Daniel Kosonen meni armeijaan vaikkei ollut siihen omien sanojensa mukaan valmis. Ratkaisu johti masennukseen ja palveluksen keskeyttämiseen. KUVA: TIMO MARTTILA
Liian suuri taakka
Suomalaisen yleisurheilun ilopilleri Daniel Kosonen lyyhistyi pari vuotta sitten liian suuren fyysisen ja henkisen taakan alle. Armeija jäi kesken, ja itsetuhoiset ajatukset valtasivat mielen. Nyt Kosonen kertoo, mistä synkät ajatukset kumpusivat ja miksi puhuminen kannattaa aina. Juttu julkaistaan yhteistyössä Urheilulehden kanssa.
Tilaajille
Lari Vesander
11:00 | Päivitetty 14:04
DANIEL KOSONEN ponnisti suomalaisten penkkiurheilijoiden tietoisuuteen Ruotsi-ottelussa vuonna 2022.
Ratkaisevaa ei ollut niinkään se, että Kosonen voitti korkeuskisan. Enemmän huomiota Kosonen keräsi hiuksillaan, joihin hän oli värjäyttänyt Marimekon kukkakuvion. Hän tuli esiin myös kannustuksellaan. Kosonen ramppasi ympäri Olympiastadionia tsemppaamassa muita.
Ei ihme, että esimerkiksi entinen kansanedustaja
Rosa Meriläinen kertoi somessa löytäneensä Kososesta uuden suosikkiurheilijansa.
Tämän vuoden syyskuussa Kosonen tempaisi jälleen.
Ottelija
Tarmo Savolalle oli noussut kuume, ja kolmiotteluun tarvittiin tuuraaja pikahälytyksellä. Noin 70-kiloinen Kosonen ei epäröinyt vastata kutsuun, vaikka lajilistalla oli korkeuden lisäksi hänelle tuntemattomat pika-aidat ja kuulantyöntö.
Viimeistään kuulantyönnössä selvisi, että Kososen minäkuva on kunnossa. Huonolla itsetunnolla varustettu urheilija ei olisi marssinut tv-kameroiden eteen työntämään seitsemän metrin kuulatulosta.
”Kun minua pyydettiin moniotteluun, en miettinyt hetkeäkään, miltä se näyttää. Ajattelin vain, miten voin auttaa joukkuetta voittamaan”, Kosonen kertoo ja lisää, että Ruotsi-ottelu merkitsee hänelle paljon.
”Se on kauden päätös, johon ladataan kaikki, mitä kropassa on jäljellä. Viimeisen kolmen vuoden aikana Ruotsi-ottelun arvostus on kasvanut entisestään, koska kaudet ovat olleet vaikeita.”
Sanojen takana on paljon synkkyyttä. Niin vaikea kuin se onkin uskoa, suomalaisen yleisurheilun ilopilleri on kärsinyt viime vuosina masennuksesta ja itsetuhoisuudesta.
Nyt hän on valmis kertomaan, mistä synkkyys on kummunnut.
”En oikeasti halunnut mennä armeijaan. En halunnut olla siellä. En luultavasti edes ollut valmis siihen.”
Korkeushyppääjä Daniel Kososen energinen olemus ja Marimekko-kuosiin värjätyt hiukset valloittivat katsojia syksyn 2022 Ruotsi-ottelussa. KUVA: LASSI RINNE
KOSOSEN PERHEESSÄ lentopallolla on erityisasema. Danielin äiti
Jackie tuli aikoinaan Kanadasta lajin perässä Suomeen. Isä
Heikki on tehnyt pitkän uran ensin pääsarjatason pelaajana ja nyttemmin valmentaja. Isosiskoista
Jessica on maajoukkuetason lentopalloilija.
Gabriela puolestaan valitsi Danielin tavoin lajikseen korkeushypyn.
Danielille valinta ei kuitenkaan ollut helppo. Hän oli pitkään ”95-prosenttisesti” lentopalloilija. Lajien arvojärjestys muuttui, kun Kosonen ylitti kesällä 2017 kaksi metriä.
Seuraavana vuonna Kosonen ylitti 210, mutta hänet jätettiin silti pois Ruotsi-ottelusta.
”Se olisi ollut ensimmäinen Ruotsi-ottelu. Sisuunnuin ja päätin, että minua ei enää koskaan voi jättää ottelusta ulos.”
Seuraavana vuonna Kosonen oli päätöksensä veroinen mies. Hän voitti hallissa ensimmäisen aikuisten Suomen mestaruutensa ja pääsi lopulta myös Ruotsi-otteluun.
Kaikki näytti hyvältä. Sitten tuli aika miettiä armeijaa.
Kosonen ei ollut asepalveluksesta erityisen innoissaan mutta järkeili, että se kannattaisi hoitaa alta pois. Hyppääjän tunnepuoli ei ollut järkipäätöksessä täysillä mukana.
”En oikeasti halunnut mennä armeijaan. En halunnut olla siellä. En luultavasti edes ollut valmis siihen”, Kosonen tunnustaa nyt.
Hän astui tammikuussa 2020 palvelukseen Satakunnan lennostoon Pirkkalaan. Palveluksen alku sujui paremmin kuin hän oli pelännyt.
”Ensimmäiset päivät olivat positiivinen yllätys. Siellä oli hauskaa, koska jätkät olivat niin hauskoja. Ja yhteinen kärsimys on aina parempi kuin yksinäinen kärsimys.”
Yksinäistä kärsimystä oli kuitenkin luvassa. Kososelle alkoi tulla fyysisiä vaivoja.
”Olin pari viikkoa kipeänä. Sen jälkeen tulivat selkäkivut.”
19-vuotias Kosonen ei ollut valmis sairasteluun ja kipuihin.
”Olen normaalisti kipeä ihan maksimissaan kerran vuodessa ja silloinkin korkeintaan viikon. Ennen armeijaa minulla ei myöskään ollut mitään ongelmia kropan kanssa nilkkaa lukuun ottamatta, mutta nilkkavaivat ovat korkeudessa aika arkipäivää.”
Selkävaivojen myötä fyysisestä kivusta kumpusi myös henkistä tuskaa.
”Kun selkä meni, se oli pelottavaa. En ollut koskaan tuntenut sellaista kipua. Toki minulla on ollut pikkuvaivoja ja kasvukipuja, mutta siinä vaiheessa kun kipu alkoi oikeasti rajoittaa liikkumista, nuorta poikaa alkoi pelottaa. Menin vähän shokkiin.”
Kun selkävaivat vain jatkuivat, Kososesta alkoi tuntua, että pelissä oli hänen tulevaisuutensa urheilijana.
”Kroppa on se, millä minun pitäisi itseni elättää. Jos se menee rikki, minun pitää kääntää uusiksi kaikki mitä elämässäni teen.”
”Muut lähtivät metsään mutta minä lähdin kotiin.”
Daniel Kosonen Kalevan kisojen tiedotustilaisuudessa 2021. KUVA: TONI REPO / AAMULEHTI
KOSONEN KANTOI henkisesti ja fyysisesti liian suurta taakkaa. Alle 70-kiloisella nuorukaisella oli sellainen olo, että hän lyyhistyy täyden varustuksen ja 20–30-kiloisten reppujen alle.
”Pakarat, reidet, keskivartalo, lantio ja mikään muukaan ei ollut läheskään sitä luokkaa kuin nyt. Se oli iso ongelma. Siksi 30 kiloa lisää taakkaa oli liikaa”, Kosonen arvioi ongelmiensa fyysistä puolta.
Henkinen kuorma tuntui vielä kohtuuttomammalta.
”Ensimmäinen asia, joka meille intissä sanottiin oli: 'tärkeintä on teidän terveytenne’. Kun jotain sanotaan päin naamaa, sitä tuppaa uskomaan. Varsinkin sellaisessa ympäristössä, jossa rehellisyys on keskeinen periaate, tai jossa sen ainakin pitäisi sellainen olla.”
Kososesta tuntui, että terveys ei todellakaan ollut ykkössijalla. Selkävaivat jatkuivat viikkokausia, mutta niiden lääketieteellinen todentaminen oli vaikeaa.
”Tuntui, että vaivaa laiminlyötiin joka paikassa. Lääkäreitä myöten. Kukaan ei ymmärtänyt, kuinka paljon se sattui. Katsottiin vain kuvissa, että mitä niissä näkyi.”
Kososen mieli alkoi mustua. Se, että samaan aikaan käsiteltiin rynnäkkökivääriä ja ympärillä oli jatkuvasti aseita, houkutteli esiin itsetuhoisia ajatuksia.
Lopulta kaikki kulminoitui talviseen metsäleiriin. Kosonen oli juuri ennen leiriä käynyt magneettikuvissa, mutta niistä ei ollut apua.
”Sanottiin vain, että eihän täällä mitään näy. Ei muuta kuin metsään.”
Kosonen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin leirikunnossa.
”Pidimme pitkää palaveria siitä, mitä pitää pakata mukaan. Siinä vaiheessa vedet alkoivat tulla suoraan silmistäni. Tajusin, etten halua enää koskeakaan tuohon rinkkaan.”
”Heti palaverin jälkeen sanoin sotilaspastorille, että tilanne on tämä ja nyt pitäisi päästä puhumaan. Puhuin ensin pastorille ja sitten kuraattorille. Sen jälkeen oltiinkin siinä tilanteessa, että muut lähtivät metsään mutta minä lähdin kotiin.”
”Aloin yhtäkkiä ajatella, että miksi en ajaisi autoa vauhdilla ulos tieltä.”
Synkimmällä hetkellään Daniel Kosonen sai apua nuoruuden lajistaan lentopallosta. KUVA: TONI REPO / AAMULEHTI
PAHIN OLO helpotti, kun Kosonen pääsi kotiin armeijasta. Helpotus sekoittui kuitenkin pettymykseen ja huonouden tunteeseen. Kosonen koki epäonnistuneensa.
Hän käänsi kuitenkin negatiiviset tunteet taistelutahdoksi. Tuloksellisesti ratkaisu toimi. Kosonen nousi uudelle kymmenluvulle, kun hänen ulkoennätyksensä parani 210:stä peräti 221:een. Treenissä ja kilpailuissa kulki.
Kosonen imi tuloksista ja menestyksestä iloa. Samoin leireistä, maajoukkue-edustuksista ja uran ensimmäisestä aikuisten arvokisapaikasta. Kaikki tuntui sujuvan.
Ulkokauden jälkeen treenit sujuivat edelleen, mutta alkuvuodesta 2021 Kososen mieleen alkoi hiipiä pimeämpiä ajatuksia. Kosonen oli hämmästynyt synkistä mietteistään.
”Kaikki oli onnistunut. Silti oli tosi tyhjä olo.”
Hyvien treenien ja tulosten synnyttämä positiivinen kierre oli peittänyt pohjalla muhineen synkän virran, joka alkoi nousta pintaan.
”Paha olo kasvoi pikkuhiljaa. En ensin hakenut apua, kun ajattelin, että tämä on vain tämmöinen vaihe.”
Vaihe menikin tavallaan ohi. Valitettavasti normalisoituminen tapahtui täysin väärällä tavalla.
Ihmisen mieli on joustava. Se pyrkii järkeilemään ja perustelemaan sekä ihmisen sisäisen että ulkoisen maailman. Elämässä ja maailmassa pitää olla järkeä silloinkin, kun asiat menevät huonosti tai kun ihminen voi huonosti.
Tästä syystä mieli voi ikään kuin järkeillä oman pahoinvointinsa hyväksyttäväksi. Kun ihminen alkaa voida pahoin, hän ei yleensä etsi hälytysmerkkejä vaan perusteluja ja oikeutusta pahalle ololleen. Jos nämä ja nuo asiat ovat huonolla tolalla, on ihan normaalia olla uuvuksissa, väsynyt, kiukkuinen tai toivoton.
Tätä kautta syntyy uusi normaali, joka on paljon aiempaa synkempi. Kososelle kävi juuri näin. Hänen uudessa normaalissaan hiljalleen paheneva olo ja koko ajan synkkenevä mieli eivät olleetkaan ongelma vaan Kososen arkipäivää.
”Ajattelin iltaisin, että olipa paska päivä, olisi varmaan parempi olla heräämättä huomenna. Ja pidin sitä ihan normaalina.”
Kosonen jopa vitsaili pahasta olostaan. Mustasta huumorista ei ollut parannuskeinoksi. Todennäköisesti siitä oli enemmän haittaa kuin hyötyä, koska Kosonen vähätteli omaa vointiaan.
”Mitä pidemmälle vuosi meni, sitä huonommaksi oloni paheni.”
Olon paheneminen kulminoitui erääseen alkusyksyn iltaan. Ulkoisesti kaikki oli taas kunnossa.
”Olin ollut kaverien kanssa treenaamassa. Minulla oli ollut juuri hauskaa.”
Kun Kosonen lähti ajamaan yksin kotiin, päässä alkoi soida sysimusta levy.
”Aloin yhtäkkiä ajatella, että miksi en ajaisi autoa vauhdilla ulos tieltä.”
Itsetuhoisuus on synkkä kela, jota ei saisi päästää pyörimään. Jos jatkuvasti kyseenalaistaa sen, kannattaako elää, jossain vaiheessa tulee sekin hetki, jolloin vastaus on ei. Vastaus on todennäköisesti hetkellinen, mutta päätös voi olla pahimmillaan lopullinen.
Tie ja maasto olivat Kososelle tuttuja. Hänellä kävi mielessä kiihdyttää. Hänellä kävi mielessä kääntää jyrkästi rattia. Ajaa sillalta alas. Pudota kuolemaan.
Sitten mieleen tulivat läheiset. Kosonen mietti, millaisen surun hän aiheuttaisi äidilleen. Sen ajatuksen voimalla hän ajoi kotiin.
”Se oli hetki, jolloin tajusin, että asioille täytyy tehdä jotain. Tajusin, että en voi enää ajatella näin.”
Nyt Kosonen sanoo katuvansa sitä, ettei havahtunut tilanteeseensa jo aiemmin.
”Itse asiassa minun olisi pitänyt mennä puhumaan jonkun kanssa jo paljon aikaisemmin.”
”Ei ole epäonnistumisia. On vain opetuksia.”
www.hs.fi
