Matilda Jokinen HS
2:00
KANADALAINEN
Bruce Allan oppi tappelemaan nyrkein jo lapsena. Taito kehittyi, kun stellat'en alkuperäiskansaan kuuluva kuusivuotias poika meni koulukotiin Länsi-Kanadassa.
Oli vuosi 1967. Vastassa pojalla oli muita oppilaita ja koulun henkilökuntaa.
”Se oli selviytymistä. Monin tavoin koulu oli kuin vankila”, Allan kertoo HS:lle videohaastattelussa.
Osalle koulukotien lapsista koulu ei ollut vankila vaan kuolemanleiri. Tästä on saatu lisää todisteita tänä kesänä, kun kanadalaisten koulukotien liepeiltä on löytynyt satoja merkitsemättömiä hautoja. Haudoissa lepää lasten jäänteitä.
Kanadan valkoinen väestö on yrittänyt sivuuttaa menneisyyden vääryydet kaukaisena historiana. Alkuperäiskansojen yhteisöissä kyse on kuitenkin vuotavista haavoista.
Allanin ystävä sanoi jo vuosia sitten, että se, mitä Kanada on tehnyt alkuperäisväestölle, paljastuu vielä jonain päivänä.
”Nyt se on tapahtunut.”
ENSIMMÄISILTÄ kouluvuosilta Allanin mieleen ovat jääneet lapset, jotka tulivat luokkaan pumpulit korvissa. Korvia ympäröi vihreä töhnä.
Allan kuvitteli sen olevan korvatulehduksia hoitavaa salvaa. Todellisuudessa luokkakavereiden tärykalvot vuosivat, sillä ne olivat puhjenneet, kun heitä oli lyöty korville.
”Haju oli hirveä.”
Allan muistelee isäänsä, joka oli asunut ensin Kamloopsin koulukodissa, sitten Lejacissa, jonne myös Allan päätyi.
”Isä ei maininnut koulukotia ikinä sanallakaan.”
Sen sijaan isä joi. Hän oli hiljaa, hakkasi äitiä ja joi.
Samanlaisia perheitä oli Kanadan reservaateissa paljon: lapsia, jotka aavistivat, että jotain oli pielessä. Vanhempia ja isovanhempia, jotka olivat liian rikki sanoittaakseen, mistä oli kyse.
”Oli kaksi asiaa, joista isoisäni ei koskaan puhunut”, sanoo Manitoban yliopiston apulaisprofessori
Niigaanwewidam James Sinclair HS:lle puhelimessa.
Sinclair kuuluu anishinaabe-heimoihin. Hänen isoisänsä kävi Fort Alexanderin koulukotia.
“Isoisä ei puhunut siitä, mitä hän näki Ranskassa taistellessaan Saksaa vastaan toisessa maailmansodassa. Eikä siitä, mitä hän näki koulukodissa.”
Niigaanwewidam James Sinclair (oik.) haluaa, että maailma kuulee Kanadan alkuperäiskansojen tarinan, jottei hänen tyttärensä joutuisi kohtaamaan rasismia aiempien sukupolvien tavoin. Kuvassa myös Sinclairin isä. KUVA: NIIGAANWEWIDAM JAMES SINCLAIRIN KOTIALBUMI
YLI 150 000 lasta kävi Kanadassa koulukotia vuosien 1869–1996 välillä. Se on jättänyt alkuperäiskansojen yhteisöihin ylisukupolvisen trauman, koulukotien selviytyjien yhteisön puheenjohtaja
Angela White kertoo HS:lle videohaastattelussa.
”Minulla on mennyt yli puoli elämää käsitellessäni vihaani siitä, mitä perheelleni tehtiin.”
White puhuu intohimolla, mutta joutuu aika ajoin tarkastamaan puhelintaan. Hän on yksi ensimmäisistä, joiden puoleen alkuperäiskansojen jäsenet kääntyvät, kun metsät helteiden kuivattamassa Länsi-Kanadassa roihuavat.
Suurin osa koulukotien oppilaista kuului alkuperäiskansoihin. Joukossa oli myös inuitteja ja mestitsejä.
Koulukodit olivat kirkkojen ylläpitämiä ja valtioiden rahoittamia. Niiden tarkoituksena oli ”ratkaista intiaaniongelma”.
Valtio oli jo aiemmin yrittänyt kitkeä pois alkuperäiskansojen kulttuuria. Aikuiset eivät olleet halukkaita luopumaan elämäntyylistään vapaaehtoisesti, joten työ aloitettiin lapsista.
Kanada kirjasi koulukoteihin osallistumisen alkuperäiskansojen lasten lakisääteiseksi velvollisuudeksi. Kaukana vanhempiensa ”haitallisista” vaikutteista lapset haluttiin kasvattaa valkoiseen kulttuuriin ja kapitalistiseen talousjärjestelmään sopiviksi yksilöiksi.
Kouluissa monet lapset joutuivat henkisen, ruumiillisen ja seksuaalisen väkivallan uhreiksi. Tuhannet eivät koskaan palanneet kotiin. Ne, jotka palasivat, eivät koskaan palaneet ennalleen.
VUOSIKYMMENTEN ajan koulukodit olivat tabu, josta vaiettiin. Koulukotien entiset oppilaat rohkaistuivat puhumaan laajasti kokemuksistaan vasta 1990-luvulla. Tuolloin myös Bruce Allan alkoi käsitellä menneisyyttään. Nyt hän työskentelee tukihenkilönä muiden koulukodeista selviytyneiden hyväksi.
Puheenparsi on rauhallinen, päällä on oranssi paita. Samaan väriin verhoutuvat koulukotien selviytyjille ja alkuperäiskansoille oikeuksia vaativat mielenosoittajat.
Tällä vuosituhannella Allan alkoi lopulta ymmärtää myös isänsä lapsuuskokemuksia. Koulukotien entisten oppilaiden kuulemisissa lapsuudestaan kertoivat monet isän entisen koulutoverit.
”Osa heistä oli jakanut makuusalin isäni kanssa. Käytännössä he kertoivat isäni tarinan ilman, että hänen tarvitsi tehdä sitä.”
Vuonna Kanadan 2015 totuus- ja sovintokomissio julkaisi tuhansien sivujen mittaisen
loppuraportin. Se tuomitsi koulukodit kulttuuriseksi kansanmurhaksi.
KANSANMURHA tuhoaa yhteisön jäsenet. Kulttuurinen kansanmurha sen sijaan vie yhteisöltä kyvyn olla yhteisö. Komission raportista huolimatta monet kanadalaiset vähättelivät tapahtumaa.
”Tietoa oli paljon, mutta kanadalaisten mieliin on juurtunut käsitys Kanadasta kansainvälisenä ja monikulttuurisena maana, joka tekee hyviä asioita ja on kansainvälinen rauhanturvaaja”, Kanadan koulukoteihin perehtynyt historioitsija
Crystal Fraser Albertan yliopistosta sanoo puhelinhaastattelussa.
Toukokuussa 2021 tämä kuva särkyi. Entisen koulukodin liepeiltä Kamloopsissa löytyi 215 merkitsemätöntä lasten hautaa.
Pian muidenkin koulukotien läheisyydestä
löytyi merkitsemättömiä hautoja ja ihmisten jäänteitä. Yhteensä niitä oli yli tuhat.
Kanadalaiset järkyttyivät. Kansallispäivä käytännössä peruttiin.
Tyttöjä koulukodissa Ontariossa vuonna 1954. KUVA: SHINGWAUK RESIDENTIAL SCHOOLS / REUTERS
Fraser vierastaa puhetta hautojen ”löytymisestä” ja ”paljastumisesta”. Eurooppalaiset ovat olleet innokkaita löytämään uusia asioita. Ensin löytyi manner, nyt kolonialismin julmuudet.
Alkuperäiskansat ovat kuitenkin eläneet Kanadan mailla ja sorron keskellä jo pitkään.
”Monille on ollut raskasta seurata, kuinka yllättyneitä ja järkyttyneitä kanadalaiset ovat. Alkuperäiskansojen perheet ovat tienneet vuosikymmenten ajan, että lapsia katosi koulukoteihin. Haudoissa ei ole mitään yllättävää.”
SITÄ, kuinka moni lapsi lopulta kuoli ja mihin, ei tiedä kukaan. Totuuskomissio rekisteröi loppuraporttiinsa 3 200 kuolemaa, joista lähes puolesta kuolinsyy ei selviä.
Myöhemmin komissio on arvioinut, että kuolleita oli yli 6 000. Jotkut ovat esittäneet vielä suurempia lukuja.
Selvää on, että koulukodissa lapsi kuoli paljon todennäköisemmin kuin samanikäinen lapsi muualla.
”Koulut eivät olleet turvallisia. Inhoan koko sanaa. Kyse ei ollut kouluista, vaan pikemminkin vankiloista.”
Osa oppilaista koki väkivaltaisen ja tarkoituksellisen kuoleman, toiset menehtyivät kulkutauteihin. Puutteellisestakin dokumentaatiosta selviää, että elinolot olivat ala-arvoiset. Kouluja pyrittiin pyörittämään mahdollisimman pienellä rahalla, mikä altisti oppilaat vaaroille.
Omavaraisuuteen pyrkivät koulukodit käyttivät oppilaita lapsityövoimana. Tytöt siivosivat ja laittoivat ruokaa. Pojat viljelivät maata, kunnostivat tiluksia. Lapset eivät välttyneet työtapaturmilta.
Huonosti rakennetuissa koulukodeissa leimahti tulipaloja ja kulkutautiepidemioita. Ilmanvaihto oli huono, tilat ahtaat. Yleisin kirjattu kuolinsyy oli tuberkuloosi.
Lasten puolustuskykyä heikensi myös aliravitsemus. Monet entiset oppilaat muistavat jatkuvan nälän.
Raporttien perusteella valtio oli tietoinen ruoan riittämättömyydessä.
Ian Mosbyn vuonna 2013 julkaisema
artikkeli todisti, että itse asiassa valtio käytti koulukotien lapsia 1940–1950-luvuilla osana ihmiskoetta.
Tutkimusaiheena oli aliravitsemuksen vaikutus ihmiseen. Kokeen tuloksia hyödynnettiin Kanadan kansallisten ruokasuositusten laatimiseen.
ALKUPERÄISKANSOJEN perheet tiesivät koulukotien vaaroista. Harva halusi lähettää lapsiaan nunnien ja pappien armoille.
Valtio ei kuitenkaan antanut vaihtoehtoja. Jos perhe niskuroi, saattoivat Kanadan kuninkaallinen ratsupoliisi tai uskonopettajat saapua kotiovelle hakemaan lasta. Vastahakoisia vanhempia uhkasivat sakot ja vankeusrangaistus.
”Koulukodeissa lapset altistuivat vakavalle hyväksikäytölle”, Niigaanwewidam James Sinclair sanoo. ”Silti todennäköisesti tuhoisimmat vaikutukset oli sillä, miten lapset varastettiin vanhemmiltaan.”
Moni entinen oppilas kertoo muistelmissaan satojen kilometrien itkuisesta junamatkasta pois kotoa. Välimatka ei ollut ainoa lapsia vanhemmista erottava asia. Ennen muuta etääntyminen oli henkistä.
Heti koulukotiin saavuttuaan lapset riisuttiin vanhoista vaatteistaan ja puettiin vankilapukuja muistuttaviin asuihin. Useat muistivat kaiholla etenkin pitkiä hiussuortuviaan, jotka päätyivät lattialle, sankoihin ja roskaämpäreihin.
Pitkillä hiuksilla on monille yhteisöille symbolista arvoa. Ne leikataan vain suruajan merkiksi. Mitä suurempi suru ja läheisempi läheinen on menehtynyt, sitä lyhyemmiksi hiukset leikattiin.
Väärinkäsityksiä syntyi jatkuvasti, sillä koulukotien henkilöstö ei piitannut lasten tavoista. Suuria ongelmia aiheutti kieli. Koulukotien virallinen kieli oli englanti tai ranska, joita kaikki lapset eivät osanneet.
Alkuperäiskansojen kielien puhuminen oli yleensä kielletty. Rangaistuksena nunnat saattoivat läpsiä lapsia suulle tai pistellä heidän kieliään neuloilla.
”Lapset ylläpitivät kielitaitoaan puhumalla öisin piilossa keskenään”, Sinclair kertoo. Kotia kaipaavat oppilaat järjestivät välillä myös seremonioitaan salaa.
”Toisistaan erotetut siskot ja veljet karkasivat tapaamaan toisiaan. Sisarusten välinen yhteys auttoi lapsia jaksamaan. Esimerkiksi isoisäni selvisi isoveljensä huolenpidon avulla.”
Veljesten muistaminen saa Sinclairin kyyneliin.
”Olen pahoillani. Puhun tästä harvoin, ja tuska on aitoa”, hän sanoo.
Niigaanwewidam James Sinclairin isoisä Henry (vas.) isoveljensä Elmerin kanssa. Veljekset tukivat toisiaan Fort Alexanderin koulukodissa. KUVA: NIIGAANWEWIDAM JAMES SINCLAIRIN KOTIALBUMI
Kouluun saapuvat lapset eivät usein tunteneet kristittyjä tapoja. Kouluvuosien aikana asetelma kääntyi päälaelleen: moni menetti äidinkielensä ja yhteyden vanhempiinsa.
Samalla katosi identiteetti. Koulukodissa lapsia ei kutsuttu nimeltä vaan numerolla. Osa heistä joutui lopulta nimettömiin hautoihin.
KANADAN hallitus totesi jo 1930-luvulla, ettei koulukotijärjestelmä toimi toivotusti. Vaikka kaikesta yritettiin säästää, koulukodit tulivat kalliiksi, eikä lasten muuttaminen valkoisiksi onnistunut.
Toisen maailmansodan jälkeen kritiikki yltyi. Koulukotien ja keskitysleirien välillä nähtiin yhtäläisyyksiä.
Tästä huolimatta järjestelmän purkamisessa ei kiirehditty. Vielä vuosikymmenten ajan perustettiin uusia koulukoteja.
Bruce Allanin kokemukset ovat 1960–1970-luvuilta.
Ajat olivat muuttuneet niin, että toisin kuin isänsä, Allanin ei tarvinnut asua koulussa. Päiväkoululaisena hän pääsi kotiin syömään, mutta joutui koulussa asuvien oppilaiden ja henkilökunnan kiusaamaksi.
Seksuaalinen häirintä oli vakava ongelma yhä Allanin aikana. Hän kertoo, mitä kenkälaatikkovauvat tarkoittivat.
Jos joku koulun tytöistä tuli esimerkiksi papin raiskaamana raskaaksi, päätyi vastasyntynyt kenkälaatikkoon. Lapsia myös tuhkattiin. Jäljelle jäivät vain hampaat, joita oppilaat löysivät välillä koulukodin piha-alueelta.
”Löytyneet haudat ovat yksi asia. Mutta miten lasket kaikki ne, jotka on tuhkattu tai heitetty järveen. Kouluni oli järven äärellä ja olen varma, että sinne on viety ruumiita”, Allan sanoo.
Koulukodin oppilaita luokassa Saskatchewan provinssin alueella vuonna 1950. KUVA: SHINGWAUK RESIDENTIAL SCHOOLS / REUTERS
TOTUUSKOMISSION loppuraportin viimeinen osa käsittelee sovintoa. Vuonna 2008 Kanadan silloinen pääministeri
Stephen Harper pyysi koulukotien entisiltä oppilailta anteeksi.
Muutama vuosi myöhemmin yksi parlamenttitalon ikkunoista koristettiin taideteoksella, joka kunnioitti koulukotihistoriaa. Teoksen nimi giniigaaniimenaaning tarkoittaa katseen suuntaamista eteenpäin, vielä syntymättömien lasten tulevaisuuksiin.
Osa kokee, että sovinto tuli liian nopeasti, ennen kuin yhteisöt olivat ehtineet toipua traumoistaan ja syylliset joutuneet tilille. Rahaa ruumiiden etsintään saa hakea ensi vuoden alkuun saakka, mutta kaikki eivät ole vielä valmiita kaivamaan kuolleita lapsia maan alta.
Vaikka koulukodit ovat sulkeneet ovensa, niiden perintö elää.
Menneisyyden jäljiltä monet alkuperäiskansojen perheet ovat yhä hajalla ja vanhemmille on kehittynyt päihderiippuvuus. Valtio ei ole onnistunut tarjoamaan toipumiseen tarvittavaa tukea. Sen sijaan reservaateista on otettu huostaan lapsia ja sijoitettu heitä valkoisiin koteihin kauas kotiyhteisön kulttuurista.
”Valtio halusi ratkaista ’intiaaniongelman’, mutta käytännössä se loi sen”, Sinclair sanoo.
Aikanaan koulukodit mahdollistanut Indian Act -laki on sekin yhä voimassa. Laki rajoittaa alkuperäiskansojen arkea monilla elämänalueilla ja määrittelee heille kuuluvat maat, reservaatit.
Sinclairin isä, lakimies Murray Sinclair (vas.), toimi Kanadan totuuskomission puheenjohtajana vuosina 2009–2015. Totuuskomissio tuomitsi koulukodit kulttuuriseksi kansanmurhaksi.
ALLANIN mukaan sovinto edellyttäisi, että alkuperäiskansat saisivat rakentaa oman talousjärjestelmänsä. Nykyisten reservaattien pinta-ala tarjoaa tähän huonot eväät.
Monet alkuperäiskansojen jäsenet elävät köyhyydessä.
”Meidän pitäisi olla kuninkaita näillä mailla. Ihmisten tulisi kysyä meiltä lupaa siihen, mihin maata saa käyttää”, Allan sanoo.
”Minulle sovintoa merkitsisi se, että meidän kansamme saisivat elää vapaina tässä maassa.”
Juttua varten kommentteja on lähettänyt myös Manitoban yliopiston alkuperäiskansojen tutkimuksen professori Emma Larocque.
yle.fi
