Mielestäni keskipituisten luokassa vanhanaikainen "pituus-100" on yleensä aika lähellä miesten koon parasta suhdetta sotilashommiin.
Heh, 179 / 76. Syön vielä muutaman pitsan ja vetyjä/atomeita LPR:n torilla niin alkaa olla aika bueno
Silloin kun olin vähän päälle parikymppisenä sen ~5v (jos vm-ajan lopussa sanottu tieto pätee) sijoitettuna operatiivisiin joukkoihin niin suhde oli jotain 179/60-65. Voin sanoa ettei todellakaan etenkään TTR-korohoromiehelle mikään ihannekoko.
Haluaisin myös nähdä sen miehen joka juoksee 3000+ coopperissa yhtä mittaa täysi kaupunkijääkärin varustus päällään, pkm/kvkk käsissään ja kessi selässä.
Allekirjoitan. Paras tulos cooperissa 3295m vm-ajan alussa. Oli jonkinasteinen järkytys kun päällä olikin yht'äkkiä tetsari kaikkine kamoineen, kaulassa roikkui 81-millisen suuntainlaatikko, olalla 81-millisen jalusta ja tarkoituksena juosta kerta toisensa jälkeen maastossa asemasta toiseen ja harjoitella lyhytkantamenetelmän ammuntoja. Olo oli kuin luisteluhiihtomestarille jolle lyödään alle puiset leveät eräsukset ja sanotaan: "No niin, näytäs nyt miten se luisteluhiihto sujuu".
Niin, seurauksenahan oli sitten osan E-kaudesta pilannut rasitusmurtuma.
Nykyisin ihmettelisin jos menisi 3000 rikki, joskin ei se mahdotonta ole. Mutta elopainoa on se 15kg lisää, suurin osa ylävartalossa, osa tietty siinä keskivartalonkin seudulla
Olen täysin varma että fyysisesti olisin tänä päivänä parempi krh-sotilas.
Nuorilla on se etu (pilke silmäkulmassa), että he eivät usko tai ajattele kuolevansa.
Tämä on täysin totta. Eikä niin paljoa jonka menettämistä pelkäisi.
Iän lisääntyessä tahtoo se tietoisuus omasta kuolevaisuudesta kasvaa..
Minulla tämä menee osin toisinpäin. Kun muistelee varusmiesaikaa 19-vuotiaana, niin vaikka en todellakaan ollut mikään fyysisesti löysä (kestävyyskuntoa löytyi paljon) taikka penaalin tylsempiä kyniä, niin olin aivan tolkuttoman epävarma, neuroottinen ja epäkypsä. Ajatus jostain sodasta silloin olisi tuntunut jopa vielä hirveämmältä. En tiedä olisinko päässyt Hauhia-tasolle vai ihan Riitaojaksiko jäänyt, mutta Asumaniemestä minussa ei ollut piiruakaan. Kyse ei ollut tahdosta, olin kyllä hyvin motivoitunut mutta todella epävarma.
Nyt on plakkarissa enemmän vuosia, leveämmät hartiat ja elämänkokemusta. Itsetunnossa liikutaan jo huomattavan terveellä tasolla. Onhan minulla aivan hitosti menetettävääkin, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, niin sitä enemmän olen sitä mieltä että tuli sitten uhka mihin maamme osaan tahansa, olisin valmis nostamaan käteni jos vaikka tarvitaan jotain vapaaehtoisia koulutettavaksi taistelutehtäviin tai johonkin niitä tukevaan hommaan. Oli päällä kurkkusalaattia tai siviilit, I don't care.
Ajatus kuolemasta on jotakin minkä tiedostan eikä se houkuta sinänsä yhtään edelleenkään. Voimakas fyysinen tuska ei houkuta sitten yhtään. Eikä etenkään mahdollisuus olla halvaantunut, pussiin katetrin kautta pissivä raakki 20-30v.
Mutta paremmin tiedostan nykyisin sen, että kuollaan tässä joskus kuitenkin ja on asioita, jotka ovat vielä pahempia kuin vaikkapa 100 tuhatta kuolemaa. Joidenkin itseään suurempien asioiden takia kannattaa menettää vaikka kaikki. Ja ei vähäisimpänä - en tiedä miten voisin enää katsoa itseäni peilistä jos en nostaisi kysyttäessä kättäni. Täällä E-Karjalassa kun asuu ja työskentelee, niin en oikein näe että kiristyneessä tilanteessa hyödyttäisin paljon isänmaata kun työpaikan ja ehkä kodinkin läheisyys rajaan estäisi normaalielämän. Lapset ovat kyllä vielä pieniä, voi olla että neljänkympin hujakoilla tämä tuntemus on vieläkin vahvempi. Ehkä sitten sanon jo niinkuin Ylli: lausun vain siunaksen porstuassa kun edes kerrankin pääsee pois kotoa
Näitähän on helppo puhua näin - jos ei ihan syvän rauhan - niin kuitenkin rauhan aikana. Mutta uskon ainakin itse etten tästä päätäni kääntäisi sittenkään kun tuulessa jo tuoksuu tuoni... menkööt kiukkuiset nuoret miehet ensimmäisenä, mutta tulen minäkin jos vaan tarvitsevat johonkin.
... vaunupataljoona oli hämäläiskeskittymä.
.
