Toisen maailmansodan jälkeinen henkinen ja fyysinen de-natsifikaatio ruoski kansasta ja sen tulevista sukupolvista pois kaiken kansallisen ja kulttuurillisen ylpeyden, mutta jätti jäljelle tahdottoman kuuliaisuuden auktoriteetteja kohtaan. Täällä Suomessa ei oikein ymmärretä, millainen lyömä-ase sana "natsi" Saksassa on. Jos joku sanoo että on natsismia kaataa valkoista kahvia maitoonsa, saksalainen kavahtaa ja pyyhkii järkyttyneenä hikeä otsaltaan ja juo siitä eteenpäin kahvinsa mustana.
Nyt ollaan sitten siinä tilanteessa että "natsismi" on paras lyömäase agendan ajamiseksi, ja vaikka Suomessa suurin osa kansasta naureskelee moiselle koska tietää että se on punikkien harhaista höpinää, Saksassa se oikeasti tehoaa ja tehoaa hyvin. Saksassa et voi olla "natsi", jos haluat olla hyvä ihminen, ja kaikki mikä ei ole punavihreää, on natsismia.
No, kyllä Saksassakin yhä enenevissä määrin katutason kohtaamisteoria poistaa natsipelon ihmisten silmiltä, kun realiteetit lyövät (kirjaimellisesti) päin näköä. Nuoremmissa polvissa erityisesti alkaa jo olla sellaista asennetta, että eiköhän sodasta ole mennyt riittävän kauan. Monikulttuurisuuden ihanteen ja katutason realiteettien välistä kuilua ei oikein enää jakseta sietää ihan vain sen takia, että kolme, neljä sukupolvea sitten tehtiin kauheita.