle Ehrnrooth-projekti on ollut yli kymmenen vuoden kakku. Ensin oli pro gradu. Henkilö, asema ja suomalaisen yhteiskunnan ilmapiiri ovat melkoisella varmuudella olleet piinaavia, mutta yhteistyö päähenkilön kanssa on helpottanut faktametsästyksessä. Sitten väitöskirja ja siitä jalostettu elämänkerta.

Kyllä hirtehisiäkin kohtauksia kirjasta voi lukea. Ehrnroothilla oli erinomaiset suhteet Yhdysvaltoihin. Maailman keskeiset valtiomiehet kohtasivat vuonna 1975 Helsingissä. Eräillä kutsuilla Yhdysvaltain presidentti Gerald R. Fordhihkaisi: ”Hey George!” Tilanne oli kurja lähietäisyydellä olleelle Urho Kekkoselle, jonka hovista kellään ei ollut noin rentoja suhteita yhteenkään päävieraista.

Ehrnrooth istui 40 vuotta Helsingin kaupunginvaltuustossa. Sielläkin toimiessaan häntä pilkattiin. Synniksi nähtiin se, että hän taisteli vanhusten sosiaalipalvelujen turvaamiseksi. Herkullinen oli tilanne, joka syntyi, kun Korkeasaareen kaupungilla oli varaa rakentaa apinalinna, vaikka rahoja vanhusten palveluihin ei riittänyt. Arvostelijain mielestä oli väärin ajaa vanhusten asiaa. Oliko se todella väärin? Ei ainakaan tyhmää, äänimäärä kasvoi.

Synniksi nähtiin aluksi myös se, että Mauno Koiviston asettuessa presidenttiehdokkaaksi Ehrnrooth oli valmis liittymään Koiviston kannattajien joukkoon. Sekös oli demareille kiusallista. Neuvonpito rakensi sovun.

Kun Urho Kekkonen sairastui, erosi ja kommunistinen järjestelmä romahti, Ehrnrooth pehmensi arvosteluaan. Hänen kertomansa mukaan vähitellen maamme jotkut avainhenkilöt hiljaa tunnustivat, että hän oli ollut oikeassa. Pahimmat viholliset poistuivat, vaan tuliko tilalle tyhjyyden tunne?

Myös Mauno Koiviston presidenttikaudella Ehrnrooth korotti äänensä. Esimerkiksi Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden tapahduttua Neuvostoliitto kertoi asiasta tietoja 68 tunnin viiveellä. Suomelta meni kokonaista 16 vuorokautta, ennen kuin maan hallitus kykeni valistamaan asiassa eduskuntaa. Koivisto kritisoi rajusti Ruotsin energiaministeri Birgitta Dahlia ja läntistä mediaa. Tietoja saimme kuitenkin lähinnä Ruotsista. Se oli suomettuneisuutta.

Kovasanaisena puhujana ja kirjoittajana Ehrnrooth ajoi itsensä nurkkaan. Hänen vaimonsa kuoli, ja lapseton Ehrnrooth jäi yksin. Sukulaisistakaan moni ei ollut häneen läheisissä väleissä. Hän kieltäytyi muuttamasta palveluasuntoon. Ehrnrooth eristäytyi Pietarinkadun työhuoneeseensa. Siellä hän myös kuoli, vaikka kuolinpaikaksi kerrottiinkin koti. Koti tuo työhuone oikeastaan olikin.

Riku Keski-Rauska: Yksinäinen Ehrnrooth. Georg C. Ehrnrooth YYA-Suomen puristuksessa. Otava 2015.

Toimittaja: MARKKU JOKIPII.
 
Kenties yksinäisin suomalaisen politiikan tekijöistä oli kansanedustaja ja puoluejohtaja Georg C. Ehrnrooth, joka uskalsi olla Urho Kekkosta ja kommunismia vastaan.
Georg. C. Ehrnroot oli varmasti sodanjälkeisen Suomen ryhdikkäinpiä politiikkoja ja saa varmasti ansaitsemansa arvonnousun suomalaisena sankarina toisin taitaa käydä niin Kekkosen kuin Kuusisenkin ja heidän perässähiihtäjien.
Olihan näitä kekkosen politiikan vastustajia muitakin Tuure Junnila muunmuassa, mutta enenmistö senajan sekä nykyisitäkin politiikoista olisi myynyt maansa silmääräpäyttämättä saaadakseen armon päästä Tehtaankadun vastaanotolle tietämättä ettei Venäläiset heitä kunnioittaneet aatetovereina vaan halveksivat maansa pettäneinä.
 
Georg. C. Ehrnroot oli varmasti sodanjälkeisen Suomen ryhdikkäinpiä politiikkoja ja saa varmasti ansaitsemansa arvonnousun suomalaisena sankarina toisin taitaa käydä niin Kekkosen kuin Kuusisenkin ja heidän perässähiihtäjien.
Olihan näitä kekkosen politiikan vastustajia muitakin Tuure Junnila muunmuassa, mutta enenmistö senajan sekä nykyisitäkin politiikoista olisi myynyt maansa silmääräpäyttämättä saaadakseen armon päästä Tehtaankadun vastaanotolle tietämättä ettei Venäläiset heitä kunnioittaneet aatetovereina vaan halveksivat maansa pettäneinä.

Mitähän seuraava ja sitä seuraava suomalaissukupolvi haluaa kertoa tästä ajasta, jota nyt elämme?

Liian usein käy niin, että kunkin ajan hyljeksityt ja poljetut osoittautuvat myöhemmin ihan muuksi kuin mihin aikalaisensa heidät halusivat asettaa. Niin käy nytkin, ihan varmasti. Siitä vaan arpomaan niitä yksilöitä, jotka aikanaan ymmärretään koroittaa arvoon arvaamattomaan. Näin käy aina, koska totuuksia on yksi ja yleensä myöhemmin nähdään, että sekään ei ollut totuus.
 
Mitähän seuraava ja sitä seuraava suomalaissukupolvi haluaa kertoa tästä ajasta, jota nyt elämme?

Liian usein käy niin, että kunkin ajan hyljeksityt ja poljetut osoittautuvat myöhemmin ihan muuksi kuin mihin aikalaisensa heidät halusivat asettaa. Niin käy nytkin, ihan varmasti. Siitä vaan arpomaan niitä yksilöitä, jotka aikanaan ymmärretään koroittaa arvoon arvaamattomaan. Näin käy aina, koska totuuksia on yksi ja yleensä myöhemmin nähdään, että sekään ei ollut totuus.
Oliskohan niitä unohdettuja sankareita kaikki jotka vastusti suomettumista, tosin tällähetkellä kun rähmälläänolijat ovat vielä viroissaan ja voimissaan niin maineenpalautus on jumalattoman älämölön takana, mutta kun dementia heikentää raivoa niin eiköhän totuudellekkin paikkansa löydy.
 
Eiköhän jossain päin Suomea pidetä illanistujaisia joissa muistellaan kommareiden vanhoja hyviä aikoja, jolloin toverit olivat jotain.
Samalla ylistetään aatteen miehiä ja naisia ja harmitellaan kun vallankumous jäi kesken. No, ensi kerralla sitten, todetaan ryyppyjen välissä.

Mutta pahimpia he eivät ole, he ovat olleet avoimesti kommareita/sosialisteja/yms. Se sallittakoon vapaassa maassa, vaikka he eivät sallisi sitä muille jos saisivat päättää.
Pahimpia olivat nämä porvarit jotka syyllistyivät samaan syntiin kuin komukat.

Sitten itse aiheeseen, historia kirjoitetaan jännällä tavalla, nyt sankari, huomenna petturi, tai toisin päin. Jää nähtäväksi saavatko väärintekijät historian tuomion kun arkistot joskus avataan.
 
Edit. Väärä aihe. :)
 
http://www.hs.fi/ulkomaat/a1446694448256

Politiikkaan tarvitaan lisää yksinäisiä hulluja
ULKOMAAT 5.11.2015 16:30 Päivitetty: 7.11.2015 12:20
Taneli Heikka
Kirjoittaja on toimittaja, viestinnän tutkija ja yrittäjä, joka asuu Washington DC:ssä, Yhdysvalloissa.

Hänet kiersivät kaukaa kaikki. Lehdistö pilkkasi häntä, ja hän masentui ja syrjäytyi. Hän kuoli yksinäisenä ja unohdettuna nukkavierussa työhuoneessa Helsingissä 2010.

Hautajaissa ihmiset täyttivät kirkon ja ylistivät entistä vihamiestään. Siinä oli suoraselkäinen ja ihanteellinen toisinajattelija, oikea kansanvallan ritari!

Sellainen oli kansanedustaja Georg C. Ehrnroothin elämä ja kuolema, ja sellaisia ovat ihmiset.


Ehrnrooth oli suomettuneen Suomen toisinajattelija. Hän kannatti markkinataloutta, parlamentarismia, perustuslaillisuutta ja oikeusvaltiota silloin, kun melkein kaikkien muiden mielestä moiset arvot saivat mennä. Noista muista tuli ministereitä ja presidenttejä.

Riku Keski-Rauskan tuore elämäkerta Yksinäinen Ehrnrooth (Otava, 2015) on tervetullut teos. Kirja ja sen taustalla oleva väitöstutkimus ovat kenties merkkejä siitä, että suomettumisen vuosien kriittinen tutkimus pikku hiljaa käynnistyy. Ehrnrooth ei ehtinyt nähdä maineenpalautuksensa alkamista.

Kirjan sivuilta piirtyy kysymys, miten saatoimme leimata laillisuutta puolustavan idealistin hulluksi? Ehrnrooth oli ehkä kulmikas ihminen ja hänen näkemyksensä silloisessa Suomessa outoja. Mutta hän puolusti länsimaisen demokratian kulmakiviä, ja hänet leimattiin tärähtäneeksi ja vaaralliseksi.

Ja vielä suurempi kysymys Ehrnroothin elämän äärellä nousee mieleen: kenelle me nauramme nyt, jotta emme itse joutuisi hullun kirjoihin?

Ehrnroothin merkitys oli Keski-Rauskan mukaan siinä, että hän piti yllä yhteiskunnallisen keskustelun monimuotoisuutta. Ehrnroothin aikanaan se tarkoitti epäkiitollista ja uran tuhoavaa tehtävää arvostella presidentti Urho Kekkosen politiikkaa ja toimintatapoja sekä puolustaa vapaita vaaleja ja mielipiteenvapautta.

Sellainen tuuletuksen tarve on ainakin osittain vähentynyt. Presidentin asema on normalisoitu. Ääripäät ovat tulleet takaisin keskusteluun, ja sananvapautta käytetään hanakasti. Esimerkiksi perussuomalaiset ovat osoittaneet, että marginaalista voi nousta valtaa.

Ehrnroothille ei koskaan käynyt niin. Hän jäi ikuisesti paitsioon.

Olisivatko Amerikka-myönteiset nykyajan ehrnrootheja? Eivät kai sentään. Georg C. Ehrnrooth oli kyllä ainoana suomalaisena sinut Yhdysvaltain presidentin Gerald Fordin kanssa, mutta ei USA-ystävyys nykyäänkään aivan tavatonta ole. Voit hyvin olla Amerikka-myönteinen ja säilyttää silti varsin monia ystävistäsi.

Ehrnroothin idealismi suuntautui poliittisen järjestelmän terveyden ylläpitoon. Hän puolusti järjestelmää, jonka harva uskoi koskaan Suomessa toteutuvan. Sellaista järjestelmää, jossa kansalaiset saisivat kannattaa kaikkia puolueita ilman pelkoa syrjäytymisestä työssä ja yksityiselämässä. Sellaista järjestelmää, jossa äänestäminen vaikuttaisi hallituksen politiikkaan. Sellaista järjestelmää, jossa kaikille perustelluille mielipiteille on sijaa julkisuudessa.

Nykyajan ehrnrootheja ovat ne, jotka ajavat noita arvoja. Lisää kansanäänestyksiä! Suoraa kansanvaltaa! Internet-demokratiaa! Korttelidemokratiaa!

Nykyajan ehrnroothit rakentavat demokraattisen järjestelmä seuraavaa vaihetta. Heillä on pähkähulluja, vaarallisiakin ajatuksia. Ne voisivat mullistaa valtasuhteita, kohentaa kansanvaltaa, tuoda aiemmin syrjäytettyjä ihmisiä vallankäytön piiriin, jopa palauttaa ihmisten uskoa yhteisten asioiden hoitoon.

Suomalaisen demokratian radikaali uudistaminen on niin irti todellisuudesta oleva ajatus, että sille on pakko nauraa. Eihän noin voi koskaan käydä! Ja juuri niin kävi Ehrnroothin ajatukselle parlamentarismin voitosta. Hänen tavoitteensa oli kaikkien kansalaisten tasapuolinen osallistuminen päätöksentekoon, ja se näkemys voitti historian kamppailussa.

Georg C. Ehrnroothin kaltaisia todellisuudesta vieraantuneita hulluja pitäisi saada enemmän poliittiseen toimintaan. Valitettavasti heitä on jokaisessa sukupolvessa vain kourallinen, ja heidän osansa on viettää elämänsä yksin.

Tällaisen ihmisen muiston äärellä voimme 40 vuoden kuluttua todeta: tässä oli todellinen kansanvallan ritari.
 

:salut::salut::salut:
Suomen pelastaja jäi vaille ansaitsemaansa kunnioitusta

http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/oesch-43480

22.11.2015 klo 11:16
Jääkärikenraali K.L. Oesch onnistui pysäyttämään puna-armeijan mutta istui silti kolme vuotta kuritushuonetta "Kekkosen vankina".

  • 4920b7136f3c6df8e1abe75838c3777315177761f7611970d94cf66726c0cf55

    C.G.E. Mannerheim ja Lennart Oesch Karjalan Kannaksen sotaharjoituksissa elokuussa 1939.

    (Kuva: Sotamuseo)
Kesäkuun 14. päivänä Aunuksen ryhmän komentaja istuu iltaa Äänislinnassa upseereittensa kanssa. Kesken päivällisen hän vastaa päämajasta tulevaan puheluun. Se on päämajamestari Aksel F. Airo, joka välittää ylipäällikön käskyn.Karl Lennart Oeschin on siirryttävä välittömästi Karjalan kannakselle ja pantava järjestystä sekasortoon.

Samana iltana Oesch istuutui isoon Buickiin, kiisi valoisana kesäyönä suuntanaan Kannas. Hän saapui viime hetkellä, päämajassa oli viivytelty hyväuskoisesti, mutta nyt oli romahdus edessä. Puna-armeijan hyökkäys oli alkanut jo 9. päivänä ja osa suomalaisjoukoista pakeni. Viipuri menetettiin kymmenisen päivän kuluttua hyökkäyksen alkamisesta.

Karl Lennart Oeschin (1892-1978) elämänkulku oli jännittävä ja mutkikas.

Hän oli täysverinen sveitsiläinen, mutta Suomessa syntynyt. Isä tuli Suomeen aloittaakseen juustotehtailun houkuttimena juuston veroton myynti Pietariin.

Karl Lennart opiskeli luonnontieteitä ja tunsi itsensä pasifistiksi, mutta keskeytti opintonsa siirtyäkseen jääkärikoulutukseen Saksaan. Tähän oli aihetta, sillä vaikka V.I. Lenin ”tunnusti” Suomen itsenäisyyden, Neuvosto-Venäjä jätti joukkonsa maahamme ja lähetti aseapua suomalaisille punakaarteille, Rohkaisipa tuleva diktaattori Josif Stalin sosialisteja ottamaan vallan käsiinsä.

Demokraattiseksi ja rauhantahtoiseksi julistautuva Neuvostoliitto suhtautui Suomeen ja muihin pikkuvaltioihin heti kuin tsaarien Venäjä: imperialistisesti.

Johtavat poliitikkomme eivät suostuneet näkemään uhkia
Oesch osallistui vapaussotaan jääkärikapteenina ja toimi jo vuonna 1919 Kaartin Jääkäripataljoonan komentajana. Pari vuosikymmentä hän joutui seuraamaan näköalapaikalta suomalaispoliitikkojen haluttomuutta varustautua pahimpaan. Ilma- ja maarajoja loukattiin, onneksi niihin ei C.G.E. Mannerheiminmielipiteistä huolimatta reagoitu aggressiivisesti.

Oeschin näkökanta voitti, eikä vieraitten koneiden alas ampumiseen ryhdytty, mikä olisi voinut antaa Neuvostoliitolle syyn sodan aloittamiseen.

Suomalaisten tumpelointi oli kuin tämän päivän Nato-keskustelua: kattoa ei kannata poudalla korjata, sillä se ei vuoda, eikä muulloinkaan koska sää on kelju.

Saksa miehitti syksyllä 1939 puolet Puolaa ja Neuvostoliito toisen puolen natsien kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti. Seuraavaksi Stalin nielaisi Baltian maat.

Mannerheim ja Oesch sanoivat suorat sanat kahdelle pihtarille: pääministeriA.K. Cajanderille ja puolustusministeri Juho Niukkaselle, jotka eivät uskoneet tilanteen vakavuutta. Tragedia ilmenee pääministerin pitämässä puheessa elokuun 1939 sotaharjoitusten päätteeksi Viipurissa. Mannerheim ja Oesch eivät olleet uskoa korviaan.

Cajander höläytti:

"... on erittäin hyvä asia, että emme ole ostaneet liikaa mitään varusteita ja sotatarvikkeita ruostumaan ja mätänemään armeijan varastoihin, sillä niillähän on se paha ominaisuus, että ne vanhenevat ja pilaantuvat nopeasti".

Hän pani vielä pahemmaksi ja jatkoi:

"...on ilolla pantava merkille, että kananmunatuotanto on viime vuosina kasvanut tässä maassa niin ilahduttavassa määrässä…" Tämä siis suuren sotaharjoituksen päättäjäisjuhlassa! Ei ihme, että kun tarvittiin päätöskykyistä hallitusta, Cajanderin hallitus erosi heti talvisodan alettua, ja pääministeriksi tuli Risto Ryti.

Todistelu syyttömyydestä
Karl Oesch joutui sodan loputtua syytettyjen listalle. Erään sotavankileireille tekemänsä tarkastuskäynnin yhteydessä syksyllä 1941 karkaamiset tulivat puheeksi. Oesch oli korostanut tiukkuutta laillisissa puitteissa. Muuan luutnantti Eero Nero oli syyllistynyt ja syyllistyvä vankien teloituksiin. Luutnantin raakuuksista Oesch joutui valvontakomission ja Urho Kekkosensyytösten silmätikuksi.

Vesa Määttä käy kirjassaan varsin yksityiskohtaisesti Oeschin laatimat asiaan liittyneet sota-aikaiset käskyt sekä oikeusprosessissa esitetyt puolustuspuheenvuorot. Hänet määrättiin tutkintavankeuteen, kun muutama hänen alaisensa – selvitäkseen itse vastuusta – leimasivat syylliseksi Oeschin. Sotaylioikeus tuomitsi hänet 12 vuoden kuritushuonerangaistukseen. Korkein oikeus madalsi tuomion kolmeksi vuodeksi.

Oesch koki joutuneensa yli-innokkaan Kekkosen vangiksi. Niin Kannaksen torjuntataistelujen sankarista ja yhdestä Suomen pelastajasta tehtiin löyhin perustein rikollinen. Hänestä tehtiin syyllinen, sillä heitä tuli marssittaa valvontakomission ja Kekkosen eteen, jotta voittajien tyytyväisyys olisi taattu. Silti hävinneen Suomen sota-ajan johtajien saamat tuomiot olivat muiden maiden syytettyihin verrattuna lieviä.

Romahdus sotasankaruudesta vankeuteen teki kenraalistamme kansallisen sylkykupin, jota omaa uraansa pönkittäneet poliitikot eivät uskaltaneet näkyvästi tukea. Hän jäi yksin, mutta löysi elämälleen uusia motivaatioita. Hän siirtyi siviiliin ja kirjoitti laajan raportin Kannaksen ratkaisuista. Tämän lisäksi hän oli perustamassa Kansa taisteli – miehet kertovat –lehteä ja toimi sen päätoimittajana, kustantajana oli Sanoma Oy.

Oesch oli kivi Kekkosen kengässä ja Kekkonen hänen vihansa kohde. Hän vastusti Kekkosen valintaa poikkeuslailla ja löysi halveksittuna Georg C. Ehrnroothista kohtalotoverin. Jopa Oeschien suvun kotikylään Schwarzeneggiin pystytettiin 2014 muistomerkki sveitsiläisen juustotehtailijan pojan kunniaksi.

Vesa Määtän elämäkerta on toinen kohtuullisen tuore teos Oeschistä. Vuonna 1998 sotahistorioitsija Helge Seppälä julkaisi teoksensa Karl Lennart Oesch - Suomen pelastaja.

Vesa Määttä: K. L. Oesch – ylivoimaa vastassa. Gummerus 2015.
 
Viimeksi muokattu:
:salut::salut::salut:

Sotilassankaruutta Suomessa seurasi raskas pako USA:n armeijan leipiin

http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/Sotilassankaruutta Suomessa seurasi raskas pako USA:n armeijan leipiin-4807


Suomussalmen taistelujen sankarin, Alpo K. Marttisen elämänkerta on karu tarina siitä, miten vaikeaa on vaihtaa maata, maanosaa ja armeijaa.

  • e6a5f03cfb6770ade98a1c966572f97a62cfd430713e394b4a219f82500a1ae7

    (Clipart.com)
Olisi luullut, että Alpo K. Marttinen (1908-1975) urallaan päätyisi kenraalikastiin, mutta lähipiiri Suomen armeijasta siihen ei antanut mahdollisuuksia.

Hänen Suomussalmen taistelujen esimiehensä Hjalmar Siilasvuo pönkitti sen verran painokkaasti omaa merkitystään niin, että Marttisen kiistattomat ansiot jäivät hiukan varjoon. Silti akateemikko Martti Haavio arvosti Marttista yhtenä legendaarisimpana suomalaisena sotilaana. Paavo Talvela puolestaan piti Marttista etevimpänä suomalaisena upseerina.

Pasi Tuunainen ei keskity kovin painokkaasti Suomussalmen torjuntataistelua johtaneen Siilasvuon ja tämän lähimmän alaisen, esikuntapäällikön välisiin suhteisiin. Niitä kirjoittaja on selvitellyt perusteellisesti teoksessaan Tahtojen taisto: Alpo K. Marttinen ja Hjalmar Siilasvuo talvisodassa (Otava 2010).

Esimiehelleen Marttinen oli kullan arvoinen, sillä siinä missä Siilasvuo väsähti tavalla tai toisella ja nukkui, Marttinen jaksoi raataa ja valvoa, mutta välillä hänkin uupui.

Tuunaisen yli 600-sivuinen teos todistaa Marttisen elämän olleen todella värikäs. Marttinen aloitti hevosvetoisessa tykistössä Suomen armeijassa ja päätyi pohdiskelemaan ydinaseiden käyttöä Yhdysvaltain armeijassa. Tuo 40 vuoden kestänyt sotilasura sisältää monta mutkaa ja solmua.

Vain tavattomalla uutteruudella varustettu ihminen saattoi selvitä haasteista ja niistä henkisistä rasituksista, mitä tielle niin Suomessa kuin etenkin Yhdysvalloissa eteen tuli. Monessa yhteydessä juuri Marttinen oli se, joka johti suomalaisten suorittamia kuuluisia motitusoperaatioita.

Hauskuuttakin raakaan sodankäyntiin liittyi. Yksi naurunaiheista oli Marttisen pään muoto, johon normaali kypärä ei laskeutunut tarpeeksi alas, se jäi jotenkin puolitiehen.

Kapteeni Kaarlo O. Knuuttila otti esimiehensä kypärän käsittelyyn, poisti sen ulkopuolella olevat niitit ja irrotti sisukset, mutta nyt kypärä valahti liian syvälle Marttisen päähän. Asia korjattiin laittamalla sisälle päänsuojus ja lisäksi villasukka, jonka sisälle pantiin villakäsineet. Marttinen oli niin tyytyväinen ratkaisuun, että suositteli Knuuttilalle asusteliikkeen perustamista.

Asekätkijän pako ja kitulias asettautuminen USA:han
Huolimatta sankariteoistaan myös jatko- ja Lapinsodassa, Marttisen kohtalo sinetöityi asekätkentäjupakassa, joka oli pantu alulle miehityksen pelossa: valmistauduttiin sitkeään vastarintaan. Hän oli ollut aktiivisesti aseiden kätkennän yhtenä organisoijana, mutta hanke paljastui ja raivostutti voittajien valvontakomission.

Maa alkoi polttaa jalkojen alla, ja kun tiettävästi marsalkka G.C.E. Mannerheimoli henkilökohtaisesti kehottanut Marttista ja asiaan sotkeutuneita pakenemaan, ratkaisu oli selvä.

Asekätkentään lienee osallistunut kaiken kaikkiaan liki 10 000 henkeä, joista lähes 1500 tuomittiin. Oikeusministerinä tuolloin toiminut Urho Kekkonenkeräsi neuvostodiktaattori Josif Stalinin silmissä sulkia hattuunsa käyttäen kovaa kieltä ja vaatimalla ankaria rangaistuksia.

Tämäkin oikeusprosessi – kuten sotasyyllisyysoikeudenkäynti – perustui taannehtivasti säädettyyn lakiin. Nuo tapahtumat ratkaisivat Marttisen suhtautumisen Kekkoseen ja myöhemmin suomettuneeseen Suomeen lopullisesti.

Marttinen poistui maasta 13.8.1945, ja päivää myöhemmin hänestä annettiin etsintäkuulutus. Hänet muuten nimitettiin Mannerheimristin ritariksi joulukuun 4. päivänä 1944, hyvänmatkaa siis sodan jo päätyttyä, yhdessä everstiAdolf Ehrnrootin kanssa. Maasta poistumisen jälkeen Marttinen oleskeli ensin Ruotsissa, ja vasta vuoden 1946 lopulla hän ja joukko muita asekätkijöitä saapuivat Yhdysvaltoihin.

Vaikka perille pääsy oli helpottavaa, vasta nyt alkoivat matkalaisten pitkät ja piinaavat odottelut päästäkseen tietojaan ja kykyjään vastaaviin tehtäviin. Yhdysvaltain viranomaisten varovaisuuden ymmärtää hyvin, tulivathan sotilaat Adolf Hitlerin liittolaismaasta – vaikka kuinka erillissodalla Suomen ratkaisua yritettiinkin selitellä. Myöhemmin Marttisen sotakokemuksista ja tietämyksestä oli hänen urakehitykselleen Yhdysvaltain armeijassa ratkaisevasti hyötyä.

Tätä ennen oli lähdettävä nöyrästi ja kärsivällisesti aivan pohjalta: opeteltava vähitellen kunnolla englanninkieli, toimittava puoli vuotta varastomiehenä ja käytettävä kaikkia mahdollisia tarjolla olevia kontakteja. Prosessi kesti vuosia ja edellytti pitkiä eroja perheestä. Uudelle sotilasuralle pääsy vei hänet eri puolille Yhdysvaltoja ja maailmaa.

Merenkin takaa isänmaallinen ja loppuun asti antikommunisti
Hävityn sodan harmi vaivasi sotasankaria. Marttinen katseli Suomen ja Neuvostoliiton rinnakkaiseloa katkeruudella, ennen kaikkea suomalaisten itsetunnon mureneminen sai hänet monesti raivon partaalle.

Sotilastehtäviensä rinnalla hän toimi ahkerasti puhujana ja kirjoittajana, Suomessa niin omalla nimellään kuin myös nimimerkeillä. Hänellä oli liki maaninen tarve ylläpitää suhteita ja yhteyksiä niin uudessa kotimaassaan kuin Suomeenkin. Osa entisistä aseveljistä ja ystävistä suhtautui pidättyväisesti, osa kannusti enemmän tai vähemmän rohkeasti.

Marttinen oli Yhdysvaltain ja lännen puolella tiukasti Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan. On suoranainen ihme, että sotasankarimme joutui Yhdysvalloissa läpikäymään sotilaskoulutuksen liki alokasasteelta lukien. Hän näki Yhdysvalloissa turvan ja kommunismin vastaisen taistelun voimavaran. Siksi hän kirjeissään ja keskusteluissa otti usein esille sikäläisessä armeijassa esiintyneen velttouden, välinpitämättömyyden ja itsekkyyden.

Olipa Marttinen Vietnam-kriitikkokin. Opiskellessaan War Collegessa hän rinnasti Suomussalmen ja Vietnamin voisiinsa. Hän varoitti sotkeutumasta sotilaallisesti Kaakkois-Aasiaan.

”Minä ajattelin siitä (Vietnamista) Pentagonissa eräässä Vietnamin sotaa koskevassa neuvottelussa, lausuin nämä sanat: väärä sota, väärässä paikassa, väärään aikaan ja väärää vihollista vastaan. Sinne ei pidä mennä". Marttinen siteerasi kenraali Omar Bradleyn Korean sodasta vuonna 1951 käyttämää sanontaa.

Marttisella oli syvällä halu kehittää työnantajansa osaamista. Hänestä tulikin eräänlainen mottitaisteluopin profeetta, jonka eräät näkemykset ovat yhä havaittavissa sikäläisissä ohjeistuksissa. Tätä työtään hän teki yhdessä suomalaisten kohtalotovereittensa kanssa tai heihin jatkuvasti yhteyttä pitäen. Marttinen laati myös suunnitelmia suomalaisten upseerien saamiseksi Yhdysvaltoihin ja näin lisäämään voimia kommunismin vastaiseen taisteluun.

Poliittista historiaa tutkinut Jukka Nevakivi onkin kutsunut em. hanketta ”kolmanneksi jääkäriliikkeeksi” (toisen ollessa Suomen SS-vapaaehtoispataljoona). Hanke oli vaarallinen, mutta Marttisen mukaan suomalaiset rekrytoidut olisivat tunteneet niin sodankäyntiä, hallinneet kielet ja tuntisivat paikallista väestöä.

Hän toimi Yhdysvalloissa kovana varoitusten antajana, eikä ymmärtänyt amerikkalaisten sinisilmäisyyttä ja hyväuskoisuutta, kunnes ajat muuttuivat kylmän sodan muodossa.

Kovan politiikan kannattaja
Marttisen sitkeä työ Yhdysvaltain armeijassa kuvaa hänen väsymätöntä intoaan päästä ylös- ja eteenpäin. Hänen tapansa puhua ja kirjoittaa miellytti amerikkalaisia, mutta maltillisissa suomalaisissa hän herätti liki kauhua. Kekkonen lähetti moittivan myllykirjeen, idänsuhteittemme vaalijat näkivät hänessä sodanlietsojan, mutta Kekkosen ajan kriitikot olivat aina hänen ystäviään.

Marttinen provosoi mielellään. Esiintyessään puhujana ja esitelmöitsijänä Yhdysvalloissa hän käytti rekvisiittanaan sodissa saaliiksi saatuja puna-armeijan lippuja. Tämä, jos mikä herätti yleisössä sympatioita: heillä oli yhteinen vihollinen, Neuvostoliitto. Ristiriitaista laajemmassa asetelmassa oli, että hän varoittaessaan kommunismin kauheuksista saattoi samalla sietää totalitaristisia sotilasdiktatuureja, mikäli niiden johtajat olivat antikommunisteja!

Pasi Tuunainen: Marttinen. Kahden armeijan soturi. Otava 2012.
 
Valo Nihtilä

https://fi.wikipedia.org/wiki/Valo_Nihtilä

Talvisota:

Everstiluutnantin arvoisena Nihtilä ei suoraan voinut antaa käskyjä rintamajoukkojen komentajille. Hän kuitenkin laati asiakirjat, jotka allekirjoitti joko ylipäällikkö tai päämajoitusmestari, eversti Aksel Fredrik Airo. Toisaalta hänen kädenjälkensä näkyi asiakirjojen reunamerkintöinä hänestä olennaisia näkökohtia korostamassa.

Usein hänen tehtäviinsä kuului valvoa Päämajasta annettujen käskyjen toimeenpanoa ja toteutumista rintamalla. "Huolehtikaa nyt, että hyökkäys tällä kertaa menee läpi", sai Nihtilä toimintaohjeekseen hahmottelemastaan IV armeijakunnan hyökkäyksestä joulukuun lopulla 1939.

Esimerkiksi Lemetin motit ja siten suomalaisen mottitaktiikan alku syntyivät osaltaan Nihtilän ehdottamien ratkaisujen pohjalta.

Jatkosota:

Päämajan rutiinissa operatiivisten asioiden esittely ylipäällikölle kuului Nihtilän tehtäviin, kuitenkin niin, että päämajoitusmestari Airo oli esittelyissä mukana. Muihin osastopäälliköihin nähden Nihtilällä oli auktoriteetti: häntä konsultoitiin, kun Päämajan muissa osastoissa ryhdyttiin merkittävämpään hankkeeseen.

Kuten jo talvisodan aikana, Nihtilä toimi ylipäällikön "tuntosarvina" erityisesti silloin, kun rintamakomentajien suhteissa toisiinsa tai Päämajaan oli ongelmia. Esimerkiksi heinäkuun lopulla 1943 tehty tarkastusmatka Uhtuan suunnalle johti siihen, että ylipäällikön saaman raportin jälkeen kenraalimajurit Frans Uno Fagernäs, Aaro Pajari ja Paavo Paalu vaihtoivat tehtäviä keskenään.


Käytännössä johti esim. 1944 Kannaksen puolustustaisteluja.

Nihtilä vaikutti valtakunnallisten maanpuolustuskurssien luomiseen Suomeen. Tätä varten hän tutustui vastaavaan toimintaan Ruotsissa. Kurssien käynnistyttyä hänet kutsuttiin niille oppilaaksi 68-vuotiaana.

Nihtilä kuoli äkillisesti YK:n päivänä 24. lokakuuta 1973 osallistuessaan Kokoomuksen Munkkiniemen kansallisseuran järjestämään tilaisuuteen.

Kuunneltuaan nuoren oikeistopoliitikon maanpuolustusmäärärahoja voimakkaasti arvostelleen puheenvuoron Nihtilä nousi vastaamaan siihen. Vastauksessaan hän ihmetteli, miksi nuoriso hyljeksii maanpuolustusta. Istuutuessaan puheenvuoronsa jälkeen paikalleen Nihtilä sai sydänkohtauksen, joka johti paikalla olleiden lääkärien antamasta ensiavusta huolimatta kuolemaan.[4]


Omana mielipiteenäni olisi ehdottomasti pitänyt ylentää ja ehdottaa Mannerheim ristin ritariksi.
 
Valo Nihtilä

https://fi.wikipedia.org/wiki/Valo_Nihtilä

Talvisota:

Everstiluutnantin arvoisena Nihtilä ei suoraan voinut antaa käskyjä rintamajoukkojen komentajille. Hän kuitenkin laati asiakirjat, jotka allekirjoitti joko ylipäällikkö tai päämajoitusmestari, eversti Aksel Fredrik Airo. Toisaalta hänen kädenjälkensä näkyi asiakirjojen reunamerkintöinä hänestä olennaisia näkökohtia korostamassa.

Usein hänen tehtäviinsä kuului valvoa Päämajasta annettujen käskyjen toimeenpanoa ja toteutumista rintamalla. "Huolehtikaa nyt, että hyökkäys tällä kertaa menee läpi", sai Nihtilä toimintaohjeekseen hahmottelemastaan IV armeijakunnan hyökkäyksestä joulukuun lopulla 1939.

Esimerkiksi Lemetin motit ja siten suomalaisen mottitaktiikan alku syntyivät osaltaan Nihtilän ehdottamien ratkaisujen pohjalta.

Jatkosota:

Päämajan rutiinissa operatiivisten asioiden esittely ylipäällikölle kuului Nihtilän tehtäviin, kuitenkin niin, että päämajoitusmestari Airo oli esittelyissä mukana. Muihin osastopäälliköihin nähden Nihtilällä oli auktoriteetti: häntä konsultoitiin, kun Päämajan muissa osastoissa ryhdyttiin merkittävämpään hankkeeseen.

Kuten jo talvisodan aikana, Nihtilä toimi ylipäällikön "tuntosarvina" erityisesti silloin, kun rintamakomentajien suhteissa toisiinsa tai Päämajaan oli ongelmia. Esimerkiksi heinäkuun lopulla 1943 tehty tarkastusmatka Uhtuan suunnalle johti siihen, että ylipäällikön saaman raportin jälkeen kenraalimajurit Frans Uno Fagernäs, Aaro Pajari ja Paavo Paalu vaihtoivat tehtäviä keskenään.


Käytännössä johti esim. 1944 Kannaksen puolustustaisteluja.

Nihtilä vaikutti valtakunnallisten maanpuolustuskurssien luomiseen Suomeen. Tätä varten hän tutustui vastaavaan toimintaan Ruotsissa. Kurssien käynnistyttyä hänet kutsuttiin niille oppilaaksi 68-vuotiaana.

Nihtilä kuoli äkillisesti YK:n päivänä 24. lokakuuta 1973 osallistuessaan Kokoomuksen Munkkiniemen kansallisseuran järjestämään tilaisuuteen.

Kuunneltuaan nuoren oikeistopoliitikon maanpuolustusmäärärahoja voimakkaasti arvostelleen puheenvuoron Nihtilä nousi vastaamaan siihen. Vastauksessaan hän ihmetteli, miksi nuoriso hyljeksii maanpuolustusta. Istuutuessaan puheenvuoronsa jälkeen paikalleen Nihtilä sai sydänkohtauksen, joka johti paikalla olleiden lääkärien antamasta ensiavusta huolimatta kuolemaan.[4]


Omana mielipiteenäni olisi ehdottomasti pitänyt ylentää ja ehdottaa Mannerheim ristin ritariksi.
Täsmälleen näin!
 
Miksi Simo Häyhä ei ole Mannerheim-ristin ritari?
12 eniten esitettyä kysymystä ja vastausta Marskin ritareista.
Asko Tanhuanpää

Mannerheim-ristin ritarien säätiön pääsihteeri, everstiluutnantti evp
Pekka Kouri kertoo muutaman vakiokysymyksen nousevan esiin
lähes jokaisessa ritarien ympärille rakennetussa tilaisuudessa.


Miksi 542 vihollista ampunut Simo Häyhä ei ole Mannerheim-ristin ritari?
– Simo Häyhän sankariteot tapahtuivat Talvisodassa, mutta asetus Vapaudenristin 1. ja 2. luokan Mannerheim-risteistä annettiin vasta 16. joulukuuta 1940. Talvisodan ansioista tehtiin vajaat 500 nimitysesitystä, mutta pelkistä Talvisodan urotöistä ei lopulta myönnetty kenellekään Mannerheim-ristiä. Eversti Eino Virkki esitti ristiä Häyhälle.

Eikö yksikään nainen ollut ritarinimityksen arvoinen?
– Asetuksessa sanotaan yksiselitteisesti, että vain Suomen puolustusvoimain sotilas voidaan hänen sotilasarvostaan riippumatta nimittää Mannerheim-ristin ritariksi. Lotat olivat miesten tavoin rintamalla, mutta he eivät olleet sotilaita, eivätkä näin ollen kelpoisia ritareiksi.

Miksi kaukopartioansioistaan Mannerheim-ristin ritareiksi nimitettyjen miesten todellisia perusteluja ei julkisteta vieläkään?
– Virallisia perusteita ei voi enää muuttaa jälkikäteen mihinkään suuntaan. Kaukopartiomiesten ansioista on kirjoitettu jälkikäteen esimerkiksi heidän omien kertomustensa ja elämäkertojensa pohjalta.

Loppuuko säätiön toiminta, kun viimeinen ritari kohtaa viimeisen iltahuutonsa?
– Ei lopu, ei missään nimessä. Säätiön sääntöjen mukaan tehtäviä on kolme. Ensimmäinen on ritareista ja heidän perheistään huolehtiminen. Toinen on ritariperinteen vaaliminen ja kolmas rohkeuden vaaliminen sekä palkitseminen. Käytännössä Mannerheim-risti voitaisiin myöntää rohkeudesta vieläkin, jos joko puolustusvoimien tai rajavartioston johto sitä esittää.

Onko kaikkien ristien sijaintipaikka tiedossa?
– Kaikki eivät ole. Säätiöllä on oma luettelonsa, jota ei anneta julkisuuteen. Ristin haltijoilla ei ole ilmoittautumisvelvollisuutta.

Entä ovatko kaikki ristit Suomessa?
– Lain mukaan niiden pitäisi olla. Muinaismuistolain mukaan Mannerheim-ristejä ei saa kuljettaa ulkomaille. Osa Aaro Pajarin perikunnasta yritti kaupata hänen ristiään Sothebyn huutokaupassa Lontoossa, mutta se palautettiin Suomeen. Ulkomaille sodan jälkeen henkensä kaupalla paenneet veivät tietysti oman ristinsä mukanaan.

Missä on Lauri Törnin risti?
– Rehellisesti sanoen en tiedä. Hänellä on sukulaisia Suomessa. He kävivät aikanaan hakemassa Törnin jäänteetkin kotimaahan.

Onko ristejä väärennetty ?
– Ikävä kyllä on aika paljonkin. Joskus tulee eteen ikävä tilanne, missä väärennettyä ristiä yritetään kaupata. Sellaisiakin tapauksia on ollut, että perikunta saa kuulla oikeaksi uskomansa ristin olevan väärennetty.

Mistä löytyvät ritareiden haudat?
– Suurin osa niistä on Suomessa, mutta heitä on haudattu myös nykyisen Venäjän alueelle ja Yhdysvaltoihin. Erikoisuus on Lauri Törni. Hänelle pystytettiin muistoristi Arlingtoniin, vaikka ruumista ei ollut löydetty. Kun jäänteet sitten löytyivät, ne haudattiin Malmin hautausmaalle.

Kuka oli ritareista urhein?
– Suomen sotilas – Suomen mies -lehden aikanaan esittämä kysymys sai elossa olleet ritarit suuttumaan. Heidän mukaansa tekoja sodassa ei voi verrata, vaan kaikki olivat yhtä ansioituneita ja urhoollisia. Mutta kuuluisimmat ritarit lienevät Mannerheim , Ehrnrooth ja Törni.

Milloin ritarit alkoivat kokoontua?
– Mannerheimin hautajaisissa eli 4.12.1951, kokoonkutsujana tuolloin oli Adolf Erhnrooth. 147 ritaria oli vielä elossa ja 119 heistä tuli paikalle. Se jälkeen ritarien kuntoutuspäivä järjestettiin kerran vuodessa.

Vieläkö Mannerheim-ristin ritareita voi tulla lisää?
– Asetuksen mukaan ainoastaan siinä tapauksessa, että Suomi olisi sodassa. Rauhanturvatehtävissä emme ole olleet sodan osapuoli, joten niistä ei mitaleita ole jaettu.
Juttu on poiminta Marskin ritarit -erikoislehdestä, joka on nyt myynnissä.
 
Ritarien uusi palkinto
Juha Muurinen

Marskin ritarien muisto ei tule häviämään.
Siitä pitää huolen kaikessa hiljaisuudessa suunniteltu kannustuspalkinto, joka myönnetään poikkeuksellisesta rohkeudesta ja peräänantamattomuudesta.
– Palkintoa ei myönnetä esim jonkin kurssin priimukselle eikä se tule hyvästä käytöksestä ja suorista housuprässeistä, kertoo asiasta nyt ensi kerran julkisuudessa Mannerheim-ristin ritarien säätiön pääsihteeri, everstiluutnantti Pekka Kouri .
Kesällä 2006 ritarit Pentti Iisalo ja Tuomas Gerdt sekä Kouri laativat esityksen ”rohkeuden vaalimisesta ja palkitsemisesta.” Esityksen laatimiseen osallistui myös puolustusvoimien henkilöstöpäällikkö kenraaliluutnantti Esa Tarvainen .
Puolustusvoimain silloinen komentaja amiraali Juhani Kaskeala ja rajavartiolaitoksen päällikkö vara-amiraali Jaakko Smolander hyväksyivät ritarien säätiön tekemän ehdotuksen 27.12.2006.
– Käytännössä palkinto tulee osoitetusta erityisestä rohkeudesta, itsensä alttiiksi asettamisesta, peräänantamattomuudesta ja urheudesta, joka voi olla hetkellinen tai jatkuva, sanoo Kouri.
Siitä päättää ritarien säätiö puolustusvoimain komentajan tai rajavartioston komentajan esityksestä.
– Summa voi olla esim 5 000 euroa, mutta se määritellään aina erikseen ja lisäksi tulee kunniakirja. Sen voi saada edellä mainittujen laitosten palveluksessa oleva mies tai nainen mutta esitys voi tulla muualtakin, vaikkapa pelastuslaitokselta tai joltain vapaaehtoisjärjestöltä.
 
http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/ehrnrooth yle toimittaja aaninauha manipulaatio-45864

Oikeistopoliitikon pilkkaaminen oli kansanhuvia – Ylen ex-toimittaja tunnustaa manipuloineensa ääninauhaa

Ylen ex-toimittaja kertoo kirja-arvostelussaan, miten vielä 1990-luvulla oikeistopoliitikko Georg C. Ehrnroothia pilkattiin.

Asia selviää politiikan toimittaja Marianne Lydénin Hufvudstadsbladetiinkirjoittamasta kirja-arvostelusta filosofian tohtori Riku Keski-Rauskanuutuuskirjasta Yksinäinen Ehrnrooth.

Lydén kertoo arvostelussaan omakohtaisista kokemuksista siitä, miten suomenruotsalaisten keskuudessa suhtauduttiin Urho Kaleva Kekkosen ja kommunismin kriitikkona tunnetuksi tulleeseen RKP-poliitikkoon ja sittemmin Perustuslaillisen kansanpuolueen puheenjohtajaan ja kansanedustajaan Georg C. Ehrnroothiin.

Ehrnrooth itse totesi, että "minun pilkkaamisestani on tullut kansanhuvia". Lydén kertoo, että Ylen ruotsinkielinen toimitus, missä hän tuolloin työskenteli, otti osaa tähän kansanhuviin ennen vuoden 1991 eduskuntavaaleja.

– Kollegani Magnus Hertzberg ja minä vierailimme Ehrnroothin vaalitapaamisessa Ekbergin kahvilassa ja, kun editoimme kasaan raportin, nopeutimme hänen puhettaan vastuuttomista poliitikoista niin, että ääni nousi pari oktaavia korkeammalle ja kuulosti siltä kuin hän olisi vihainen, säksättävä oravanpoikanen, Lydén kertoo.

Myös Keski-Rauskan kirjassa (ss. 374–375) kerrotaan tapauksesta, jossa Ylentoimittajien tehtäväksi annettiin nimenomaisesti Ehrnroothin näyttäminen televisiolähetyksessä mahdollisimman huonossa valossa.

Georg C. Ehrnrooth toimi kansanedustajana vuosina 1958-1979 ja 1983-1987. Vuonna 1973 hän erosi RKP:stä ja perusti Perustuslaillisen Kansanpuolueen, joka sittemmin muutti nimeään Perustuslailliseksi oikeistopuolueeksi. Ehrnrooth kuoli vuonna 2010 Helsingissä.



Mailaa Printtaa
 
Back
Top