Ulkopolitiikan sanasto on vanhentunutta
VIERASKYNÄ
Vilho Harle
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori.
Suomen on sanottu pyrkivän rauhanvälityksen suurvallaksi. Tavoite istuu ulkopoliittiseen traditioomme varsin hyvin. Idea jää kuitenkin ohueksi, ellei se saa tuekseen sanastollista uudistusta.
Kitulias ulkopoliittinen keskustelukulttuurimme on pitäytynyt kylmän sodan sanastossa. Ulkopolitiikan tutkimuskaan ei tuota sanastoa, joka avaisi uusia perspektiivejä.
Suomessa ulkopolitiikan tutkimus on sidoksissa ajankohtaiseen käytäntöön. Aiemmin tuotettiin virallista ulkopoliittista linjaa selittävää ja oikeuttavaa sanastoa. Nyt tehdään konsultoivaa selvitystyötä.
Suomesta puuttuu ulkopolitiikan tutkimus politiikasta riippumattomana monitieteisenä tieteenalana. Maailmalla tällaista tieteellisesti vankkaa tutkimusta tehdään.
Eräitä ulkopolitiikan tutkimuksen aloja ei Suomessa voi harjoittaa. Esimerkiksi päätöksenteon tutkimus kaatuu Suomessa tietojen salailuun.
Suurin syy laadukkaan tutkimuksen puuttumiseen on kuitenkin se, että niin ulkopolitiikan ajattelutottumukset kuin alan tutkijoiden sanastotkin ovat jämähtäneet menneeseen, valtiokeskeiseen aikaan. Ulkopolitiikka nähdään edelleen vain valtion toimintana ja valtioidenvälisenä kamppailuna.
Muussa kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa valtiokeskeisyys asetettiin kyseenalaiseksi jo ennen kylmän sodan päättymistä. Kansainvälisyys on jo kauan sisältänyt paljon muutakin kuin valtioidenvälisiä suhteita, ja alan tutkimuksessa on seurattu ja tutkittu monipuolisesti muitakin toimijoita kuin valtioita.
Ulkopolitiikkaa tekee ja siihen osallistuu moni toimija sekä valtioiden yläpuolella että niiden sisällä. Tästä huolimatta suomalainen ulkopoliittinen keskustelu ja pääosa ulkopolitiikan tutkimuksesta korostavat edelleen valtioidenvälisiä, sotilaallisesti painottuvia suhteita.
Suomessa ulkopolitiikan tutkimus pyrkii palvelemaan vain päätöksentekijöiden - usein kuviteltuja - tarpeita. Tässä palvelutehtävässään tutkimus hahmottaa kansainvälisen politiikan valtioidenvälisenä valtakamppailuna, jossa Suomen mahdollisuus on pienen toimijan oveluudessa. Oveluuden perustana on näkymättömyys ja kyky olla ärsyttämättä isompia.
Valtioidenväliset poliittiset suhteet ovat edelleen tärkeitä, eikä poliittisesta viisaudesta ole vahinkoa. Maailma on kuitenkin muuttunut ja ulkopolitiikka saanut uutta toimintatilaa Paasikiven ja Kekkosen aikoihin verrattuna. Valtioiden ja valtakamppailun rinnalle ovat nousseet sekä kansainvälinen yhteisö että maailmanyhteisö.
Kansainvälinen yhteisö tarkoittaa yhteisöllisiä perusinstituutioita, kuten kansainvälistä oikeutta, kansainvälisen kaupan ja globalisaation hallinnan säännöstöjä, ympäristönormeja, sodan säännöstöjä sekä ihmisoikeusnormeja. Myös kansainväliset organisaatiot, kuten YK ja EU, ovat osa yhteisöä.
Kansainvälisen yhteisön instituutiot ja organisaatiot eivät ole koskaan valmiita. Ne elävät ja kehittyvät historiallisesti. Suomi ei voi suhtautua tähän muutokseen passiivisesti, vaan myös sillä on oikeus ja velvollisuus osallistua kansainvälisen yhteisön kehittämiseen.
Kansainvälisen yhteisön ja sen instituutioiden lisäksi ulkopolitiikan kohteina ovat myös ihmiset, ihmiskunta ja globaali kansalaisyhteiskunta. Ihmisoikeuskysymykset ja inhimillisen hädän vähentäminen edustavat ulkopolitiikkaa, jolla on vaikutusta monien ihmisten ja ihmisryhmien elämään.
Kuitenkin esimerkiksi presidentti Tarja Halosen vuonna 2004 YK:ssa pitämää puhetta, jossa hän epäsuorasti arvosteli Yhdysvaltoja, on luettu yleensä vain vanhasta, valtioidenvälisestä perspektiivistä. Yhdysvaltojen arvostelua on pidetty epäviisaana. Halosen puheen pääsisältö oli kuitenkin kansainvälisen oikeuden normistossa, YK:n roolissa ja erityisesti naisten ja lasten turvallisuudessa.
Tässä tapauksessa kokonaisuuden unohtaminen kertoo siitä, että sanasto ja näkökulmat ovat liian kapeita. Keskustelusta jäävät pois tärkeät asiat.
Rauhanvälitystoiminnan esilläpito leimataan vanhalla valtiokeskeisellä sanastolla ovelaksi keinoksi päästä YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi, suurvaltojen pöytään. Välitystoimintaa ei osata kytkeä ulkopolitiikan kohteiden laajentumiseen valtioista kansainväliseen yhteisöön ja maailmanyhteisöön, ihmiskuntaan.
Valtioidenvälisestä kovasta ulkopolitiikasta on tullut vanhanaikaista, kun jopa sota pyrkii muuttumaan kansallisen edun välineestä yhteisöllisen turvallisuuden välineeksi. Valtakamppailun tilalle ovat tulleet yhteistyö ja yhdessä tekeminen.
Rauhanvälitys on toimintaa kansainvälisen ja maailmanyhteisön tasolla niiden molempien hyväksi. Suomen valtio ei selviä tehtävästä yksin vaan tarvitsee tukea kansalaisilta ja ryhmiltä. Tutkimus voi antaa tukensa uudistamalla ulkopolitiikan sanastoa.
