Minua on kiusannut se miten miinakartat sun muut on nostettu keskusteluissa esiin ikään kuin absoluuttisen varmana keinona välttää omien miinojen aiheuttamat vaarat. Eihän se niin ole, vaan sodassa tapahtuu kaikenlaista ja pääsääntöön tulee väistämättä poikkeuksia. Merkintöjä jää tekemättä, dokumentteja häviää jne. Riskit ovat kokonaisuuteen suhteutettuna kuitenkin selkeästi hyväksyttävällä tasolla.Juuri noin. Vaikka liika samanmielisyys tai paineistus siihen, usein aiheellisestikin voidaan liittää autoritaarisiin malleihin valtiosta tai muuhun epätoivottavaan, ei erimielisyys itseisarvona sekään kovin mielekäs lähtökohta olisi keskustelun käymiseen.
Jos tuota Ottawan sopimuksesta irtautumista vastustavaa rintamaa on eduskunnan täysistunnoissa ja muissa yhteyksissä tarkalla korvalla ja silmällä seurannut. Kovin olemattomiksi ovat mielestäni jääneet vasta-argumentoinnit siihen, MIKSI sopimuksesta oli korkea aika irrottautua.
Oli näiden erityisajattelijoiden motiivi sitten omaan potentiaaliseen vaalikarjaan vetoaminen, ideologinen sokeutuminen tai erilaisten vaikuttimien kombinaatio. Hyvin haastavaa tuolta on ollut järkiperäisiä perusteluita löytää. Tunnetasoon vetoaminen taas, on jopa hieman alhaista mielestäni.
Esim. 100% absoluuttista varmuutta siihen, etteivätkö miinat voisi missään olosuhteissa myös siviileille tuhoa aiheuttaa on varmaankin totta. Mutta täysin merkityksetöntä siihen rinnastettuna, millaisissa oloissa ja vaaran suvereniteettiamme uhatessa. Miinoitukset otettaisiin käyttöön.
Mutta sellaistahan poliittinen keskustelu valitettavasti on. Tartutaan detaljeihin ja nostetaan ne keskiöön niin että iso kuva hämärtyy. Joskus se on tarkoituksellista ja joskus kyvyttömyyttä hahmottaa sitä isoa kuvaa.