Veteraanien perintö

Veteraanien perintö -Itsenäinen isänmaa tietopankin sivusto www.veteraanienperinto.fi fixataan siten, että tietopankki toimii myös mobiililaitteissa. Työ on jo käynnissä. Viime sotien veteraaneille kunniaa tehden.

 

Sekä voittaja, että kaikki muut ehdokkaat ovat rumia.

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288631241311.html

 

Ehdottomasti.

Ilta-Sanomien jutun kuvissa on suorastaan banaaleja juttuja, kuten teos nro 228, joka on aivan sosialistisen realismin mukainen. En oikein innostu myöskään jätimäisen M/38 teräskypärän kököttämisestä Kasarmitorilla. Ne kuuluvat samaan palettiin.

Toinen Kauhasen teoksista on kuin Seitsemää kääpiötä katselisi pysäytettynä kuvana. Ei toimi.

Kookkaassa hahmossa on reikiä kuin ammuksen puhkomina.Valon tuoja tuo mieleeni sen, että pahimmista paikoista talvisodassa ei päässyt fyysisesti ehjänä kotiin kukaan ja moni antoi kaikkensa. Ajatelkaa nyt, miten yksikin määrävahvuinen 2955-miehinen rykmentti (JR 23) menetti pelkästään kaatuneina 682 miestä. Heidän keski-ikänsä oli noin 29 vuotta. Nuorin kaatunut oli vain 17-vuotias ja vanhin 45-vuotias. 301 kaatunutta oli perheellisiä ja heiltä jäi yhteensä 546 sotaorpoa lasta. Haavoittuneina kaatuneita oli 94, kentälle jääneitä tai tuhoutuneita 51 ja muuten menehtyneitä 8.

Valon tuojaa tekee mieli vähän kavahtaa. Se seisoo läpinäkyvänä ja kaikkensa antaneena kuin kristus väistymättä mihinkään. Eivät väistyneet Kollaan ja Taipaleen miehetkään. Se pelasti tämän kansan, sen naiset ja lapset, koko Suomen haavoittuvaisen sylin, joka odotti takana. Ja noista taitavasti suunnitelluista aukoista todellakin tulee valo.

Uhrilla estettiin pimeys.

Valon tuoja on taideteos.

 

Juuri tähän auttaa vain ja ainoastaan läpinäkyvyys.

 

Tuosta päästäänkin erääseen ajatukseen, joka omaan mieleeni on hiipinyt vasta nuoruuden hurmoshenkisyyden jälkeen.

Kun niin usein puhutaan, ettei sodissa annettu uhri ollut turha ja se jopa kannatti antaa. Mutta kenellä näin on varaa sanoa?

Hengissä säilyneet veteraanit ovat tietysti voimakkaasti asianosaisia, ja heillä on asiassa puhevaltaa. Tosin hekin kuuluvat omalla tavallaan onnekkaisiin. Jälkipolvien osalta ollaan jo kyseenalaisella alueella, he kun eivät asian eteen ole henkilökohtaisesti joutuneet uhraamaan mitään.

Todellinen vastaus, jos se olisi mahdollista, saataisiin niiltä kymmeniltä tuhansilta kaatuneelta nuorelta mieheltä, joilta jäi elämä elämättä. Mikähän tuo vastaus mahtaisi olla?

 

Juurikin näin.

 

Talvisotamuistomerkin voittajaehdokas näyttää siltä niin kuin suomalainen sotilas olisi ammuttu täyteen reikiä. Toisinsanoen symboliikan tasolla muistomerkki korostaa talvisotaa hävittynä sotana sekä siinä kärsittyjä tappioita.

Onko tällaisen muistomerkin oikea sijoituspaikka tosiaankin Puolustusministeriön edessä keskellä pääkaupunkia, vai olisiko parempi sijoituspaikka kenties jonkin syrjäisen työläiskaupungin perämetsässä (vrt. Tampereen Mannerheim-patsas)?

 

Minusta se symbolisoi niitä valtavia henkilökohtaisia uhrauksia, joita sodan veteraanit ja koko kansakunta joutui tekemään. Silti ei annettu periksi.

Hieno teos mielestäni.

 

Kysytään siis: miksi?

Kun itsekkyys ja oma etu mustaa ilman, on tietenkin vaikea ymmärtää epäitsekkyyttä ja kaikkein suurinta rakkautta, antaa henkensä ystäviensä puolesta. Niin pimeni Eurooppa 1939: poliittista pelkuruutta, katseen pois kääntämistä... Yksinäinen Suomi näytti koko maailmalle, mitä vapaa mies voi tehdä.

Pitää miettiä, mitä itse voi tehdä isänmaalle eikä mankua siltä.

Tietenkin on karmeaa, että nuorten poikien elämä jää kesken. Tuntuu järkyttävältä ajatella esimerkiksi edellä mainitun JR 23:n komentajaa Matti Laurilaa, joka tunsi henkilökohtaisesti suuren osan poikien perheistä ja he tunsivat hänet. Tai mitä ajatteli Tarttilan muori, kun kaikki hänen neljä poikaansa kannettiin Virtain sankarihautaan? Luuletteko, että viimeinen poika halusi kääntää selän veljiensä työlle ja jättää sotakaverinsa pulaan?

Jos me alistumme, käännämme selkämme näille pojille. Jos laiskistumme ja unohdamme nuorison tänään, hylkäämme sotamies Erkki Kujalan, joka kaksi päivää ennen talvisodan rauhaa kaatui hakiessaan Taipaleen korsussa makaavalle haavoittuneelle aseveljelleen vettä.

Veteraanien - sodassa kuolleidenkin - sana jos kerran jotain painaa, laitetaan laulu niiden miesten, joista moni antoi henkensä Karjalan taivaalla, paloi koneeseensa kamppaillessaan ylivoimaa vastaan Fiatissa, Morane Saulnierissa, Curtiss Hawkissa, Brewsterissa tai Messerschmittissa.

Otetaan esimerkiksi lentolaivue 26, joka lähti sotaan 28 vanhentuneen Fiatin kanssa. Jokainen lentäjä tiesi, että hän voi olla seuraava, jolle lauletaan. Eikä ketään reipasta poikaa pistoolilla pakotettu ohjaimiin. Kyllä syyt olivat toiset. Ei suotu heille myöskään ässien kunniaa eivätkä he sitä kaivanneet. Kuka tuntee majuri Harju-Jeantyn hurjapäät Immolasta? Ninpä suurin osa sotamiehistä saa vain hautapaikan; ei Runebergin säihkettä siinä ole, minkä Väinö Linna hyvin avasikin. Saman sanoi minulle, silloin pienelle pojalle, pikkuisen kuppia ottanut isäni, jääkäripataljoonan konekiväärikomppanian puoliJjoht, joka haavoittui kolmesti: Lempaalassa, Kuuterselän alalohkolla ja Ilomantsissa, jossa hänet kannettiin tiedottomana Kuolismaan tien katkaisukohdasta: jälkeensä jäi 16 yön aikana ammuttua vyötä ja paljon verta. "Sotilaan palkka on pieni monttu, johon hänet haudataan."

Niin on. Sotilaan tie on kuoleman tie. Kaikki muu siitä asiasta on valhetta.

Tässä tiedossa juuri tullaan kohtaan, joka erottaa miehet pojista. Kun sadistinen Stalin päättää kaivaa aseet esiin, moni kyyristyy kuolemanpelossaan niin paljon, että hänet ja hänen läheisensä tapetaan juuri siksi - juuri hänen paskahousuisuutensa vuoksi. Mutta sellainen, joka katsoo häntä silmiin ja ottaa oman aseensa esiin valmiina käyttämään sitä - sillä miehellä on kurpitsan kokoiset munat.

Palataan Immolaan, missä Fiat-lentäjät laulavat taistelupäivän iltana:

Holvit kaartuvat kattonamme,
huone kolkko nyt meitä ympäröi.
Ei kaiu laulu ystävämme
ken äsken kanssamme leikkiä löi.
"Siis tartu lasiisi läikyttämättä
tää elo turhuutta valhetta vain
vainajalle malja tässä."

Parhaan kohtalon paras meistä sai.
Kuin kotkat taivalla sinertävällä,
huomenna vaanimme taas kuolemaa.
On kuolo helppo lentäjälle,
isänmaatansa kun hän puolustaa.
"Siis tartu lasiisi läikyttämättä
tää elo turhuutta valhetta vain
vainajalle malja tässä."

Ovat parhaimmat edeltä menneet,
siksi huonoimmat jäljelle jää.
Kaikkea viel emme tehneet,
mikä lieneekään matkamme pää.
Veljet juokaamme kuolleitten malja
sillä taivas heidän edessänsä on
"Siis tartu lasiisi läikyttämättä
tää elo turhuutta valhetta vain
vainajalle malja tässä."

Ja nyt? Jokainen, joka kuulee näiden näkymättömien nuorten todistajien laulun, on velvollinen elämään hyvän elämän itsenäisessä ja vapaassa Suomessa ja antamaan hyödyllisen panoksensa sen rauhan siunauksista nauttiessaan. Silloin uhri tämän yksilön kohdalla ei ollut turha.

He voittivat, jos me sen toimillamme ja ratkaisuillamme päätämme. On meidän vuoromme nyt.

Kun olen vapaaehtoisessa urheilutyössä tai toimiessani kouluissa, syrjäytyneiden nuorten parissa ja kasvattajana - ihan missä tahansa - annan parhaimmillanikin vain hävettävän pienen panoksen. Mutta se on annettava. Valittamatta. Ainakaan usein ei saisi valittaa

Aivan toista on tietenkin se sakki, joka vain ahnehtii ja lahmaa. Mutta joka aikakautena on ryömäläisensä. Joskus ne ovat eliittiä, joskus eivät. Aina on aikoja, jolloin toivottomuus ja tappiomieliala valtaa alaa. Ole sinä silloin se, joka nostaa pään pystyyn ja sanoo, että vielä kerran pojat!

Minä arvostan tätä maata ja tätä kansaa. Vuonna 2013 myös. Olen niin vanhanaikainen, että joka kevät vien yhden ison nuorisoryhmän Hietaniemeen. En pidä esitelmiä. Jos he kysyvät, miksi, sanon vain hymähtäen, että siksi, että voimme tehdä sen. Ehkä joku heistä oivaltaa jutun itse, ja sitä sanotaan silloin oppimiseksi.

Miksi? 1960-luvulla eivät risuparrat kysyneet edes miksi, vaan sanoivat, että mitäs menitte! Siihen sakkiin en liity.