Päätin tehdä tästä uuden ketjun, kun mielestäni aihepiiri sopisi niin moneen erilliseen ketjuun.
Tämä avaus tuli mieleeni, kun luin toisaalla suomennetun jutun, joka on julkaistu Der Spiegelissä vuodenvaihteessa. Aiheena maantieteilijä ja kirjailija Christophe Guilluyn näkemys läntisten yhteiskuntien tilasta ja mikä tähän kaikkeen on johtanut. Sen verran omaa lamppua sytytti, että herran kirjallisuuteen nyt aion tutustua syvemmin, koska oma näkökanta on hyvin samankaltainen. Lainaan ko. jutun suomennetun osan tähän alle ja toivon, että tästä lähtisi useita erilaisia kantoja sisältävä ketju.
Der Spiegel:
Ulkona ja sisällä olevat vastakkain
Luokkataistelu. Keltaliivien mielenosoitukset osoittavat, että Lännen halki kulkee selkeästi havaittava murtumalinja. Jos kosmopoliittien ja populistien välistä konfliktia ei saada purettua, niin liberaali demokratia tulee tuhoutumaan.
Spiegel Nr. 1 / 29.12.2018 "Die da draußen gegen die da drinnen"
Maantieteestä on joskus vain lyhyt matka geopolitiikkaan. Ranskalainen maantieteilijä Christophe Guilluy siteeraa uudessa "No Society" kirjassaan erään vanhemman kollegansa Yves Lacosten lausetta: "Maantiede palvelee ensisijaisesti sodanjohtoa". Se ei luo perustaa vain valtioiden alueiden laajenemista ja niiden ulkorajoja koskeville konflikteille, vaan sillä on sama rooli myös poliittisen kaupankäynnin johdosta syntyvien sisäisen aluesuunnittelun ongelmien yhteydessä.
Kuuden viikon ajan Ranskan kaduilla on nyt käyty tuollaista sotaa, solmupisteissä, moottoriteiden sisääntuloväylillä, liikenteen jakajilla ja suurten kaupunkien bulevardeilla ja valtakaduilla, ja kaikkein tyrmistyttävintä tapahtui Pariisissa, jossa väkeä kutsuttiin koolle valtaamaan Élysée-palatsia [presidentin virka-asunto], Bastillen tapaan, kuten aikoinaan, merkkinä vapauden tuulista, jotka järisyttivät koko Eurooppaa.
Guilluy, 54, on mies, joka on hahmotellut ennalta tähän liittyvät kartat. Hän on opiskellut Sorbonnessa kaupunkimaantiedettä. Paikallisten ja alueellisten elinten sitoutumattomana neuvonantajana hän tuntee maaston. Vielä vähän aikaa sitten hänet tunnettiin vain ammattipiireissä ja hänet sivuutettiin sielläkin usein ulkopuolisena. Nyt häntä pidetään visionäärinä. Yhtäkkiä kaikkialla alettiin lukea ja lainata hänen tutkimuksiaan. Kahdeksan viime vuoden aikana peräkkäin julkaistut kirjat nimeltään "Fractures françaises", "La France périphérique" ja "No Society" ennakoivat republikaanisen mallin räjähtämistä kappaleiksi.
Guilluy on kysytty mies näinä päivinä ...
Guilluy'n mukaan sosiaalinen maantiede on muuttunut. Piirtyy uusi kartta, joka kuvaa Ranskan yhteiskunnan murtumalinjoja. Ne voidaan havaita kartasta ja ne osoittavat toisista vierautuneiden väestökerrosten tilallista jakautumista eri alueille. Rintamalinja löytyy kaikkialla.
Brittiläisten kansanäänestys EU-erosta, Donald Trumpin voitto liberaalista vastaehdokkaastaan, Ranskan perinteisen puoluejärjestelmän romahdus, AfD:n läpimurto Saksassa, Italian uusi hallituskoalitio, poliittinen eristäminen Hollannissa, Belgiassa, Skandinaviassa ja Espanjassa - kaikkialla on voimistunut nopeasti populistinen dynamiikka, joka kertoo yhteiskunnan äärimmäisestä polarisoitumisesta.
Lännen kansakunnat jakautuvat kahteen maailmaan: ylempään ja alempaan, hyvinvoiviin ja köyhiin, itseensä tyytyväisiin ja onnettomiin, kosmopoliitteihin ja paikalleen juurtuneisiin, liikkuviin ja aloillaan pysyviin, progressiivisiin, avaramielisiin ja - tähän se vastenmielinen sana, jota ei voida sivuuttaa - populisteihin. Populismi on samaa mitä proletariaatti oli vuosikymmenien ajan, uhka toisille, toivo toisille. Sen luokkataistelu on kulttuuritaistelua.
Repeämät, jotka ilmenevät sosiaalisista ja poliittisista yleisesikuntakartoista, ovat suhteellisen tuoreita, ne ovat tulosta 90-luvun keskivaiheilla alkaneesta globalisaatiosta. Guilluy väittää, että ensimmäistä kertaa Lännen taloushistorian aikana alempi väestökerros ei elä enää siellä missä syntyy työtä ja hyvinvointia. Heidät on työnnetty sivuun ja laidoille, "perfiferiseen" ja "periurbaaniin" maailmaan, jolla ei ole kytkentää globaaliin kehitykseen.
Vastakkain seisoo kaksi puolta, joilla ei ole enää kovin paljoa yhteistä: Toisella puolella ovat metropolit, globalismin ja sen kaksoisveljen monikulturismin kiiltelevät näyteikkunat, joissa uusi porvaristo ja maahanmuuttajien moninainen kirjo elää ja asuu keskenään. Periferiassa sijaitsevat pienet ja keskikokoiset kaupungit, vanhat teollisuusalueet ja syrjäiset maaseutualueet. Näille alueille keskittyy sosiaalisia ryhmiä, joilla aiemmin ei ollut juurikaan yhteistä keskenään, työläisiä, alempia toimihenkilöitä, vajaatyöllistettyjä, maanviljelijöitä, pienyrittäjiä ja eläkeläisiä. Heitä yhdistää nyt tunne joutumisesta alttiiksi kahdelle epävarmuudelle: Taloudelliselle ja kulttuuriselle. He ovat näkymättömiä, heistä ei puhuta, ja he elävät intellektuellien, sivistyneiden, liikkuvien ja uudenaikaisten, tai sellaisina itseään pitävien ironisten ja ylimielisten katseiden alla. He edustavat kuitenkin Guilluy'n laskelmien mukaan yli 60% Ranskan väestöstä.
Skandinaviasta Välimerelle, USA:sta Keski-Eurooppaan asti on havaittavissa vastaavia mullistuksen oireita. Niiden kuumekäyrä lähenee kuolemanvaaran tasoa: Liberaalin demokratian loppua siinä muodossa miten me olemme sen tunteneet. Ranskassa kaunistelevasti "classe populaire" nimellä kulkevan tavallisen kansan ja ylöspäin pyrkivän eliitin, uusien vallanpitäjien, välinen kuilu kasvaa jatkuvasti ja siihen katoaa keskiluokka, joka on tähän asti muodostanut enemmistön väestöstä ja vakaan perustan demokratialle. "Länsimaisen keskiluokan tuho on globalisaation salattu likainen puoli", sanoo Guilluy, ja sama pätee kaikissa länsimaissa.
Ilman keskiluokkaa jäädään ilman yhteiskuntaa koossa pitävää liimaa. Perinteisten puoluejärjestelmien rapautuminen, joka usein on muuttunut jo murenemiseksi, on luotettava indikaattori tästä. Yhä useammin vaalien perusteella ei saada aikaan hallituskelpoista enemmistöä. Puhti on poissa sekä perinteisistä konsensusdemokratioista (Saksassa ilmenee Suuren koalition muodossa), että vuoronvaihtodemokratioista (kuten usein tavallista Iso-Britanniassa ja Ranskassa).
Vallankumoukset ovat tähän mennessä tapahtuneet aina kaupungeissa. Nyt vallankumouksellinen potentiaali on syntymässä dynaamisten ja hohtavien metropolien ulkopuolelle. Sillä ei ole luokkatietoisuutta, eikä johtoa ja organisaatiota, ja se voi kehittyä liberaalin demokratian suurimmaksi uhaksi sitten II maailmansodan päättymisen.
Useat Pariisiin maakunnista tulleet mielenosoittajat eivät ole käyneet vuosikausiin, tai sitten koskaan pääkaupungissa. Uudenaikaisena ideaalina ylistettyä liikkuvuutta tosiasiassa yliarvioidaan. Suurin osa ranskalaisista elää ja asuu samassa departementissa, jossa he ovat syntyneet - aivan samoin, kuten monet amerikkalaiset osavaltioissaan tai piirikunnissaan. Postinumero kertoo äänestyskäyttäytymisen. "Keltaliivit" ovat tuoneet tämän näkymättömän, poliitikoilta enimmäkseen piiloon jääneen ja unohtaman väestönosan parrasvaloihin: Osoitan mieltäni, siis olen olemassa. Periferia tulee keskukseen. Se ei tule syrjäytyneenä, alikoulutettuna ja moraaliltaan onnettomana vähemmistönä - he eivät ole niitä Hillary Clintonin USA:n presidentinvaalien aikaan halveksimia "deplorables"-, vaan enemmistö korottaa ääntään heidän kauttaan.
Hajanainen, heterogeeninen enemmistö on viime viikkojen aikana vallannut kadut ja he edustavat sitä, mikä oli vielä äskettäin keskiluokan ydintä, niitä joiden nimiin poliitikot mielellään vannoivat, mutta sitten taas unohtivat ja laiminlöivät: Tavalliset kansalaiset, tuo vanhanaikainen, nyt jo melkein myyttinen kategoria, jota ilman demokratia - jossa tunnetusti jokainen ääni on tuloista ja koulutodistuksista riippumatta yhtä arvokas - ei vain toimi.
He ovat nimittäin - seikka, joka näyttää yhä uudelleen yllättävän ja hämmästyttävän vallanpitäjät - enemmistö: Kansa, demos. Demokratia ei voi määritelmällisesti toimia ilman kansaa, sillä kuten myös sosiologi ja väestötieteilijä Emmanuel Todd toteaa, niin "syyte populismista on yhtä absurdi, kuin koko eliitin tuomitseminen nipussa". Kun populismin ja elitismin välinen ristiriita muodostuu ylitsepääsemättömäksi, niin yhteiskuntaa uhkaa hajoaminen. Kansa kokee, että heitä ei edusta enää kukaan ja samalla eliitti kadottaa kykynsä johtaa. Alkaa epäsosiaalisuuden aikakausi, "No Society", joka on Guillauy'n uusimman kirjan nimi, viitaten Margaret Thatcherin kuuluisiin sanoihin "There is no such thing as society": On vain yksilöitä ja perheitä. Ja jos yhteiskuntaa ei ole olemassa, niin silloin kukaan ei vastaa myöskään yleisestä edusta, jäljelle jää vain yksilön omavastuu.
Osa aiemmasta keskiluokasta - etupäässä akateemisesti koulutetut suuret ikäluokat ja heidän lapsensa - liittyi yläluokkaan, ei aina taloudellisesti, mutta moraalisesti ja kulttuurisesti. Tietyllä tavalla he ovat uusi yläluokka: He harjoittavat kulttuurista hegemoniaa, julkisen diskurssin merkitysten ja normien määrittämiseen liittyvää valtaa. Heidän luokkataistelunsa on julkista moraalia koskevaa kulttuuritaistelua; astaloina heillä ovat ylivertaiset syytteet - fasisti, rasisti ja muukalaisviha.
Suurin osa vanhasta keskiluokasta, jota piinaa todellinen itseään ja lapsiaan koskevan syrjäytymisen pelko, liittyi vähitellen piireihin, joita aiemmin kutsuttiin kansanomaisiksi (volkstümlich) ja nykyään populisteiksi. Eliitti leimasi kansan plebeijeiksi: Tietämättömät, sivistymättömät, irrationaaliset ja jopa moraalisesti tuomittavat. Keskiluokka ei ole enää yhteiskunnan taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kiintopiste.
Tämä loukkaavaksi koettu merkityksen ja aseman menettäminen kärjistyy huomattavasti lisää maahanmuuttoa koskevassa kiistassa. Rajojen ja maahanmuuton hallinta saavat ylivoimaista kannatusta. Ipsos-tutkimuslaitoksen 22 maassa maailmanlaajuisesti tekemässä väestön asenteita koskevassa mielipidetutkimuksessa saatiin hämmästyttävä tulos: Ranskassa vain 11% vastanneista katsoi maahanmuutolla olevan positiivista vaikutusta, Saksassa 18% uskoi vielä näin. Noin puolet vastanneista sanoi, että ulkomaalaisia on otettu jo aivan liikaa.
Maahanmuuttajien integroitumisen kannalta alempien luokkien vastaanottovalmius ja -halu on kuitenkin ratkaisevinta, sillä uudet tulijat eivät muuta yläluokan pariin. Yläluokalla on vielä käytössään välineet, joilla se voi vetää näkymättömiä rajoja ja samalla eristäytyä omille asuinaluilleen, kouluihinsa ja uraputkiinsa, kun he samaan aikaan kuitenkin vielä mainostavat avoimen yhteiskunnan ihannetta.
Guilluy'n mukaan "avoin yhteiskunta” on viime vuosikymmenien suurin valeuutinen (fake news). Ei ole olemassa mitään avointa yhteiskuntaa, vaan päinvastoin on syntynyt yhä eristäytyneempiä maailmoja. Pariisia pidetään avoimena kaupunkina, mutta kaupunki, jossa asuinneliömetri maksaa 10.000 euroa, ei ole avoin, vaan suljettu. Monikulturismi ei toimi 1000 euron kuukausituloilla."
Tämä avaus tuli mieleeni, kun luin toisaalla suomennetun jutun, joka on julkaistu Der Spiegelissä vuodenvaihteessa. Aiheena maantieteilijä ja kirjailija Christophe Guilluyn näkemys läntisten yhteiskuntien tilasta ja mikä tähän kaikkeen on johtanut. Sen verran omaa lamppua sytytti, että herran kirjallisuuteen nyt aion tutustua syvemmin, koska oma näkökanta on hyvin samankaltainen. Lainaan ko. jutun suomennetun osan tähän alle ja toivon, että tästä lähtisi useita erilaisia kantoja sisältävä ketju.
Der Spiegel:
Ulkona ja sisällä olevat vastakkain
Luokkataistelu. Keltaliivien mielenosoitukset osoittavat, että Lännen halki kulkee selkeästi havaittava murtumalinja. Jos kosmopoliittien ja populistien välistä konfliktia ei saada purettua, niin liberaali demokratia tulee tuhoutumaan.
Spiegel Nr. 1 / 29.12.2018 "Die da draußen gegen die da drinnen"
Maantieteestä on joskus vain lyhyt matka geopolitiikkaan. Ranskalainen maantieteilijä Christophe Guilluy siteeraa uudessa "No Society" kirjassaan erään vanhemman kollegansa Yves Lacosten lausetta: "Maantiede palvelee ensisijaisesti sodanjohtoa". Se ei luo perustaa vain valtioiden alueiden laajenemista ja niiden ulkorajoja koskeville konflikteille, vaan sillä on sama rooli myös poliittisen kaupankäynnin johdosta syntyvien sisäisen aluesuunnittelun ongelmien yhteydessä.
Kuuden viikon ajan Ranskan kaduilla on nyt käyty tuollaista sotaa, solmupisteissä, moottoriteiden sisääntuloväylillä, liikenteen jakajilla ja suurten kaupunkien bulevardeilla ja valtakaduilla, ja kaikkein tyrmistyttävintä tapahtui Pariisissa, jossa väkeä kutsuttiin koolle valtaamaan Élysée-palatsia [presidentin virka-asunto], Bastillen tapaan, kuten aikoinaan, merkkinä vapauden tuulista, jotka järisyttivät koko Eurooppaa.
Guilluy, 54, on mies, joka on hahmotellut ennalta tähän liittyvät kartat. Hän on opiskellut Sorbonnessa kaupunkimaantiedettä. Paikallisten ja alueellisten elinten sitoutumattomana neuvonantajana hän tuntee maaston. Vielä vähän aikaa sitten hänet tunnettiin vain ammattipiireissä ja hänet sivuutettiin sielläkin usein ulkopuolisena. Nyt häntä pidetään visionäärinä. Yhtäkkiä kaikkialla alettiin lukea ja lainata hänen tutkimuksiaan. Kahdeksan viime vuoden aikana peräkkäin julkaistut kirjat nimeltään "Fractures françaises", "La France périphérique" ja "No Society" ennakoivat republikaanisen mallin räjähtämistä kappaleiksi.
Guilluy on kysytty mies näinä päivinä ...
Guilluy'n mukaan sosiaalinen maantiede on muuttunut. Piirtyy uusi kartta, joka kuvaa Ranskan yhteiskunnan murtumalinjoja. Ne voidaan havaita kartasta ja ne osoittavat toisista vierautuneiden väestökerrosten tilallista jakautumista eri alueille. Rintamalinja löytyy kaikkialla.
Brittiläisten kansanäänestys EU-erosta, Donald Trumpin voitto liberaalista vastaehdokkaastaan, Ranskan perinteisen puoluejärjestelmän romahdus, AfD:n läpimurto Saksassa, Italian uusi hallituskoalitio, poliittinen eristäminen Hollannissa, Belgiassa, Skandinaviassa ja Espanjassa - kaikkialla on voimistunut nopeasti populistinen dynamiikka, joka kertoo yhteiskunnan äärimmäisestä polarisoitumisesta.
Lännen kansakunnat jakautuvat kahteen maailmaan: ylempään ja alempaan, hyvinvoiviin ja köyhiin, itseensä tyytyväisiin ja onnettomiin, kosmopoliitteihin ja paikalleen juurtuneisiin, liikkuviin ja aloillaan pysyviin, progressiivisiin, avaramielisiin ja - tähän se vastenmielinen sana, jota ei voida sivuuttaa - populisteihin. Populismi on samaa mitä proletariaatti oli vuosikymmenien ajan, uhka toisille, toivo toisille. Sen luokkataistelu on kulttuuritaistelua.
Repeämät, jotka ilmenevät sosiaalisista ja poliittisista yleisesikuntakartoista, ovat suhteellisen tuoreita, ne ovat tulosta 90-luvun keskivaiheilla alkaneesta globalisaatiosta. Guilluy väittää, että ensimmäistä kertaa Lännen taloushistorian aikana alempi väestökerros ei elä enää siellä missä syntyy työtä ja hyvinvointia. Heidät on työnnetty sivuun ja laidoille, "perfiferiseen" ja "periurbaaniin" maailmaan, jolla ei ole kytkentää globaaliin kehitykseen.
Vastakkain seisoo kaksi puolta, joilla ei ole enää kovin paljoa yhteistä: Toisella puolella ovat metropolit, globalismin ja sen kaksoisveljen monikulturismin kiiltelevät näyteikkunat, joissa uusi porvaristo ja maahanmuuttajien moninainen kirjo elää ja asuu keskenään. Periferiassa sijaitsevat pienet ja keskikokoiset kaupungit, vanhat teollisuusalueet ja syrjäiset maaseutualueet. Näille alueille keskittyy sosiaalisia ryhmiä, joilla aiemmin ei ollut juurikaan yhteistä keskenään, työläisiä, alempia toimihenkilöitä, vajaatyöllistettyjä, maanviljelijöitä, pienyrittäjiä ja eläkeläisiä. Heitä yhdistää nyt tunne joutumisesta alttiiksi kahdelle epävarmuudelle: Taloudelliselle ja kulttuuriselle. He ovat näkymättömiä, heistä ei puhuta, ja he elävät intellektuellien, sivistyneiden, liikkuvien ja uudenaikaisten, tai sellaisina itseään pitävien ironisten ja ylimielisten katseiden alla. He edustavat kuitenkin Guilluy'n laskelmien mukaan yli 60% Ranskan väestöstä.
Skandinaviasta Välimerelle, USA:sta Keski-Eurooppaan asti on havaittavissa vastaavia mullistuksen oireita. Niiden kuumekäyrä lähenee kuolemanvaaran tasoa: Liberaalin demokratian loppua siinä muodossa miten me olemme sen tunteneet. Ranskassa kaunistelevasti "classe populaire" nimellä kulkevan tavallisen kansan ja ylöspäin pyrkivän eliitin, uusien vallanpitäjien, välinen kuilu kasvaa jatkuvasti ja siihen katoaa keskiluokka, joka on tähän asti muodostanut enemmistön väestöstä ja vakaan perustan demokratialle. "Länsimaisen keskiluokan tuho on globalisaation salattu likainen puoli", sanoo Guilluy, ja sama pätee kaikissa länsimaissa.
Ilman keskiluokkaa jäädään ilman yhteiskuntaa koossa pitävää liimaa. Perinteisten puoluejärjestelmien rapautuminen, joka usein on muuttunut jo murenemiseksi, on luotettava indikaattori tästä. Yhä useammin vaalien perusteella ei saada aikaan hallituskelpoista enemmistöä. Puhti on poissa sekä perinteisistä konsensusdemokratioista (Saksassa ilmenee Suuren koalition muodossa), että vuoronvaihtodemokratioista (kuten usein tavallista Iso-Britanniassa ja Ranskassa).
Vallankumoukset ovat tähän mennessä tapahtuneet aina kaupungeissa. Nyt vallankumouksellinen potentiaali on syntymässä dynaamisten ja hohtavien metropolien ulkopuolelle. Sillä ei ole luokkatietoisuutta, eikä johtoa ja organisaatiota, ja se voi kehittyä liberaalin demokratian suurimmaksi uhaksi sitten II maailmansodan päättymisen.
Useat Pariisiin maakunnista tulleet mielenosoittajat eivät ole käyneet vuosikausiin, tai sitten koskaan pääkaupungissa. Uudenaikaisena ideaalina ylistettyä liikkuvuutta tosiasiassa yliarvioidaan. Suurin osa ranskalaisista elää ja asuu samassa departementissa, jossa he ovat syntyneet - aivan samoin, kuten monet amerikkalaiset osavaltioissaan tai piirikunnissaan. Postinumero kertoo äänestyskäyttäytymisen. "Keltaliivit" ovat tuoneet tämän näkymättömän, poliitikoilta enimmäkseen piiloon jääneen ja unohtaman väestönosan parrasvaloihin: Osoitan mieltäni, siis olen olemassa. Periferia tulee keskukseen. Se ei tule syrjäytyneenä, alikoulutettuna ja moraaliltaan onnettomana vähemmistönä - he eivät ole niitä Hillary Clintonin USA:n presidentinvaalien aikaan halveksimia "deplorables"-, vaan enemmistö korottaa ääntään heidän kauttaan.
Hajanainen, heterogeeninen enemmistö on viime viikkojen aikana vallannut kadut ja he edustavat sitä, mikä oli vielä äskettäin keskiluokan ydintä, niitä joiden nimiin poliitikot mielellään vannoivat, mutta sitten taas unohtivat ja laiminlöivät: Tavalliset kansalaiset, tuo vanhanaikainen, nyt jo melkein myyttinen kategoria, jota ilman demokratia - jossa tunnetusti jokainen ääni on tuloista ja koulutodistuksista riippumatta yhtä arvokas - ei vain toimi.
He ovat nimittäin - seikka, joka näyttää yhä uudelleen yllättävän ja hämmästyttävän vallanpitäjät - enemmistö: Kansa, demos. Demokratia ei voi määritelmällisesti toimia ilman kansaa, sillä kuten myös sosiologi ja väestötieteilijä Emmanuel Todd toteaa, niin "syyte populismista on yhtä absurdi, kuin koko eliitin tuomitseminen nipussa". Kun populismin ja elitismin välinen ristiriita muodostuu ylitsepääsemättömäksi, niin yhteiskuntaa uhkaa hajoaminen. Kansa kokee, että heitä ei edusta enää kukaan ja samalla eliitti kadottaa kykynsä johtaa. Alkaa epäsosiaalisuuden aikakausi, "No Society", joka on Guillauy'n uusimman kirjan nimi, viitaten Margaret Thatcherin kuuluisiin sanoihin "There is no such thing as society": On vain yksilöitä ja perheitä. Ja jos yhteiskuntaa ei ole olemassa, niin silloin kukaan ei vastaa myöskään yleisestä edusta, jäljelle jää vain yksilön omavastuu.
Osa aiemmasta keskiluokasta - etupäässä akateemisesti koulutetut suuret ikäluokat ja heidän lapsensa - liittyi yläluokkaan, ei aina taloudellisesti, mutta moraalisesti ja kulttuurisesti. Tietyllä tavalla he ovat uusi yläluokka: He harjoittavat kulttuurista hegemoniaa, julkisen diskurssin merkitysten ja normien määrittämiseen liittyvää valtaa. Heidän luokkataistelunsa on julkista moraalia koskevaa kulttuuritaistelua; astaloina heillä ovat ylivertaiset syytteet - fasisti, rasisti ja muukalaisviha.
Suurin osa vanhasta keskiluokasta, jota piinaa todellinen itseään ja lapsiaan koskevan syrjäytymisen pelko, liittyi vähitellen piireihin, joita aiemmin kutsuttiin kansanomaisiksi (volkstümlich) ja nykyään populisteiksi. Eliitti leimasi kansan plebeijeiksi: Tietämättömät, sivistymättömät, irrationaaliset ja jopa moraalisesti tuomittavat. Keskiluokka ei ole enää yhteiskunnan taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kiintopiste.
Tämä loukkaavaksi koettu merkityksen ja aseman menettäminen kärjistyy huomattavasti lisää maahanmuuttoa koskevassa kiistassa. Rajojen ja maahanmuuton hallinta saavat ylivoimaista kannatusta. Ipsos-tutkimuslaitoksen 22 maassa maailmanlaajuisesti tekemässä väestön asenteita koskevassa mielipidetutkimuksessa saatiin hämmästyttävä tulos: Ranskassa vain 11% vastanneista katsoi maahanmuutolla olevan positiivista vaikutusta, Saksassa 18% uskoi vielä näin. Noin puolet vastanneista sanoi, että ulkomaalaisia on otettu jo aivan liikaa.
Maahanmuuttajien integroitumisen kannalta alempien luokkien vastaanottovalmius ja -halu on kuitenkin ratkaisevinta, sillä uudet tulijat eivät muuta yläluokan pariin. Yläluokalla on vielä käytössään välineet, joilla se voi vetää näkymättömiä rajoja ja samalla eristäytyä omille asuinaluilleen, kouluihinsa ja uraputkiinsa, kun he samaan aikaan kuitenkin vielä mainostavat avoimen yhteiskunnan ihannetta.
Guilluy'n mukaan "avoin yhteiskunta” on viime vuosikymmenien suurin valeuutinen (fake news). Ei ole olemassa mitään avointa yhteiskuntaa, vaan päinvastoin on syntynyt yhä eristäytyneempiä maailmoja. Pariisia pidetään avoimena kaupunkina, mutta kaupunki, jossa asuinneliömetri maksaa 10.000 euroa, ei ole avoin, vaan suljettu. Monikulturismi ei toimi 1000 euron kuukausituloilla."
mikä piilee tällaisessa kuviossa. Pah, ihmiset ovat vain realisteja.