Metsäveljet taistelivat loppuun asti Virossa
Virossa käytiin vielä 1978 viimeistä toisen maailmansodan taistelua ja vuonna 1980 kuoli viimeinen antautumaton sotilas. Tämä tapahtui kun Moskovassa pidettiin
olympiakisat ja Tallinnassa purjehdusregatta. Sota oli jo kauan ollut vain historiaa. Ketkä olivat nämä taistelijat?
He olivat virolaisia vapaustaistelijoita, vastarintaliikkeen jäseniä, sissejä eli metsäveljiä (metsavennad), kuten virolaiset heitä kutsuivat.
Metsäveljet liittyvät Viron miehittämisen jälkeiseen vuoteen 1940-1941. Tällöin virolaiset julistettiin neuvostokansalaisiksi ja voimaan tuli Neuvosto-venäjän rikoslaki.
Viron tasavallan olemassaolo katsottiin rikolliseksi kapinaksi neuvostovaltaa vastaan ja siitä syytettynä pidätettiin vuoden aikana yli 60 000 ihmistä - poliiseja, upseereja, suojeluskunnan jäseniä, opettajia, lääkäreitä, pappeja, kulttuuri-ihmisiä, valtion virkamiehiä ym. Heistä tapettiin tai kuoli vankileireillä noin 95%. Kaikki hallituksen ja parlamentin jäsenet läpi vuosien pidätettiin ja murhattiin. Kolmestasadasta korkeimmasta upseerista selvisi vain parikymmentä.
Kyyditys Siperiaan
Kaiken kukkuraksi kyyditettiin yöllä 14.6.1941 karjavaunuissa 10 205 ihmistä Siperiaan, joista 80 % oli naisia ja lapsia. Heistä 1000 oli alle neljävuotiaita, joiden suorittamat neuvostovastaiset rikokset olivat varmaankin erittäin vakavat. Miehet erotettiin perheistään. Naiset ja lapset viettiin Siperian kolhooseihin,
jossa 60% kuoli ensimmäisen vuoden aikana nälkään, kylmään ja sairauksiin.
Miehet suljettiin keskitysleireihin. Heistä selvisi elävinä vajaat 10%. Kaavailtua isompaa kyyditystä eivät venäläiset ehtineet sodan alettua enää toteuttaa.
Kyyditys oli virolaisille viimeinen pisara kärsimysten pikariin.
Virossa alkoi ns kesäsota. Vaikka puolustusvoimien ja suojeluskunnan varusteet ja aseistus oli viety ja yksityisiltä oli kerätty aseet pois, lähti metsäveljiksi tuhansia miehiä, jotka puutteellisesta aseistuksesta huolimatta taistelivat ryssien miehitysvaltaa vastaan. Aseita ja putkikranaatteja valmistettiin itsekin. Lisää aseita hankittiin hyökkäämällä puna-armeijaa, miliisiä ja NKVD:tä (KGB:n edeltäjä) vastaan.
Muutamassa päivässä muuttuivat metsät paikoin runsasväkisemmiksi kuin kylät – sinne mentiin perheineen.
Arkistotietojen mukaan toimii kesällä 1941 Virossa 380 metsäveliryhmää, joihin kuului 10-15 000 taistelijaa. Heidän tukijoidensa määrä oli vieläkin suurempi.
Tämä oli kansansota, jossa Viron kansa kaatoi venäläisten valheet vapaaehtoisesta liittymisestä Neuvostoliittoon ja näytti vankan tahdon pysyä itsenäisenä valtiona. Tämä pyyhkäisi myös sen häpeän,
jota kansa tunsi, kun presidentti Päts alistui Stalinin uhkauksiin.
Aktiivinen vastarinta ja taistelut kestivät kolme ja puoli kuukautta. Kun Saksan joukot etenivät Viroon, oli eteläinen Viro jo vapautettu, pohjoisessa käytiin taisteluja, joihin osallistui myös Suomessa virolaisista koottu Erna ryhmä. Saksalaiset otettiin riemuiten vastaan kuin vapahtajat, mutta valitettavasti he eivät vapautta tuoneet, vaikka julistivat virolaiset arjalaiseksi kansaksi.
Suuri joukko virolaisia liittyi Saksan armeijaan taistellakseen yhteistä vihollista vastaan.
Kaikki eivät kuitenkaan suostuneet taistelemaan Saksan rinnalla ja noin 3500 miestä siirtyi 1943 Suomeen liittyäkseen Suomen armeijaan.
Kuten he itse sanoivat – taistellakseen Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta.
Sotaonni kääntyi ja syyskuussa 1944 päätti Saksan armeija jättää Viron. Virolaiset joukot eivät pärjänneet ilman raskasta kalustoa puna-armeijalle ja 22.9. valloittivat venäläiset Tallinnan.
Kremlin väitteet, jonka mukaan Tallinna vapautettiin saksalaisista fašisteista ei ole totta - Tallinna vapautettiin laillisesta valtionvallasta.
Tuhannet virolaiset, jotka taistelivat Saksan joukoissa eivät lähteneet mukaan, vaan siirtyivät metsiin. Heidän joukossaan oli myös Suomesta palanneita Suomen-poikia.
Metsäveljet
Toukokuussa 1945 loppui toinen maailmansota. Koko maailma juhli, mutta ei venäläisten miehittämä Viro. Meidän kärsimyksemme ja sotamme jatkui vielä vuosikymmeniä. Metsäveljet toimivat koko Viron maaperällä. Räjäytettiin junia, järjestettiin väijytyksiä jne. Jonkin aikaa oli kokonaisissa kunnissa valta vielä virolaisilla ja Viron lippu liehui. Öisin hallitsivat metsänveljet isoja alueita ja miehitysvallan edustajat sekä heidän kätyrinsä piiloutuivat tai liikkuivat vain aseistettujen saattajien suojeluksessa. Kaikki hävityspataljoonien, NKVD:n ja miliisien veriset tihutyöt kostettiin. Käytiin veristä sotaa silmä silmästä ja hammas hampaasta. Metsäveljillä ei ollut yhteistä johtoa eikä suunnittelua. Oli isoja porukoita, mutta keskimäärin ryhmien vahvuus oli 5-10 jäsentä. Aseistus oli kuitenkin huomattavasti monipuolisempi ja parempi kuin ennen sotaa. Ei pystytty uskomaan, että länsivaltiot olisivat suostuneet kommunismi-imperiumin laajentumiseen ja demokratian hävittämiseen puolessa Euroopassa. Toivottiin, että Viron itsenäisyys palautetaan lännen avulla – yllyttihän Englannin ja USA:n radioasemat metsäveljiä jatkuvasti aseelliseen vastarintaan. Mutta minkäänlaista apua ei tullut. Tuli vain lisää NKVD:n ja puna-armeijan joukkoja ja venäläisten ylivoima kasvoi.
Toinen kyyditys
25.3.1949 järjesti Moskova uuden kyydityksen. Ilmeisesti peläten suurempaa vastarintaa järjestettiin Baltiassa samanaikaisesti isot sotaväen harjoitukset.
Tällä kertaa vietiin yhdessä yössä kodeistaan 21 000 ihmistä – luokkavihollisten, nationalistien, bandiittien, kulakkien, porvarillisen älymystön ym. perheet, pikkuvauvoista vanhuksiin. Nuorin luokkavihollinen oli 3 päivän ikäinen ja vanhin bandiitti 95-vuotias. Kyyditetyistä noin viisi tuhatta sijoitettiin Semiplatinskin atomipommikoe alueelle, ihmiskoekaniineiksi. Kyyditettyjen koteihin muutti Venäjältä lisää vapauttajia. Käynnissä oleva kansanmurha ei länsivaltoja häirinnyt. Vaikka näin mittavaa operaatiota ei pystytty salamaan, niin YK arkistoissa ei ole siitä yhtään mainintaa. Kun 1941 kuljetettiin ihmisiä juna- asemille pienillä venäläisillä kuorma-autoilla nyt oli kyyditsijöillä käytössään amerikkalaisilta lend-lease -apuna saadut mainiot Studebackerit.
Kyydittämällä vastarintaliikkeen jäsenien perheitä, sukulaisia, ystäviä ja mahdollisia avustajia yrittivät venäläiset murtaa aktiivin vastarinnan selkärankaa, mutta aluksi se vaikutti päinvastoin. Viha miehittäjiä kohtaan ja vastarinta vain yltyi. Pitkällä tähtäimellä oli kuitenkin kyydityksellä suuri vaikutus vastarinnan murtamisessa.
Törkeä painostus ja pelko oli tehnyt työnsä ja vuoden lopussa oli noin 90% tilanomistajista vapaaehtoisesti luovuttanut omaisuutensa ja liittynyt kolhooseihin.
Niille, jotka kieltäytyivät liittymästä kolhooseihin määrättiin verot, jotka ylittivät vuosiansiot huikeasti. Melkein 3000 isäntää-emäntää pidätettiin verovelkojen takia.
Kyyditettyjen lisäksi pidätettiin vuosina 1945-54 noin 30 000 ihmistä, jotka eivät olleet myötämielisiä uudelle vallalle. Kaiken tämän seurauksena vähenivät mahdollisuudet auttaa metsäveljiä ja ruokkia ja piilotella heitä. Nälkä ja pelko omaistensa kohtalosta pakotti useita metsäveljiä ulos metsistä.
Metsäveljiä 30 000
Metsäveljien kokonaisluvuksi on arvioitu 30 000 miestä. Melkein sama luku, jolle kätkettiin aseita Suomessa. Kaikki eivät tietenkin osallistuneet aktiiviin vastarintaan. Paljon oli sellaisia, jotka piilottelivat metsissä peläten rankaisutoimenpiteitä, mutta luku on kuitenkin kaksi kertaa suurempi kuin oli ollut Viron puolustusvoimienrauhan ajan vahvuus.
Vuoden 1949 loppuun mennessä oli kaatunut ja pidätetty noin 10 000 metsänveljeä, 7000 oli antautunut. Taisteluissa kuolleiden venäläisten NKVD:n hävityspataljoonien joukkojen ja kommunistien lukumäärä oli jonkin verran pienempi. NKVD:n rankaisujoukot vangitsivat metsäveljien omaisia ja kiduttivat heitä yrittäen saada heiltä tietoja. Epäinhimillisesti kidutettiin myös napattuja metsäveljiä. Heidän kunniasääntönsä vaativat kidutuksen kestämistä ainakin kolme päivää, jotta kaverit ehtisivät vaihtaa oleskelu- ja piilopaikkoja. Vuodesta 1950 otti NKVD uuden, Viroon lähetetyn johtajan Moskalenkon toimesta käyttöön uudet menetelmät - soluttautumisen, myrkyttämisen ja salamurhat.
Puhuttaessa metsäveljistä, täytyy muistaa, että heidän vertaisensa sankarit ovat myös kaikki ne kymmenet tuhannet tavalliset ihmiset, jotka piilottelivat heitä, hankkivat heille informaatiota, varustivat heitä ruualla, väärensivät heille henkilötodistuksia ym. dokumentteja ja auttoivat heitä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Ilman heitä ei olisi senkaltainen vastarinta ollut mahdollista. Kiinnijäätyään oli heidän kohtalonsa, riippumatta sukupuolesta tai iästä, täsmälleen samaa kuin metsäveljillä – heitä odottivat raa’at ja epäinhimilliset kidutukset, vankileirien kauhut ja teloitukset. Se oli epäilemättä koko kansan sotaa.
Vuosina 1945-1953 tarjottiin metsäveljille neljä kertaa armahdusta. Se oli valheellista, sillä jo muutaman kuukauden kuluttua valtaosa antautuneista vangittiin. Vasta Stalinin kuoleman jälkeen 1955 järjestettiin armahdus, joka piti. Viimeinen iso metsäveljien ryhmä tuhottiin taistelussa 1954 Etelä-Virossa, mutta yksinäiset metsäveljet jatkoivat taisteluja vielä vuosia. Vaikka toivo lännen avusta ja suora aseellinen vastarinta hiipui, vastarinta ei loppunut. Se muutti vain muotoja.
Nuorten vastarintaa
Myös koululaisten maanalaisten järjestöjen toiminta oli aktiivista - levitettiin lentolehtisiä, kerättiin aseita, räjäytettiin miehittäjien pystyttämiä monumentteja, nostettiin kiellettyä Viron lippua julkisiin paikkoihin ym. Nuorten vastarintaliike oli aktiivi 50-luvun loppuun asti. KGB:n tietojen mukaan toimii Virossa ainakin 30 nuorten vastarintajärjestöä. Viimeinen mittava oikeudenkäynti heitä vastaan järjestettiin 1962. Mutta tilanne ei rauhoittunut. Vielä vuonna 1980 järjestettiin Tallinnassa iso neuvostovastainen mellakka, mihin osallistui tuhansia koululaisia ja ylioppilaita.
On väitetty, että Hruštšovin aikana järjestelmä pehmentyi, mutta se oli vain pintapuolista. Muistammehan hyvin Unkarin ja Tšekkoslovakian veriset tapahtumat. Neuvostoliiton romahtamiseen asti vangittiin Virossa vapaustaistelijoita ja vainottiin toisinajattelijoita. Vaikka suuri osa ihmisistä antoi toivottomassa tilanteessa perään ja yritti sopeutua olosuhteisiin, niin vastarinta ja toivo eivät koskaan sammuneet. Metsäveljet taistelivat loppuun asti.
Viimeinen metsäveli
28.9.1978 kaatui Etelä-Virossa KGB:n ratsiassa yksi viimeisimmistä, iäkäs metsäveli August Sabbe (69). Uhasta piittaamatta olivat sukulaiset, ystävät ja paikalliset asukkaat auttaneet ja piilotelleet häntä vuosikymmeniä. Tähän asti ei ole selvää, upottiko hän itsensä Vöhandun jokeen, kun ase meni tukkoon, tai upottivatko miliisit hänet. Tiedetään vain, että vedestä tuli ulos kaksi miliisiä ja Sabbe jäi sinne. Ei tiedetä myöskään miten KGB onnistui löytämään hänet. August Sabbe on haudattu Tarton Raadin hautausmaalle. Hänen pistoolinsa on näytteillä Vōron kaupungin museossa. Vuonna 1980 löydettiin Länsi-Virosta viimeinen vapaana miehenä kuollut metsäveli Oskar Lillenurm. Miehityksen alusta oli kulunut 40 vuotta. Vaikka Venäjä yritti, ei se kyennyt puolessa vuosisadassa murtamaan virolaisten halua olla vapaa ja itsenäinen. Ylivoimansa ansiosta vihollinen voitti taistelutantereella, mutta hävisi moraalisesti ja henkisesti.
Virolaisten vapaustaistelusta vaiettiin, sen olemusta yritettiin mustata leimaamalla se banditismiksi, metsäveljiä ja heidän tukijoitaan vainottiin, heitä yritettiin hävittää fyysisesti sekä henkisesti, mutta loppujen lopuksi romahti suuri ja voittamaton Neuvostoliitto itse. Valitettavasti Venäjä ei ole vielä oppinut historiastaan mitään eikä heidän levittämänsä valheet ole muuttuneet, mutta emmeköhän tiedä, että lopuksi voittaa aina totuus.
Henn Põlluaas
Kirjoittaja on Suomen Sotaveteraanien Viron Yhdistyksen ja Suomen-poikien Perinneyhdistyksen johtokunnan jäsen.
Juttu kopioitu törkeästi Sotaveteraaniliiton nettilehdestä.
http://www.sotaveteraaniliitto.fi/userfiles/file/SV%202_2011.pdf
