Vakoilu suomessa

Rambo kirjoitti:
seura.fi

Seura selvitti: Nato-Suomessa vakoojaralli kiihtyy – Sota teki meistä tiedustelun etulinjaa

Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa teki Suomesta tiedustelun etulinjaa. Vakoilun maailma on nyt kuumempaa kuin ”kotiryssien” aikana.
seura.fi seura.fi
Klikkaa laajentaaksesi...
Heitetään kaikesta huolimatta ilmoille kuitenkin hieman keventävä kysymys.

Jos istuu Esplanadin puistossa Helsingissä aurinkoisena kevätpäivänä parisen tuntia, montako vieraan vallan agenttia mahtaa kävellä ohitse?

”Kyllä siinä ainakin pari menee. Varsinkin lounasaikaan”, Pekka Toveri hymähtää.

”Mutta heitä on vaikea tunnistaa. Nämä tyypit eivät kävele aurinkolasit silmillä ja sanomalehti kainalossa.”
Klikkaa laajentaaksesi...
:D
 
von Fyrkendahl kirjoitti:
Yhdeksän on toki hyvä alku, mutta vielä riittää leikkaus- anteeksi siis sopeutustarvetta:


Näin äkkiseltään tuossa näyttäisi olevan lähemmäs sata henkilöä liikaa. Vertailun vuoksi Suomen Moskovan-suurlähetystössä väkeä on vain 30.
Klikkaa laajentaaksesi...
Diplomatiassa tuo henkilökunta on pääosin pelkkää kirjepaperia. Sitä on hyvä olla jemmassa, pitää vain olla tarkkana ettei se putoa, sotkeudu tai katoa. Kun Venäjä porsastelee, Suomella on hyvä olla se seuraava sivu valmiina viestin lähettämiseen.

Venäjä pisti padon paskaksi Ukrainassa, ja 1500km päässä Suomi lähetti 9 sivua vittuilua Venäjälle.

Nyt vaan jatketaan samaan malliin ja toivotaan että Supo on niin tarkkana, että voidaan aina lähettää ne muistilehtiön törkyisimmät aukeamat.
 
Vastavuoroisuuden tematiikkaan liittyen...
www.hs.fi

Kansainväliset suhteet | Ria Novosti: Venäjä aikoo vastata diplomaattiensa karkotuksiin samalla mitalla

Suomi ilmoitti tiistaina karkottavansa yhdeksän vakoojana pitämäänsä venäläistä, jotka työskentelevät Venäjän suurlähetystössä Helsingissä.
www.hs.fi www.hs.fi

Venäjä aikoo vastata diplomaattiensa karkotuksiin Suomesta samalla mitalla, uutisoi Ria Novosti.

”Kuten Venäjä on aiemmin todennut, Venäjä vastaa yhteensopivalla tavalla”, kommentoi Venäjän ulkoministeriö karkotuksia uutistoimisto Ria Novostille.

Venäjän suurlähetystössä työskentelee yhteensä 112 henkilöä. Suomen Moskovan-suurlähetystössä työskentelee ulkoministeriön verkkosivun mukaan 30 ihmistä.
Klikkaa laajentaaksesi...
 
Mennään historian puolelle Tiitisen kaudelle Supon johdossa. Luin kirjan Rautaesiripun varjossa - Supo idän ja lännen jännitekentässä 1978 - 1990. Kirja perustuu Mari Luukkosen Turun yliopistoon 2022 tekemään väitöstutkimukseen, eli ihan satunnaista kirjoittelua se ei ole vaan perustuu oikeaan tutkimukseen. Siitä saa kuvaa tiedustelusta Suomessa ja Supon, Tiitisen, Kekkosen ja Koiviston roolista siviilitiedustelussa ja vastatiedustelussa.

Pienenä vastuuvapauslausekkeena: kirja oli pitkä ja siinä oli paljon mielenkiintoista. Ihan kaikkea en muista ja jotain horjumista toi tässä katsauksessani olla verrattuna kirjan sisältöön. Päälinjojen uskon olevan vähintäänkin hyvin oikein.

Kekkonen halusi Arvo Pentin jälkeen Supoon sellaisen johtajan, joka ymmärsi ulkopoliittiset realiteetit. Vanha tiedustelumies UKK oli muutenkin tyytymätön Supoon, jota piti saamattomana. Kekkoselle ei ollut ennenkuulumatonta, että korkeaan asemaan laitetaan joku yllätysnimi vanhojen konkareiden sijasta tarkoituksena sillä saada etenkin ajattelutapojen muutoksia aikaan (esim. Olavi Heinonen KKO:n tuomariksi 1970) . Tiitinen oli myös keskustataustaltaan sellainen, että Kekkonen uskoi nimityksen tavoitteiden toteutuvan. Tiitinen oli hieman vastahankainen ottamaan paikan vastaan, mutta suostui kuitenkin. Tiitisen kausi Supon johdossa oli lopulta aika tuloksekas monella mittarilla.

Tiitisen aikana vakiintui muutenkin vallalla ollut käytäntö, jossa asioita hoidettiin käytännön tasolla "puoluelinjassa" suorilla henkilösuhteilla neukkujohtoon, yleensä KGB:n välityksellä. Kotiryssien isä Viktor Vladimirov oli Suomessa olonsa ajan se, jonka kanssa Supo/Tiitinen asioi presidentin ollessa taustalla määrittämässä linjoja ja tekemässä tärkeimmät päätökset. KGB:n toiveena oli saada Supo operatiiviseen yhteistyöhön länsitiedustelua vastaan. Siihen ei kuitenkaan suostuttu, vaan aloitteet torjuttiin suoraan korostaen Supon tehtävää Suomen edun kannalta. Pidettiin huoli, että Arvo Pentin kompastelu ei toistuisi. Käytännön yhteistyö jäi yksittäistapaukselliseksi koskien esim. Moskovan olympialaisten aikaista terrorismin torjuntaa. Huoli pidettiin siitäkin, että muutkaan poliisiviranomaiset eivät mene sooloilemaan itäsuhteissa. Kuitenkin ulkopoliittiset realiteetit sitten otettiin huomioon niin kuin presidentin toive oli. Käyttöön tuli järjestelmä, jossa neukkuvakoojien karkotukset esitettiin kahdenvälisesti KGB:n residentille julkisuuden katveessa, eikä niitä käsitelty ulkoasiainhallinnon näkyvimmissä prosesseissa. Ulkopoliittista YYA-liturgiaa toisteltiin juhlapuheissa ym.

Arvelisin itse, että mahdollisesti Suomellekin on ollut eduksi, kun asioita on pystytty käsittelemään ilman niiden laajentumista maiden välisiksi ja vaikeammin hallittaviksi periaatteellisiksi kysymyksiksi. Suomeenkin saatiin enemmän tietoa kahdenvälisen asioinnin kautta. Ulkopoliittisten realiteettien hyväksyminen näkyi myös siinä, että ajoituksen kanssa oltiin herkkiä. Ennen tärkeitä ajankohtia kuten neukkujen valtiovierailuja tai niiden aikana ei tehty karkotuksia tai Supon länsivierailuja. Ulkopoliittisesti hankalina aikoina oltiin hissukseen karkotusten osalta, esim. Afganistanin sodan alettua ja kylmän sodan kiristyttyä, kunnes tilanne lientyi. Myös Koiviston presidenttikauden alku oli hankalaa aikaa ja odotettiin, että NL:ssä aletaan luottaa Suomen ulkopoliittisen linjan jatkumiseen.

Käytännön työssä KGB (ja GRU) oli koko ajan Supon pääkohde, sillä sen tiedettiin olevan ainoa turvallisuuspalvelu, joka oikeasti on Suomelle vaarallinen. Huomio siirrettiin pois KGB:n PR-linjan toiminnasta eli juurikin kotiryssäsysteemistä. Ensinnäkin se oli ulkopoliittisesti hankala puuttumiskohde. Toiseksi siihen panostaminen oli ollut jo aikaisemminkin täysin tehotonta ja tuottanut lähinnä papereita arkistoihin. Jopa muissakin maissa tuollaisesta yhteydenpidosta oli ollut vaikea saada juttua aikaiseksi tehokkaammillakin tiedustelumahdollisuuksilla kuin Supon käytössä olleet. Yhteydenpitoa oli vaikea näyttää maanpetokselliseksi, rajanveto normaalin suhdetoiminnan ja maanpetoksellisen toiminnan välillä oli vaikeaa. Johtavilla poliitikoilla oli myös samanlaisia suhteita länsitiedusteluun. Niinpä keskityttiin opastamaan ja varoittelemaan päättäjiä ansoista, joita tiedustelumiesten kanssa asioimiseen voi sisältyä ja välttämään puheenaiheita, joista ei saa puhua. Poliitikot olivat yllättävän hyvin kartalla kohtalaisesti itsekin tietäen keskustelukumppaniensa olevan todennäköisesti KGB:sta. Puolueissa oli sääntöjä, mistä asioista voi ja mistä ei voi puhua kotiryssän kanssa, ja jopa vaadittiin raportointia puoluejohdolle kaikista käydyistä keskusteluista. Ilkka Kanerva oli oma-aloitteisesti pyytänyt Supolta nuorille kokoomuspoliitikoille opastusta kanssakäymisestä kotiryssien kanssa, ja itse raportoi keskustelunsa oma-aloitteisesti presidentille, Supolle ja puoluejohdolle. Eri asia tietenkin on, missä määrin itäsuhteita käytettiin sisäpolitiikan keinoina, mutta se ei liittynyt niinkään Supon toimialaan.

KGB tietenkin paisutteli PR-linjan tiedustelumenestystään raportoiden heillä olevan valtava määrä agentteja (muistaakseni 300 tms.) Suomessa, mistä Oleg Gordievskyn loikkauksen kautta saatiin Suomeenkin tieto. Kuitenkin Gordievsky kertoi eri yhteydessä, ettei uskonut Suomessa olevan oikeita agentteja kuin yksi (vai oliko että enintään kaksi, en muista enää). Tuntomerkkien perusteella väitetty agentti tunnistettiin Suomen ulkoasiainhallinnon palveluksessa olevaksi virkamieheksi (nimi jo unohtui minulta), jota oltiin nimittämässä Lontoon suurlähettilääksi. Puhutuksen tuloksena Supo piti häntä kuitenin luotettavana ja hänellä oli ollut länteenkin samanlaisia kontakteja. Pitemmän ajan päästä toiselta loikkarilta kuultiin, että tämä suomalainen "Agentti Feeniks" oli kyllä aina tullut säntillisesti tapaamiseen KGB:n tiedustelu-upseerin kanssa, mutta ei koskaan tuonut pyydettyjä asiakirjoja, eikä "osannut kertoa" mistään mitä häneltä kysyttiin. Eli Supon arvio oli osunut oikeaan. Myös Tiitinen oli listattu jonkinlaiseksi agentiksi tms. mutta mielestäni se on jopa itsestään selvää, koska hän asioi henkilökohtaisesti KGB:n kanssa.

Omaa pohdintaani Vladimirovista: itselleni muodostui kirjaa lukiessa käsitys, että Viktor Vladimirovia ehkä ohjasi myös hänen saavuttamansa asema näennäisesti Suomea näpeissään pitävänä vaikuttajana, jolla hän sai mukavan ja helpon tehtävän tiedustelun kannalta tärkeässä Suomessa ja varmaankin paljon vaikutusvaltaa KGB:ssä. Hänen on kannattanut raportoida suurista onnistumisista Suomessa, ja toisaalta tulee myös sellainen kuva, että hän oli lopulta melko helläkätinen yrittäessään ohjailla Supoa Ehkä yritys tiukempaan otteeseen olisi voinut pilata välit Suomen johtoon ja romuttaa Vladimirovin asemaa. Joitakin neukkulasta tulleita tiukempia avauksia hän mm. pyöristeli, että ei ole kysymyksessä virallinen kanta jne. Saattoi olla tietenkin vain "hyvä poliisi - paha poliisi"-taktiikkaa. Vladimirov yritti myös Suomesta poistuttuaan pitää itsensä relevanttina Suomen suuntaan tarjouduttuaan olemaan vaikeissa asioissa kontaktina ohi KGB:n uuden residentin.

Yksi uusi piirre Supon työssä oli puuttuminen epäilyttäviin tapauksiin ennen esitutkintakynnyksen ylittämistä. Suomalaisen ja neukkutiedustelijan välisen epäilyttävän kontaktin havaittuaan Supo otti kohteen puhutteluun. Tarkoitus oli saada peli poikki ennen kuin mitään vakavaa tapahtuu. Puhutuksella pyrittiin saamaan myös tietoa siitä, mitä KGB Suomesta haluaa. Puhutus saattoi johtaa myös esitutkintaan, esim. Mats Dumellin tapaus ja tietenkin johti neuvostotiedustelijoiden karkotuksiin / maahantulokieltoihin. Menettelytapa poikkesi aiemmasta polisiviranomaistyylisestä lähestymistavasta, jossa tarkoitus oli saada aina aikaiseksi juttu esitutkinta -> hovioikeus, vaan toimittiin enemmän tiedustelupalvelutyyliseksi ajatellulla tavalla pyrkien ensisijaisesti panemaan nopeammin ja tehokkaammin kampoihin vastustajalle ja romuttamaan sen toimintaedellytyksiä ennen kuin Suomelle ehtii aiheutua haittaa.

KGB:n teknis-taloudellinen tiedustelu oli paras painopiste Supolle ja tuotti tulosta. Siihen liittyi myös vientikieltovalvonta. Supo menestyi neukkuvakoilun torjunnassa sen verran hyvin, että Vladimirov kertaalleen protestoi sitä, kun Suomesta oli karkotettu enemmän neuvostotiedustelijoita kuin monesta Nato-maasta. 1980-luvun karkotusmäärät olivat kokonaisuudessaan huomattavia. Huomionarvoista on, että KGB ei protestoinut karkotuksia pientä narinaa lukuunottamatta. Yllättäen eivät myöskään panneet vastaan, kun neuvostoloikkarien palauttamiskäytännöstä luovuttiin 80-luvulla.

Vientikieltovalvonnan tiimoilta yksi yhteinen intressi NL:n ja Suomen välillä oli idänkauppaan liittyvät hämäryydet. Neukkulassa ärsytti idänkaupan korruptio, Suomessa pelko vientikiellon alaisen teknologian vuotaminen ahneilta teollisuuspohatoilta Neukkulaan. Suomessa tähän puututtiin kotimaisesti toteutetulla kurinpalautuksella, mikä todennäköisesti oli lopulta suureksi haitaksi Neuvostoliitolle.

Tärkeä apu neuvostotiedustelun torjunnassa oli läntisiltä tiedustelupalveluilta saadut tiedot. Tiitisen kaudella yhteistyötä länsitiedustelun kanssa laajennettiin. Brittien SIS oli jo ennen Tiitisen aikaa ollut mukana kuvioissa, mielestäni myös CIA. 1980-luvun loppuun mennessä mm. EY-maat, Japani, Australia, Etelä-Korea olivat yhteistyökumppaneita. Israelin suuntaan rakenneltiin yhteistyötä ja kansainvälispoliittisesti hankala apartheid-ajan Etelä-Afrikka suorastaan haluamalla halusi Supon yhteistyökumppaniksi. Länsitiedustelun vastatiedusteluun Supo ei panostanut käytännössä yhtään. Länsimaiden ymmärrettiin olevan Suomen kanssa samalla puolella ja Suomelle harmittomia. Kuitenkin tiettyjä pelisääntöjä edellytettiin. Ei toivottu, että idän ja lännen tiedustelupalvelut alkaisivat törmäilemään näkyvästi Suomessa, länsitiedustelupalvelut ilmoittivat Supolle Suomessa olevat tiedustelu-upseerinsa ym. Pieniä kahnauksia länsitiedustelun kanssa ehti toki tulla. Esim. ranskalaisten teollisuusvakoilujuttu ja BND:n yritys saada suomalainen värvättyä agentiksi.

Supo sai lännestä arvokasta tiedustelutietoa, jolloin hyvää tietoa on täytynyt liikkua myös Supolta länteen. Supon lännelle antamaa arvokasta apua oli esim. suomalaista identiteettiä käyttävien illegaalien paljastamiseksi tarpeellisten tietojen jakaminen. Yksi Supon työntekijä oli erittäin taidokas kaivamaan esiin totuuksia väärennetyistä suomalaisista identiteeteistä ja sai työssään todella paljon aikaan.Supo kärsi kuitenkin ajoittaisesta luottamuspulasta lännessä Suomen ja NL:n läheisten suhteiden takia, mikä tuli ajoittain esiin. Lopullisesti luottamuspula kuitattiin pois 1993, kun Suomesta tuli ns. Bernin-klubin jäsen.

Tiitisen kirjoittajalle kertoman mukaan länsitiedustelupalveluiden "rankingissa" CIA:lla oli valtavasti tietoa, mutta kyky tuottaa tiedosta oikea-aikaisia analyysejä oli heikko. Saksan BND:llä tietoa oli vähemmän, mutta hyvä analyysikyky. Mossad oli paras, sillä oli sekä paljon tietoa että erinomainen analyysikyky.

Muiden Itä-Euroopan maiden vähäiseen tiedusteluun Suomessa ei puututtu, sillä Suomen tiedettiin olevan KGB:n ja GRU:n reviiriä ja muu itätiedustelu Suomen kannalta harmitonta. Itä-Euroopan kommarimailla ei tuntunut olevan myöskään kummoistakaan yhteistyötä tiedustelussa, niitä yhdisti vain inho toisiaan ja Neuvostoliittoa kohtaan. Jälkiviisaasti ajatellen Stasia olisi voinut kannattaa katsella tarkemmin.

1980-luvulla suomalaisten tietoisuuden ja Supoon kohdistuvan luottamuksen kasvaminen lisäsi myös suomalaisten aktiivisuutta omatoimisesti ilmoittaa saamistaan epäilyttävistä yhteydenotoista. Näistä tilanteista syntyi jopa silloin uudenlaista tietolähdetoimintaa, kun KGB:n värväysyrityksen kohteeksi joutunut suomalainen toimi vapaaehtoisesti Supon ohjauksessa raportoiden kuulemansa.

1980-luvun loppua kohti mennessä Supon ja KGB:n välit etääntyivät aiemmasta ja Tiitinen otti tiukempaa linjaa kanssakäymisessään KGB:n kanssa. Neuvostoliiton kuolinkouristusten alettua kuitenkin ensimmäistä kertaa suunniteltiin oikeaa tiedonvaihtoon perustuvaa operatiivista yhteistyötä. Silloin se olisi ollut Suomenkin etu, koska NL:n alkaessa hajota katsottiin, että Suomeen tarvittaisiin oikeaa tietoa siitä, mitä itärajan takana tapahtuu.

Kirjasta jäi mieleeni yksi Tiitisen lausahdus, jonka sisältämä totuus on monelta YYA-aikaan jääneeltä muumiolta unohtunut. Nato-keskustelussakin vastustajat vetosivat Suomen menestyksekkääseen aikaan puolueettomana maana. Tiitinen määritteli kuitenkin puolueettomuuden merkityksen siten, että puolueettomuus ei ole päämäärä, vaan se on keino turvata Suomen itsenäisyys ja demokratia. Silloin Tiitinen lienee ollut oikeassa, onneksi meillä on nyt parempi keino, Nato-liittoutuminen käytössä.

Luukkosen kirja perustuu paljolti arkistolähteisiin. Sitä ei tiedetä, onko jotain arkaluonteista jäänyt laittamatta arkistoon. KGB:n arkistoihin ei päästä ja länsimainen arkistoaineisto ei tuolta ajalta ole käytössä. Tulevina vuosikymmeninä saadaan lännestä enemmän tietoa, jolloin opitaan jotain uutta Suomesta länsitiedustelun kannalta. Paljon Supon arkistoista on löytynyt sellaistakin sisältöä, joka ei sellaisenaan näytä aina kauniilta Suomen näkökulmasta ainakaan asiaa laajemmin tutkimatta ja taustoittamatta, joten en usko, että mitenkään laajamittaista salailua olisi noudatettu. Mutta 100% varmuutta ei tietenkään ole, onko arkistolähteiden perusteella kaikesta aina saatu täyttä kuvaa. Kuitenkin Luukkosen tutkimuksesta minulle jäi varsin hyvä kuva Supon toiminnasta aikavälillä 1979 - 1990 sen ajan tiedustelun pelikentällä.
 
zlm kirjoitti:
www.kristallipuolue.fi

Mikko Vapa | Kristallipuolue

www.kristallipuolue.fi www.kristallipuolue.fi
"Olen Mikko Vapa, 45-vuotias Kajaanissa asuva neljän lajin Suomen mestari ja terveysteknologiayrittäjä. Koulutukseltani olen tietotekniikan filosofian maisteri Jyväskylän yliopistosta ja tällä hetkellä opiskelen myös ylempää ammattikorkeakoulututkintoa tietojärjestelmien kehittämisestä Tampereen ammattikorkeakoulussa. Olen myös armeijakoulutukseltani tiedustelu-upseeri ja RUKin priimus Lahden Urheilukoulusta. Sotilasarvoni on yliluutnantti. Olen myös julkaissut yli 10 tieteellistä artikkelia tietotekniikan alalta. Perheeseeni kuuluu kaksi omaa lasta, kihlattu Anne sekä Annen tytär Essi plus Luna-koira eli uusioperheen arki on tuttua. Vapaa-aika menee urheiluharrastuksen parissa sekä Suomen tunneleita kartoittaessa. Suunnistuksessa olen aika haka."
Klikkaa laajentaaksesi...
Olikos näistä kolmesta jo kaksi vapaalla jalalla? Nyt näyttää ainakin veljeksistä toinen olevan osallistunut Fin5 suunnistusviikolle.
Tulospalvelu
 
HS: Venäjä pystyy lähetystöstään käsin seuraamaan matkapuhelinten käyttöä ja sijainteja Helsingin ydinkeskustassa
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000009795975.html

Kantakaupungin alueella se, mitä sanot tai käytät älylaitteella, on mahdollista napata talteen
Klikkaa laajentaaksesi...

– Venäjän Helsingin-lähetystössä on ainakin kolme suurta viestintäantennia, jotka todennäköisesti pystyvät välittämään salattua dataa pitkien välimatkojen päähän, Watling sanoo.


– Lisäksi on joukko pienempiä antenneja, joiden tarkoitus on todennäköisesti siepata viestiliikennettä muista lähetystöistä ja Suomen valtion organisaatioista.


Salaisen palvelun näkökulmasta lähetystöt tarjoavat tärkeän tukikohdan, josta voi pyörittää operaatioita, koska lähetystöjen henkilökuntaa suojaa diplomaattinen koskemattomuus, Watling sanoo.
Klikkaa laajentaaksesi...
 
Sanavalmis Muurinen kirjoitti:
Mennään historian puolelle Tiitisen kaudelle Supon johdossa. Luin kirjan Rautaesiripun varjossa - Supo idän ja lännen jännitekentässä 1978 - 1990. Kirja perustuu Mari Luukkosen Turun yliopistoon 2022 tekemään väitöstutkimukseen, eli ihan satunnaista kirjoittelua se ei ole vaan perustuu oikeaan tutkimukseen. Siitä saa kuvaa tiedustelusta Suomessa ja Supon, Tiitisen, Kekkosen ja Koiviston roolista siviilitiedustelussa ja vastatiedustelussa.

Pienenä vastuuvapauslausekkeena: kirja oli pitkä ja siinä oli paljon mielenkiintoista. Ihan kaikkea en muista ja jotain horjumista toi tässä katsauksessani olla verrattuna kirjan sisältöön. Päälinjojen uskon olevan vähintäänkin hyvin oikein.

Kekkonen halusi Arvo Pentin jälkeen Supoon sellaisen johtajan, joka ymmärsi ulkopoliittiset realiteetit. Vanha tiedustelumies UKK oli muutenkin tyytymätön Supoon, jota piti saamattomana. Kekkoselle ei ollut ennenkuulumatonta, että korkeaan asemaan laitetaan joku yllätysnimi vanhojen konkareiden sijasta tarkoituksena sillä saada etenkin ajattelutapojen muutoksia aikaan (esim. Olavi Heinonen KKO:n tuomariksi 1970) . Tiitinen oli myös keskustataustaltaan sellainen, että Kekkonen uskoi nimityksen tavoitteiden toteutuvan. Tiitinen oli hieman vastahankainen ottamaan paikan vastaan, mutta suostui kuitenkin. Tiitisen kausi Supon johdossa oli lopulta aika tuloksekas monella mittarilla.

Tiitisen aikana vakiintui muutenkin vallalla ollut käytäntö, jossa asioita hoidettiin käytännön tasolla "puoluelinjassa" suorilla henkilösuhteilla neukkujohtoon, yleensä KGB:n välityksellä. Kotiryssien isä Viktor Vladimirov oli Suomessa olonsa ajan se, jonka kanssa Supo/Tiitinen asioi presidentin ollessa taustalla määrittämässä linjoja ja tekemässä tärkeimmät päätökset. KGB:n toiveena oli saada Supo operatiiviseen yhteistyöhön länsitiedustelua vastaan. Siihen ei kuitenkaan suostuttu, vaan aloitteet torjuttiin suoraan korostaen Supon tehtävää Suomen edun kannalta. Pidettiin huoli, että Arvo Pentin kompastelu ei toistuisi. Käytännön yhteistyö jäi yksittäistapaukselliseksi koskien esim. Moskovan olympialaisten aikaista terrorismin torjuntaa. Huoli pidettiin siitäkin, että muutkaan poliisiviranomaiset eivät mene sooloilemaan itäsuhteissa. Kuitenkin ulkopoliittiset realiteetit sitten otettiin huomioon niin kuin presidentin toive oli. Käyttöön tuli järjestelmä, jossa neukkuvakoojien karkotukset esitettiin kahdenvälisesti KGB:n residentille julkisuuden katveessa, eikä niitä käsitelty ulkoasiainhallinnon näkyvimmissä prosesseissa. Ulkopoliittista YYA-liturgiaa toisteltiin juhlapuheissa ym.

Arvelisin itse, että mahdollisesti Suomellekin on ollut eduksi, kun asioita on pystytty käsittelemään ilman niiden laajentumista maiden välisiksi ja vaikeammin hallittaviksi periaatteellisiksi kysymyksiksi. Suomeenkin saatiin enemmän tietoa kahdenvälisen asioinnin kautta. Ulkopoliittisten realiteettien hyväksyminen näkyi myös siinä, että ajoituksen kanssa oltiin herkkiä. Ennen tärkeitä ajankohtia kuten neukkujen valtiovierailuja tai niiden aikana ei tehty karkotuksia tai Supon länsivierailuja. Ulkopoliittisesti hankalina aikoina oltiin hissukseen karkotusten osalta, esim. Afganistanin sodan alettua ja kylmän sodan kiristyttyä, kunnes tilanne lientyi. Myös Koiviston presidenttikauden alku oli hankalaa aikaa ja odotettiin, että NL:ssä aletaan luottaa Suomen ulkopoliittisen linjan jatkumiseen.

Käytännön työssä KGB (ja GRU) oli koko ajan Supon pääkohde, sillä sen tiedettiin olevan ainoa turvallisuuspalvelu, joka oikeasti on Suomelle vaarallinen. Huomio siirrettiin pois KGB:n PR-linjan toiminnasta eli juurikin kotiryssäsysteemistä. Ensinnäkin se oli ulkopoliittisesti hankala puuttumiskohde. Toiseksi siihen panostaminen oli ollut jo aikaisemminkin täysin tehotonta ja tuottanut lähinnä papereita arkistoihin. Jopa muissakin maissa tuollaisesta yhteydenpidosta oli ollut vaikea saada juttua aikaiseksi tehokkaammillakin tiedustelumahdollisuuksilla kuin Supon käytössä olleet. Yhteydenpitoa oli vaikea näyttää maanpetokselliseksi, rajanveto normaalin suhdetoiminnan ja maanpetoksellisen toiminnan välillä oli vaikeaa. Johtavilla poliitikoilla oli myös samanlaisia suhteita länsitiedusteluun. Niinpä keskityttiin opastamaan ja varoittelemaan päättäjiä ansoista, joita tiedustelumiesten kanssa asioimiseen voi sisältyä ja välttämään puheenaiheita, joista ei saa puhua. Poliitikot olivat yllättävän hyvin kartalla kohtalaisesti itsekin tietäen keskustelukumppaniensa olevan todennäköisesti KGB:sta. Puolueissa oli sääntöjä, mistä asioista voi ja mistä ei voi puhua kotiryssän kanssa, ja jopa vaadittiin raportointia puoluejohdolle kaikista käydyistä keskusteluista. Ilkka Kanerva oli oma-aloitteisesti pyytänyt Supolta nuorille kokoomuspoliitikoille opastusta kanssakäymisestä kotiryssien kanssa, ja itse raportoi keskustelunsa oma-aloitteisesti presidentille, Supolle ja puoluejohdolle. Eri asia tietenkin on, missä määrin itäsuhteita käytettiin sisäpolitiikan keinoina, mutta se ei liittynyt niinkään Supon toimialaan.

KGB tietenkin paisutteli PR-linjan tiedustelumenestystään raportoiden heillä olevan valtava määrä agentteja (muistaakseni 300 tms.) Suomessa, mistä Oleg Gordievskyn loikkauksen kautta saatiin Suomeenkin tieto. Kuitenkin Gordievsky kertoi eri yhteydessä, ettei uskonut Suomessa olevan oikeita agentteja kuin yksi (vai oliko että enintään kaksi, en muista enää). Tuntomerkkien perusteella väitetty agentti tunnistettiin Suomen ulkoasiainhallinnon palveluksessa olevaksi virkamieheksi (nimi jo unohtui minulta), jota oltiin nimittämässä Lontoon suurlähettilääksi. Puhutuksen tuloksena Supo piti häntä kuitenin luotettavana ja hänellä oli ollut länteenkin samanlaisia kontakteja. Pitemmän ajan päästä toiselta loikkarilta kuultiin, että tämä suomalainen "Agentti Feeniks" oli kyllä aina tullut säntillisesti tapaamiseen KGB:n tiedustelu-upseerin kanssa, mutta ei koskaan tuonut pyydettyjä asiakirjoja, eikä "osannut kertoa" mistään mitä häneltä kysyttiin. Eli Supon arvio oli osunut oikeaan. Myös Tiitinen oli listattu jonkinlaiseksi agentiksi tms. mutta mielestäni se on jopa itsestään selvää, koska hän asioi henkilökohtaisesti KGB:n kanssa.

Omaa pohdintaani Vladimirovista: itselleni muodostui kirjaa lukiessa käsitys, että Viktor Vladimirovia ehkä ohjasi myös hänen saavuttamansa asema näennäisesti Suomea näpeissään pitävänä vaikuttajana, jolla hän sai mukavan ja helpon tehtävän tiedustelun kannalta tärkeässä Suomessa ja varmaankin paljon vaikutusvaltaa KGB:ssä. Hänen on kannattanut raportoida suurista onnistumisista Suomessa, ja toisaalta tulee myös sellainen kuva, että hän oli lopulta melko helläkätinen yrittäessään ohjailla Supoa Ehkä yritys tiukempaan otteeseen olisi voinut pilata välit Suomen johtoon ja romuttaa Vladimirovin asemaa. Joitakin neukkulasta tulleita tiukempia avauksia hän mm. pyöristeli, että ei ole kysymyksessä virallinen kanta jne. Saattoi olla tietenkin vain "hyvä poliisi - paha poliisi"-taktiikkaa. Vladimirov yritti myös Suomesta poistuttuaan pitää itsensä relevanttina Suomen suuntaan tarjouduttuaan olemaan vaikeissa asioissa kontaktina ohi KGB:n uuden residentin.

Yksi uusi piirre Supon työssä oli puuttuminen epäilyttäviin tapauksiin ennen esitutkintakynnyksen ylittämistä. Suomalaisen ja neukkutiedustelijan välisen epäilyttävän kontaktin havaittuaan Supo otti kohteen puhutteluun. Tarkoitus oli saada peli poikki ennen kuin mitään vakavaa tapahtuu. Puhutuksella pyrittiin saamaan myös tietoa siitä, mitä KGB Suomesta haluaa. Puhutus saattoi johtaa myös esitutkintaan, esim. Mats Dumellin tapaus ja tietenkin johti neuvostotiedustelijoiden karkotuksiin / maahantulokieltoihin. Menettelytapa poikkesi aiemmasta polisiviranomaistyylisestä lähestymistavasta, jossa tarkoitus oli saada aina aikaiseksi juttu esitutkinta -> hovioikeus, vaan toimittiin enemmän tiedustelupalvelutyyliseksi ajatellulla tavalla pyrkien ensisijaisesti panemaan nopeammin ja tehokkaammin kampoihin vastustajalle ja romuttamaan sen toimintaedellytyksiä ennen kuin Suomelle ehtii aiheutua haittaa.

KGB:n teknis-taloudellinen tiedustelu oli paras painopiste Supolle ja tuotti tulosta. Siihen liittyi myös vientikieltovalvonta. Supo menestyi neukkuvakoilun torjunnassa sen verran hyvin, että Vladimirov kertaalleen protestoi sitä, kun Suomesta oli karkotettu enemmän neuvostotiedustelijoita kuin monesta Nato-maasta. 1980-luvun karkotusmäärät olivat kokonaisuudessaan huomattavia. Huomionarvoista on, että KGB ei protestoinut karkotuksia pientä narinaa lukuunottamatta. Yllättäen eivät myöskään panneet vastaan, kun neuvostoloikkarien palauttamiskäytännöstä luovuttiin 80-luvulla.

Vientikieltovalvonnan tiimoilta yksi yhteinen intressi NL:n ja Suomen välillä oli idänkauppaan liittyvät hämäryydet. Neukkulassa ärsytti idänkaupan korruptio, Suomessa pelko vientikiellon alaisen teknologian vuotaminen ahneilta teollisuuspohatoilta Neukkulaan. Suomessa tähän puututtiin kotimaisesti toteutetulla kurinpalautuksella, mikä todennäköisesti oli lopulta suureksi haitaksi Neuvostoliitolle.

Tärkeä apu neuvostotiedustelun torjunnassa oli läntisiltä tiedustelupalveluilta saadut tiedot. Tiitisen kaudella yhteistyötä länsitiedustelun kanssa laajennettiin. Brittien SIS oli jo ennen Tiitisen aikaa ollut mukana kuvioissa, mielestäni myös CIA. 1980-luvun loppuun mennessä mm. EY-maat, Japani, Australia, Etelä-Korea olivat yhteistyökumppaneita. Israelin suuntaan rakenneltiin yhteistyötä ja kansainvälispoliittisesti hankala apartheid-ajan Etelä-Afrikka suorastaan haluamalla halusi Supon yhteistyökumppaniksi. Länsitiedustelun vastatiedusteluun Supo ei panostanut käytännössä yhtään. Länsimaiden ymmärrettiin olevan Suomen kanssa samalla puolella ja Suomelle harmittomia. Kuitenkin tiettyjä pelisääntöjä edellytettiin. Ei toivottu, että idän ja lännen tiedustelupalvelut alkaisivat törmäilemään näkyvästi Suomessa, länsitiedustelupalvelut ilmoittivat Supolle Suomessa olevat tiedustelu-upseerinsa ym. Pieniä kahnauksia länsitiedustelun kanssa ehti toki tulla. Esim. ranskalaisten teollisuusvakoilujuttu ja BND:n yritys saada suomalainen värvättyä agentiksi.

Supo sai lännestä arvokasta tiedustelutietoa, jolloin hyvää tietoa on täytynyt liikkua myös Supolta länteen. Supon lännelle antamaa arvokasta apua oli esim. suomalaista identiteettiä käyttävien illegaalien paljastamiseksi tarpeellisten tietojen jakaminen. Yksi Supon työntekijä oli erittäin taidokas kaivamaan esiin totuuksia väärennetyistä suomalaisista identiteeteistä ja sai työssään todella paljon aikaan.Supo kärsi kuitenkin ajoittaisesta luottamuspulasta lännessä Suomen ja NL:n läheisten suhteiden takia, mikä tuli ajoittain esiin. Lopullisesti luottamuspula kuitattiin pois 1993, kun Suomesta tuli ns. Bernin-klubin jäsen.

Tiitisen kirjoittajalle kertoman mukaan länsitiedustelupalveluiden "rankingissa" CIA:lla oli valtavasti tietoa, mutta kyky tuottaa tiedosta oikea-aikaisia analyysejä oli heikko. Saksan BND:llä tietoa oli vähemmän, mutta hyvä analyysikyky. Mossad oli paras, sillä oli sekä paljon tietoa että erinomainen analyysikyky.

Muiden Itä-Euroopan maiden vähäiseen tiedusteluun Suomessa ei puututtu, sillä Suomen tiedettiin olevan KGB:n ja GRU:n reviiriä ja muu itätiedustelu Suomen kannalta harmitonta. Itä-Euroopan kommarimailla ei tuntunut olevan myöskään kummoistakaan yhteistyötä tiedustelussa, niitä yhdisti vain inho toisiaan ja Neuvostoliittoa kohtaan. Jälkiviisaasti ajatellen Stasia olisi voinut kannattaa katsella tarkemmin.

1980-luvulla suomalaisten tietoisuuden ja Supoon kohdistuvan luottamuksen kasvaminen lisäsi myös suomalaisten aktiivisuutta omatoimisesti ilmoittaa saamistaan epäilyttävistä yhteydenotoista. Näistä tilanteista syntyi jopa silloin uudenlaista tietolähdetoimintaa, kun KGB:n värväysyrityksen kohteeksi joutunut suomalainen toimi vapaaehtoisesti Supon ohjauksessa raportoiden kuulemansa.

1980-luvun loppua kohti mennessä Supon ja KGB:n välit etääntyivät aiemmasta ja Tiitinen otti tiukempaa linjaa kanssakäymisessään KGB:n kanssa. Neuvostoliiton kuolinkouristusten alettua kuitenkin ensimmäistä kertaa suunniteltiin oikeaa tiedonvaihtoon perustuvaa operatiivista yhteistyötä. Silloin se olisi ollut Suomenkin etu, koska NL:n alkaessa hajota katsottiin, että Suomeen tarvittaisiin oikeaa tietoa siitä, mitä itärajan takana tapahtuu.

Kirjasta jäi mieleeni yksi Tiitisen lausahdus, jonka sisältämä totuus on monelta YYA-aikaan jääneeltä muumiolta unohtunut. Nato-keskustelussakin vastustajat vetosivat Suomen menestyksekkääseen aikaan puolueettomana maana. Tiitinen määritteli kuitenkin puolueettomuuden merkityksen siten, että puolueettomuus ei ole päämäärä, vaan se on keino turvata Suomen itsenäisyys ja demokratia. Silloin Tiitinen lienee ollut oikeassa, onneksi meillä on nyt parempi keino, Nato-liittoutuminen käytössä.

Luukkosen kirja perustuu paljolti arkistolähteisiin. Sitä ei tiedetä, onko jotain arkaluonteista jäänyt laittamatta arkistoon. KGB:n arkistoihin ei päästä ja länsimainen arkistoaineisto ei tuolta ajalta ole käytössä. Tulevina vuosikymmeninä saadaan lännestä enemmän tietoa, jolloin opitaan jotain uutta Suomesta länsitiedustelun kannalta. Paljon Supon arkistoista on löytynyt sellaistakin sisältöä, joka ei sellaisenaan näytä aina kauniilta Suomen näkökulmasta ainakaan asiaa laajemmin tutkimatta ja taustoittamatta, joten en usko, että mitenkään laajamittaista salailua olisi noudatettu. Mutta 100% varmuutta ei tietenkään ole, onko arkistolähteiden perusteella kaikesta aina saatu täyttä kuvaa. Kuitenkin Luukkosen tutkimuksesta minulle jäi varsin hyvä kuva Supon toiminnasta aikavälillä 1979 - 1990 sen ajan tiedustelun pelikentällä.
Klikkaa laajentaaksesi...

Kiitos referaatista. Vladimirovin omat muistelmat tukevat väitettä siitä, että supo oli liki ainoa viranomaisinstanssi, jota KGB ei saanut solutettua. Toisaalta kotiryssäsysteemi oli karmea. Mitä yhdellä poliisilla, kun koko Suomen sisäpolitiikka oli ulkovallan junailun alla.

Vladimirov, tuo herttainen pappa, teki vielä kaiken liki vasemmalla kädellä. Hänhän oli vain peitetehtävässä. Hänen oikea virkansa oli KGB:n salamurha- ja sabotaasiosaston (Osasto 13) päällikkö. Eli hän oli se, joka siihen aikaan junaili "myrkytykset, sydänkohtaukset ja katoamiset" pitkin maailmaa. Toisin kuin Wikipediassa (täysin ilman lähdettä) väitetään, hän ei ollut sitä vain Suomen tehtäviensä välissä, vaan myös ollessaan täällä. Kerran hän lähti itse tehtävälle Kanadaan Suomesta.
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top