Yhteiskuntien uusjako globaalissa maailmassa

Late

Kersantti
Päätin tehdä tästä uuden ketjun, kun mielestäni aihepiiri sopisi niin moneen erilliseen ketjuun.

Tämä avaus tuli mieleeni, kun luin toisaalla suomennetun jutun, joka on julkaistu Der Spiegelissä vuodenvaihteessa. Aiheena maantieteilijä ja kirjailija Christophe Guilluyn näkemys läntisten yhteiskuntien tilasta ja mikä tähän kaikkeen on johtanut. Sen verran omaa lamppua sytytti, että herran kirjallisuuteen nyt aion tutustua syvemmin, koska oma näkökanta on hyvin samankaltainen. Lainaan ko. jutun suomennetun osan tähän alle ja toivon, että tästä lähtisi useita erilaisia kantoja sisältävä ketju.

Der Spiegel:

Ulkona ja sisällä olevat vastakkain

Luokkataistelu. Keltaliivien mielenosoitukset osoittavat, että Lännen halki kulkee selkeästi havaittava murtumalinja. Jos kosmopoliittien ja populistien välistä konfliktia ei saada purettua, niin liberaali demokratia tulee tuhoutumaan.

Spiegel Nr. 1 / 29.12.2018 "Die da draußen gegen die da drinnen"

Maantieteestä on joskus vain lyhyt matka geopolitiikkaan. Ranskalainen maantieteilijä Christophe Guilluy siteeraa uudessa "No Society" kirjassaan erään vanhemman kollegansa Yves Lacosten lausetta: "Maantiede palvelee ensisijaisesti sodanjohtoa". Se ei luo perustaa vain valtioiden alueiden laajenemista ja niiden ulkorajoja koskeville konflikteille, vaan sillä on sama rooli myös poliittisen kaupankäynnin johdosta syntyvien sisäisen aluesuunnittelun ongelmien yhteydessä.

Kuuden viikon ajan Ranskan kaduilla on nyt käyty tuollaista sotaa, solmupisteissä, moottoriteiden sisääntuloväylillä, liikenteen jakajilla ja suurten kaupunkien bulevardeilla ja valtakaduilla, ja kaikkein tyrmistyttävintä tapahtui Pariisissa, jossa väkeä kutsuttiin koolle valtaamaan Élysée-palatsia [presidentin virka-asunto], Bastillen tapaan, kuten aikoinaan, merkkinä vapauden tuulista, jotka järisyttivät koko Eurooppaa.

Guilluy, 54, on mies, joka on hahmotellut ennalta tähän liittyvät kartat. Hän on opiskellut Sorbonnessa kaupunkimaantiedettä. Paikallisten ja alueellisten elinten sitoutumattomana neuvonantajana hän tuntee maaston. Vielä vähän aikaa sitten hänet tunnettiin vain ammattipiireissä ja hänet sivuutettiin sielläkin usein ulkopuolisena. Nyt häntä pidetään visionäärinä. Yhtäkkiä kaikkialla alettiin lukea ja lainata hänen tutkimuksiaan. Kahdeksan viime vuoden aikana peräkkäin julkaistut kirjat nimeltään "Fractures françaises", "La France périphérique" ja "No Society" ennakoivat republikaanisen mallin räjähtämistä kappaleiksi.

Guilluy on kysytty mies näinä päivinä ...

Guilluy'n mukaan sosiaalinen maantiede on muuttunut. Piirtyy uusi kartta, joka kuvaa Ranskan yhteiskunnan murtumalinjoja. Ne voidaan havaita kartasta ja ne osoittavat toisista vierautuneiden väestökerrosten tilallista jakautumista eri alueille. Rintamalinja löytyy kaikkialla.

Brittiläisten kansanäänestys EU-erosta, Donald Trumpin voitto liberaalista vastaehdokkaastaan, Ranskan perinteisen puoluejärjestelmän romahdus, AfD:n läpimurto Saksassa, Italian uusi hallituskoalitio, poliittinen eristäminen Hollannissa, Belgiassa, Skandinaviassa ja Espanjassa - kaikkialla on voimistunut nopeasti populistinen dynamiikka, joka kertoo yhteiskunnan äärimmäisestä polarisoitumisesta.

Lännen kansakunnat jakautuvat kahteen maailmaan: ylempään ja alempaan, hyvinvoiviin ja köyhiin, itseensä tyytyväisiin ja onnettomiin, kosmopoliitteihin ja paikalleen juurtuneisiin, liikkuviin ja aloillaan pysyviin, progressiivisiin, avaramielisiin ja - tähän se vastenmielinen sana, jota ei voida sivuuttaa - populisteihin. Populismi on samaa mitä proletariaatti oli vuosikymmenien ajan, uhka toisille, toivo toisille. Sen luokkataistelu on kulttuuritaistelua.

Repeämät, jotka ilmenevät sosiaalisista ja poliittisista yleisesikuntakartoista, ovat suhteellisen tuoreita, ne ovat tulosta 90-luvun keskivaiheilla alkaneesta globalisaatiosta. Guilluy väittää, että ensimmäistä kertaa Lännen taloushistorian aikana alempi väestökerros ei elä enää siellä missä syntyy työtä ja hyvinvointia. Heidät on työnnetty sivuun ja laidoille, "perfiferiseen" ja "periurbaaniin" maailmaan, jolla ei ole kytkentää globaaliin kehitykseen.

Vastakkain seisoo kaksi puolta, joilla ei ole enää kovin paljoa yhteistä: Toisella puolella ovat metropolit, globalismin ja sen kaksoisveljen monikulturismin kiiltelevät näyteikkunat, joissa uusi porvaristo ja maahanmuuttajien moninainen kirjo elää ja asuu keskenään. Periferiassa sijaitsevat pienet ja keskikokoiset kaupungit, vanhat teollisuusalueet ja syrjäiset maaseutualueet. Näille alueille keskittyy sosiaalisia ryhmiä, joilla aiemmin ei ollut juurikaan yhteistä keskenään, työläisiä, alempia toimihenkilöitä, vajaatyöllistettyjä, maanviljelijöitä, pienyrittäjiä ja eläkeläisiä. Heitä yhdistää nyt tunne joutumisesta alttiiksi kahdelle epävarmuudelle: Taloudelliselle ja kulttuuriselle. He ovat näkymättömiä, heistä ei puhuta, ja he elävät intellektuellien, sivistyneiden, liikkuvien ja uudenaikaisten, tai sellaisina itseään pitävien ironisten ja ylimielisten katseiden alla. He edustavat kuitenkin Guilluy'n laskelmien mukaan yli 60% Ranskan väestöstä.

Skandinaviasta Välimerelle, USA:sta Keski-Eurooppaan asti on havaittavissa vastaavia mullistuksen oireita. Niiden kuumekäyrä lähenee kuolemanvaaran tasoa: Liberaalin demokratian loppua siinä muodossa miten me olemme sen tunteneet. Ranskassa kaunistelevasti "classe populaire" nimellä kulkevan tavallisen kansan ja ylöspäin pyrkivän eliitin, uusien vallanpitäjien, välinen kuilu kasvaa jatkuvasti ja siihen katoaa keskiluokka, joka on tähän asti muodostanut enemmistön väestöstä ja vakaan perustan demokratialle. "Länsimaisen keskiluokan tuho on globalisaation salattu likainen puoli", sanoo Guilluy, ja sama pätee kaikissa länsimaissa.

Ilman keskiluokkaa jäädään ilman yhteiskuntaa koossa pitävää liimaa. Perinteisten puoluejärjestelmien rapautuminen, joka usein on muuttunut jo murenemiseksi, on luotettava indikaattori tästä. Yhä useammin vaalien perusteella ei saada aikaan hallituskelpoista enemmistöä. Puhti on poissa sekä perinteisistä konsensusdemokratioista (Saksassa ilmenee Suuren koalition muodossa), että vuoronvaihtodemokratioista (kuten usein tavallista Iso-Britanniassa ja Ranskassa).

Vallankumoukset ovat tähän mennessä tapahtuneet aina kaupungeissa. Nyt vallankumouksellinen potentiaali on syntymässä dynaamisten ja hohtavien metropolien ulkopuolelle. Sillä ei ole luokkatietoisuutta, eikä johtoa ja organisaatiota, ja se voi kehittyä liberaalin demokratian suurimmaksi uhaksi sitten II maailmansodan päättymisen.

Useat Pariisiin maakunnista tulleet mielenosoittajat eivät ole käyneet vuosikausiin, tai sitten koskaan pääkaupungissa. Uudenaikaisena ideaalina ylistettyä liikkuvuutta tosiasiassa yliarvioidaan. Suurin osa ranskalaisista elää ja asuu samassa departementissa, jossa he ovat syntyneet - aivan samoin, kuten monet amerikkalaiset osavaltioissaan tai piirikunnissaan. Postinumero kertoo äänestyskäyttäytymisen. "Keltaliivit" ovat tuoneet tämän näkymättömän, poliitikoilta enimmäkseen piiloon jääneen ja unohtaman väestönosan parrasvaloihin: Osoitan mieltäni, siis olen olemassa. Periferia tulee keskukseen. Se ei tule syrjäytyneenä, alikoulutettuna ja moraaliltaan onnettomana vähemmistönä - he eivät ole niitä Hillary Clintonin USA:n presidentinvaalien aikaan halveksimia "deplorables"-, vaan enemmistö korottaa ääntään heidän kauttaan.

Hajanainen, heterogeeninen enemmistö on viime viikkojen aikana vallannut kadut ja he edustavat sitä, mikä oli vielä äskettäin keskiluokan ydintä, niitä joiden nimiin poliitikot mielellään vannoivat, mutta sitten taas unohtivat ja laiminlöivät: Tavalliset kansalaiset, tuo vanhanaikainen, nyt jo melkein myyttinen kategoria, jota ilman demokratia - jossa tunnetusti jokainen ääni on tuloista ja koulutodistuksista riippumatta yhtä arvokas - ei vain toimi.

He ovat nimittäin - seikka, joka näyttää yhä uudelleen yllättävän ja hämmästyttävän vallanpitäjät - enemmistö: Kansa, demos. Demokratia ei voi määritelmällisesti toimia ilman kansaa, sillä kuten myös sosiologi ja väestötieteilijä Emmanuel Todd toteaa, niin "syyte populismista on yhtä absurdi, kuin koko eliitin tuomitseminen nipussa". Kun populismin ja elitismin välinen ristiriita muodostuu ylitsepääsemättömäksi, niin yhteiskuntaa uhkaa hajoaminen. Kansa kokee, että heitä ei edusta enää kukaan ja samalla eliitti kadottaa kykynsä johtaa. Alkaa epäsosiaalisuuden aikakausi, "No Society", joka on Guillauy'n uusimman kirjan nimi, viitaten Margaret Thatcherin kuuluisiin sanoihin "There is no such thing as society": On vain yksilöitä ja perheitä. Ja jos yhteiskuntaa ei ole olemassa, niin silloin kukaan ei vastaa myöskään yleisestä edusta, jäljelle jää vain yksilön omavastuu.

Osa aiemmasta keskiluokasta - etupäässä akateemisesti koulutetut suuret ikäluokat ja heidän lapsensa - liittyi yläluokkaan, ei aina taloudellisesti, mutta moraalisesti ja kulttuurisesti. Tietyllä tavalla he ovat uusi yläluokka: He harjoittavat kulttuurista hegemoniaa, julkisen diskurssin merkitysten ja normien määrittämiseen liittyvää valtaa. Heidän luokkataistelunsa on julkista moraalia koskevaa kulttuuritaistelua; astaloina heillä ovat ylivertaiset syytteet - fasisti, rasisti ja muukalaisviha.

Suurin osa vanhasta keskiluokasta, jota piinaa todellinen itseään ja lapsiaan koskevan syrjäytymisen pelko, liittyi vähitellen piireihin, joita aiemmin kutsuttiin kansanomaisiksi (volkstümlich) ja nykyään populisteiksi. Eliitti leimasi kansan plebeijeiksi: Tietämättömät, sivistymättömät, irrationaaliset ja jopa moraalisesti tuomittavat. Keskiluokka ei ole enää yhteiskunnan taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kiintopiste.

Tämä loukkaavaksi koettu merkityksen ja aseman menettäminen kärjistyy huomattavasti lisää maahanmuuttoa koskevassa kiistassa. Rajojen ja maahanmuuton hallinta saavat ylivoimaista kannatusta. Ipsos-tutkimuslaitoksen 22 maassa maailmanlaajuisesti tekemässä väestön asenteita koskevassa mielipidetutkimuksessa saatiin hämmästyttävä tulos: Ranskassa vain 11% vastanneista katsoi maahanmuutolla olevan positiivista vaikutusta, Saksassa 18% uskoi vielä näin. Noin puolet vastanneista sanoi, että ulkomaalaisia on otettu jo aivan liikaa.

Maahanmuuttajien integroitumisen kannalta alempien luokkien vastaanottovalmius ja -halu on kuitenkin ratkaisevinta, sillä uudet tulijat eivät muuta yläluokan pariin. Yläluokalla on vielä käytössään välineet, joilla se voi vetää näkymättömiä rajoja ja samalla eristäytyä omille asuinaluilleen, kouluihinsa ja uraputkiinsa, kun he samaan aikaan kuitenkin vielä mainostavat avoimen yhteiskunnan ihannetta.

Guilluy'n mukaan "avoin yhteiskunta” on viime vuosikymmenien suurin valeuutinen (fake news). Ei ole olemassa mitään avointa yhteiskuntaa, vaan päinvastoin on syntynyt yhä eristäytyneempiä maailmoja. Pariisia pidetään avoimena kaupunkina, mutta kaupunki, jossa asuinneliömetri maksaa 10.000 euroa, ei ole avoin, vaan suljettu. Monikulturismi ei toimi 1000 euron kuukausituloilla."
 
Brittiläisten kansanäänestys EU-erosta, Donald Trumpin voitto liberaalista vastaehdokkaastaan, Ranskan perinteisen puoluejärjestelmän romahdus, AfD:n läpimurto Saksassa, Italian uusi hallituskoalitio, poliittinen eristäminen Hollannissa, Belgiassa, Skandinaviassa ja Espanjassa - kaikkialla on voimistunut nopeasti populistinen dynamiikka, joka kertoo yhteiskunnan äärimmäisestä polarisoitumisesta.
Jos muistelemme mennyttä aikaa, niin mikä on saanut ihmiset äänestämään ns. väärin? On ollut Trump, Brexit, LePen puolueineen, ADF, Ruotsindemokraatit, Persut jytkyineen, Brasilian Bolsonaro, Philippiinien Duterte, Italian populistit, kreikan populistit jne, jne?

Uskon, että historioitsijat tulevat sanomaan patojen murtuneen suuremmassa määrin 2006 kun Lordi voitti sekä Suomen äänestyksen sekä Euroviisut. Silloin ihmiset ympäri Eurooppaa huomasivat voivansa vaikuttaa tulevaisuuteensa ja aina ei tarvitse äänestää kuten kunnon ihminen tekee: vastuullisesti, tosissaan ja perinteellisesti.
 
Ja tässä tuon artikkelin loppuosa:

Poliittinen haaste tulee olemaan omien kansalaisten integrointi, jatkuvasta maahanmuuttajien integroinnin välttämättömyydestä puhumisen sijaan. Ilman toista myös toinen tulee epäonnistumaan. ”Mielestäni läntisen demokratian ja eliitin ongelma on omien kansalaisten unohtaminen", sanoo Guilluy. "Kyse on petoksesta".

Taas kohdataan ruma sana: Kansanpetos. Puhuuko oikeistolainen näin? Guilluy tulee aika kaukaa vasemmalta, hänen ajattelunsa on marxilaisittain orientoitunutta, hän ihailee Ranskan entistä kommunistisen puolueen johtaja Georges Marchais'ia, joka vaati jo vuonna 1981 lopettamaan sekä laillisen, että laittoman maahanmuuton, suojellakseen työntekijöitä palkkojen polkemiselta ja köyhtymiseltä. Vasemmistointellektuellit sen sijaan rymistelivät suoraan ideologiseen ansaan ja alkoivat peluuttaa sosiaalisia kysymyksiä ja vähemmistöjen oikeuksia toisiaan vastaan. Rasismin moraalisen pannaan julistamisen myötä vasemmisto luovuttaa potentiaalisesti enemmistön muodostamaan pystyvän osan äänestäjäkunnastaan oikeistopopulisteille.

Saksassa Sahra Wagenknecht, joka ennen joulua saapui keltaisessa liivissä Berliinissä sijaitsevan liittokanslerinviraston edustalle, on esittänyt samanlaisia ajatuksia - ja hän on sen takia joutunut puolueessaan yhä uudelleen hyökkäysten kohteeksi. Vasemmistolaiset ja liberaalit ymmärtävät hyvin vapauteen ja itsensä toteuttamiseen liittyvät vaateet, mutta sitä vähemmän tarpeita, jotka liittyvät huomioonottamiseen, järjestykseen ja johonkin kuulumiseen: Lisäksi he ovat taipuvaisia - kaikessa suvaitsevaisuudessaan sosiaalista ja kulttuurista diversiteettiä kohtaan - osoittamaan samalla hämmästyttävän vihamielistä suvaitsemattomuutta kaikkea poliittisesta korrektiudesta poikkeamista kohtaan.

Yhteinen hyvä ja yleinen etu on konstruoitava uudelleen, on löydettävä uudelleen tasapaino kansan ja eliitin välille, on rakennettava uusi sosiaalinen ja poliittinen liitto, jos ei haluta populististen kansannousujen vaarantavan liberaalidemokraattista perusjärjestystä. USA:ssa Trump on jo laajentanut liberaalien arvojen vastaiset hyökkäykset kaunan ajamaksi taisteluksi instituutioita vastaan.

Useiden ajatuspajojen kanssa työskennellyt brittikirjailija David Goodhart, 62, on siksi ehdottanut ja tuonut esiin käsitettä "decent populism", siivo populismi. Tämä käsite on melkeinpä ristiriita jo itsessään, mutta sillä ei kuitenkaan tarkoiteta juuri muuta kuin palaamista takaisin yhteisestä hyvinvoinnista huolehtimiseen, joka postnationalistisen globalisaation aikakaudella tarkoittaa aina samalla myös kansallisen asettamista etusijalle. Ei ole sattumaa, että se muistuttaa käsitettä "common decency", yleinen säädyllisyys, jonka tunnettu englantilainen kirjailija ja esseisti George Orwell yhdisti nimenomaan tavallisiin ihmisiin.

Goodhart analysoi Guilluy'n reuna-alueiden ja keskuksen polarisoitumista "suurena repeämänä 'missä-vaan' (Anywheres) ja 'jossakin-vaan' (Somewheres) väen" välillä. He ovat toisaalta paikkaan juurtumattomia kosmopoliittisesti asennoituvia ihmisiä, jotka koulutuksensa ja muiden resurssiensa johdosta voivat asua kaikissa maailman kaupungeissa ja toisaalta paikkaan sidoksissa olevat, jotka ovat vaistovaraisesti sosiaalisesti konservatiivisia, paikalleen juurtuneita ja eivät niin kovin yksilöllisiä, sekä enemmän riippuvaisia omasta samankaltaisten muodostamasta yhteisöstä, olematta kuitenkaan sen johdosta taantumuksellisia, rasistisia tai seksistisiä. Toisella puolella on "hankittu" identiteetti, jota he voivat kantaa mukanaan. Toisella puolella taas "saatu" identiteetti, joka on ankkuroitunut johonkin ympäristöön ja miljööseen.

Goodhartin mukaan "missä-vaan" -väen osuus brittiläisestä väestöstä on 20-25%. "Jossakin-vaan" -väki taas on joutunut seuraamaan, kuinka teollisuustuotannon häviäminen on vähentänyt heidän työnsä arvoa, huonontanut heidän statustaan ja nakertanut kansallista yhteiskuntasopimusta ontoksi. Heitä on kuitenkin puolet väestöstä. Goodhart on melko lähellä Guilluyn Ranskassa tekemää arviota. Suhde voi olla aika samankaltainen kaikissa korkeasti kehittyneissä läntisissä kansakunnissa. Vain pientä n. 10% vähemmistöä tästä ryhmästä voidaan pitää "autoritaarisena", ei-liberaaleja (illiberal) taas voidaan arvioida olevan 52%, toteaa politiikantutkija Eric Kaufmann Lontoon yliopistosta. Hän ryhmitteli tutkimuksessaan vastanneet liberaali - ei-liberaali -arvoakselille ja tämä osoittautui hyvin tarkaksi Brexit äänestyspäätöstä kuvaavaksi mittariksi. USA:ssa sosiaalipsykologit Jonathan Haidt ("The Righteous Mind") ja Michele Gelfand ("Rule Makers, Rule Breakers") päätyivät samankaltaisiin poliittisiin piirreprofiileihin.

Kaufman näkee, että ratkaiseva avaintekijä on yhteiskunnan suurta valkoista enemmistöä huolestuttava maahanmuuttajien suuri määrä: "Kuilu muutoksen hyväksyvien ja sen torjuvien valkoisten välillä on poliittisesti merkittävin jakolinja kaikkialla Lännessä.

"Jossakin-vaan" -väki vastasi usein "kokevansa olevansa kuin muukalainen omassa maassaan". He uskoivat vahvasti siihen, että on olemassa jonkinlainen yhteiskunta, ei pelkkää kasauma keskenään kilpailevia yksilöitä, joille elämä merkitsee pelkkää suorittamista ja itsensä optimointia. He torjuvat myös postnationalismiin, koska he aavistelevat, että kansallisvaltion lisäksi myös hyvinvointivaltio tultaisiin purkamaan. Liberalismi, joka pyrkii ajamaan oman maailmankuvaansa läpi koko yhteiskunnalle ainoana tulevaisuuden kannalta kelvollisena, ja joka yrittää erityisesti poistaa "meidän" ja "muiden" välisen eron, on lopulta hävittämässä myös parlamentaarisesti konstituoituneen kansallisvaltion poliittisena yksikkönä.

Kanadalainen historioitsija Michael Ignatieff, joka itsekin on omistautunut politiikalle ja toimi aiemmin Kanadan liberaalipuolueen puheenjohtajan, varoitti Brexit-äänestyksen yhteydessä omahyväisten valistajien voitonriemuisesta asenteesta: "Itsensä tuominen esiin järjen äänenä ei ole viisasta politiikkaa. Se on elitististä ylimielisyyttä". Brexitiä ajaneet, Trumpin kannattajat, AfD:n äänestäjät, keltaliivit, Lega Nordin kannattajat - heillä kaikilla on perusteensa, hyvät tai huonot, ja demokratiassa tällaisia vaateita tulee kuunnella, huomioida ja niistä on keskusteltava sen sijaan, että ne julistetaan aiheina tabuiksi.

Kyse ei ole liberaaleista periaatteista luopumisesta, eikä myöskään sitä, että 60-luvun puolivälissä alkanut yhteiskunnan valtava liberalisoituminen pitäisi pysäyttää tai ryhtyä peruuttamaan sitä. Putinin autoritaarinen demokratia, Erdoganin johtajademokratia, Orbanin ei-liberaali demokratia ja Trumpin kansantribuuni-demokratia, eivät epäilemättä ole Lännen tulevaisuudenmalleja.

Läntiset yhteiskunnat ovat jatkuvassa vapauden ja turvallisuuden välisessä jännitetilassa. Myös rikkaammiksi, liikkuvimmiksi, koulutetummiksi ja valistuneemmiksi kehittyvissä kansakunnissa suurin osa ihmisistä elää perheisiinsä ja naapurustoonsa juurtuneina, myös he kokevat muutoksen menetyksenä tai uhkana, he kantavat vastuuta - enemmän läheisistään, vähemmän muista. Tässä ei ole kyse globalismin kukistamisesta tai kapitalismin murskaamisesta - kumpikin tulee pysymään ja säilymään -, vaan siitä, että ne organisoidaan paremmin.

Guilluy'n ja muiden peräänkuuluttaman älyllisen vallankumouksen lähtökohta on poliittisen luottamuksen palauttaminen. Se tarkoittaa yksinkertaisesti kansasta huolehtimista ja sen etujen ajamista. Pyrkimys uuteen, vakaaseen tasapainoon avoimen ja sulkeutuneen yhteiskunnan, "missä-vaan" ja "jossakin-vaan" väen, ja metropolin ja periferian välillä, on samaa kuin sovinnon hakemistamodernien poliittisten kansakuntien povessa asustavien molempien sielujen välillä.

"The Fractured Republic" -kirjan kirjoittaja, amerikkalainen konservatiivi-intellektuelli, Yuval Levin pelkää, että historiallinen ajankohta "individualismin aikakauden yhteiskuntasopimuksen uudistamiseksi" saattoi mennä jo ohi, ainakin USA:ssa, jossa Trump ajaa jo raivaustraktoria romukentällä. Euroopan kehitystä tulevat taas määrittämään Brexitin seuraukset, Macronin onnistuminen tai epäonnistuminen, ja Saksassa siirtyminen Merkelin jälkeiseen aikaan.

Keltaliivit ovat osoittaneet, kuinka nopeasti tuhoisa väkivalta voi ilmaantua kaduille ja uhata palatseja. Sosiaalisten mullistusten kartoittaja Guilluy'lle paluu takaisin yhteiselon periaatteisiin, käsitteeseen "common decency", siivoon populismiin, "ei ole hypoteesi, vaan aivan välttämätöntä, jos halutaan välttää sisällissota, jota niin väitetään pelättävän, mutta jota sitten kuitenkin lietsotaan liekkeihin". 21. vuosisadalla eliitin ja poliitikkojen on vihdoinkin opittava elämään taas yhdessä kansansa kanssa.

Ovatko keltaliivit jo aloittaneet? Kysymykseen ei ole vastausta, vielä.
 
Ainoa asia, mistä Neuvostoliittoa voi kiittää, oli, että se pakotti länsimaat luomaan vallankumouksen pelossa sellaisen yhteiskuntamallin jossa koko kansa otettiin mukaan.
No tämä oli kyllä hyvin sanottu. Ja pitää paikkansa. Nyt kun vielä keksittäisiin miten tuollainen yhteiskuntamalli palautetaan länsimaihin, kun tuntuu vaan karkaavan kauemmas koko ajan....
 
No tämä oli kyllä hyvin sanottu. Ja pitää paikkansa. Nyt kun vielä keksittäisiin miten tuollainen yhteiskuntamalli palautetaan länsimaihin, kun tuntuu vaan karkaavan kauemmas koko ajan....

Lisäksi vielä, näitä malleja oli itse asiassa useampia, pohjoismainen sosialidemokratia ei hyvine ja huonoine puolineen ollut ainoa... Meiltä puuttuu poliittinen muutosvoima jolla olisi jonkinlainen uusi tulevaisuusvisio kaikki kansalaiset mukaansa ottavasta yhteiskunta. Mallin pitää suunnata tulevaisuuteen, ei menneisyyteen.
 
Ja tässä tuon artikkelin loppuosa:

Poliittinen haaste tulee olemaan omien kansalaisten integrointi, jatkuvasta maahanmuuttajien integroinnin välttämättömyydestä puhumisen sijaan. Ilman toista myös toinen tulee epäonnistumaan. ”Mielestäni läntisen demokratian ja eliitin ongelma on omien kansalaisten unohtaminen", sanoo Guilluy. "Kyse on petoksesta".

Taas kohdataan ruma sana: Kansanpetos. Puhuuko oikeistolainen näin? Guilluy tulee aika kaukaa vasemmalta, hänen ajattelunsa on marxilaisittain orientoitunutta, hän ihailee Ranskan entistä kommunistisen puolueen johtaja Georges Marchais'ia, joka vaati jo vuonna 1981 lopettamaan sekä laillisen, että laittoman maahanmuuton, suojellakseen työntekijöitä palkkojen polkemiselta ja köyhtymiseltä. Vasemmistointellektuellit sen sijaan rymistelivät suoraan ideologiseen ansaan ja alkoivat peluuttaa sosiaalisia kysymyksiä ja vähemmistöjen oikeuksia toisiaan vastaan. Rasismin moraalisen pannaan julistamisen myötä vasemmisto luovuttaa potentiaalisesti enemmistön muodostamaan pystyvän osan äänestäjäkunnastaan oikeistopopulisteille.

Saksassa Sahra Wagenknecht, joka ennen joulua saapui keltaisessa liivissä Berliinissä sijaitsevan liittokanslerinviraston edustalle, on esittänyt samanlaisia ajatuksia - ja hän on sen takia joutunut puolueessaan yhä uudelleen hyökkäysten kohteeksi. Vasemmistolaiset ja liberaalit ymmärtävät hyvin vapauteen ja itsensä toteuttamiseen liittyvät vaateet, mutta sitä vähemmän tarpeita, jotka liittyvät huomioonottamiseen, järjestykseen ja johonkin kuulumiseen: Lisäksi he ovat taipuvaisia - kaikessa suvaitsevaisuudessaan sosiaalista ja kulttuurista diversiteettiä kohtaan - osoittamaan samalla hämmästyttävän vihamielistä suvaitsemattomuutta kaikkea poliittisesta korrektiudesta poikkeamista kohtaan.

Yhteinen hyvä ja yleinen etu on konstruoitava uudelleen, on löydettävä uudelleen tasapaino kansan ja eliitin välille, on rakennettava uusi sosiaalinen ja poliittinen liitto, jos ei haluta populististen kansannousujen vaarantavan liberaalidemokraattista perusjärjestystä. USA:ssa Trump on jo laajentanut liberaalien arvojen vastaiset hyökkäykset kaunan ajamaksi taisteluksi instituutioita vastaan.

Useiden ajatuspajojen kanssa työskennellyt brittikirjailija David Goodhart, 62, on siksi ehdottanut ja tuonut esiin käsitettä "decent populism", siivo populismi. Tämä käsite on melkeinpä ristiriita jo itsessään, mutta sillä ei kuitenkaan tarkoiteta juuri muuta kuin palaamista takaisin yhteisestä hyvinvoinnista huolehtimiseen, joka postnationalistisen globalisaation aikakaudella tarkoittaa aina samalla myös kansallisen asettamista etusijalle. Ei ole sattumaa, että se muistuttaa käsitettä "common decency", yleinen säädyllisyys, jonka tunnettu englantilainen kirjailija ja esseisti George Orwell yhdisti nimenomaan tavallisiin ihmisiin.

Goodhart analysoi Guilluy'n reuna-alueiden ja keskuksen polarisoitumista "suurena repeämänä 'missä-vaan' (Anywheres) ja 'jossakin-vaan' (Somewheres) väen" välillä. He ovat toisaalta paikkaan juurtumattomia kosmopoliittisesti asennoituvia ihmisiä, jotka koulutuksensa ja muiden resurssiensa johdosta voivat asua kaikissa maailman kaupungeissa ja toisaalta paikkaan sidoksissa olevat, jotka ovat vaistovaraisesti sosiaalisesti konservatiivisia, paikalleen juurtuneita ja eivät niin kovin yksilöllisiä, sekä enemmän riippuvaisia omasta samankaltaisten muodostamasta yhteisöstä, olematta kuitenkaan sen johdosta taantumuksellisia, rasistisia tai seksistisiä. Toisella puolella on "hankittu" identiteetti, jota he voivat kantaa mukanaan. Toisella puolella taas "saatu" identiteetti, joka on ankkuroitunut johonkin ympäristöön ja miljööseen.

Goodhartin mukaan "missä-vaan" -väen osuus brittiläisestä väestöstä on 20-25%. "Jossakin-vaan" -väki taas on joutunut seuraamaan, kuinka teollisuustuotannon häviäminen on vähentänyt heidän työnsä arvoa, huonontanut heidän statustaan ja nakertanut kansallista yhteiskuntasopimusta ontoksi. Heitä on kuitenkin puolet väestöstä. Goodhart on melko lähellä Guilluyn Ranskassa tekemää arviota. Suhde voi olla aika samankaltainen kaikissa korkeasti kehittyneissä läntisissä kansakunnissa. Vain pientä n. 10% vähemmistöä tästä ryhmästä voidaan pitää "autoritaarisena", ei-liberaaleja (illiberal) taas voidaan arvioida olevan 52%, toteaa politiikantutkija Eric Kaufmann Lontoon yliopistosta. Hän ryhmitteli tutkimuksessaan vastanneet liberaali - ei-liberaali -arvoakselille ja tämä osoittautui hyvin tarkaksi Brexit äänestyspäätöstä kuvaavaksi mittariksi. USA:ssa sosiaalipsykologit Jonathan Haidt ("The Righteous Mind") ja Michele Gelfand ("Rule Makers, Rule Breakers") päätyivät samankaltaisiin poliittisiin piirreprofiileihin.

Kaufman näkee, että ratkaiseva avaintekijä on yhteiskunnan suurta valkoista enemmistöä huolestuttava maahanmuuttajien suuri määrä: "Kuilu muutoksen hyväksyvien ja sen torjuvien valkoisten välillä on poliittisesti merkittävin jakolinja kaikkialla Lännessä.

"Jossakin-vaan" -väki vastasi usein "kokevansa olevansa kuin muukalainen omassa maassaan". He uskoivat vahvasti siihen, että on olemassa jonkinlainen yhteiskunta, ei pelkkää kasauma keskenään kilpailevia yksilöitä, joille elämä merkitsee pelkkää suorittamista ja itsensä optimointia. He torjuvat myös postnationalismiin, koska he aavistelevat, että kansallisvaltion lisäksi myös hyvinvointivaltio tultaisiin purkamaan. Liberalismi, joka pyrkii ajamaan oman maailmankuvaansa läpi koko yhteiskunnalle ainoana tulevaisuuden kannalta kelvollisena, ja joka yrittää erityisesti poistaa "meidän" ja "muiden" välisen eron, on lopulta hävittämässä myös parlamentaarisesti konstituoituneen kansallisvaltion poliittisena yksikkönä.

Kanadalainen historioitsija Michael Ignatieff, joka itsekin on omistautunut politiikalle ja toimi aiemmin Kanadan liberaalipuolueen puheenjohtajan, varoitti Brexit-äänestyksen yhteydessä omahyväisten valistajien voitonriemuisesta asenteesta: "Itsensä tuominen esiin järjen äänenä ei ole viisasta politiikkaa. Se on elitististä ylimielisyyttä". Brexitiä ajaneet, Trumpin kannattajat, AfD:n äänestäjät, keltaliivit, Lega Nordin kannattajat - heillä kaikilla on perusteensa, hyvät tai huonot, ja demokratiassa tällaisia vaateita tulee kuunnella, huomioida ja niistä on keskusteltava sen sijaan, että ne julistetaan aiheina tabuiksi.

Kyse ei ole liberaaleista periaatteista luopumisesta, eikä myöskään sitä, että 60-luvun puolivälissä alkanut yhteiskunnan valtava liberalisoituminen pitäisi pysäyttää tai ryhtyä peruuttamaan sitä. Putinin autoritaarinen demokratia, Erdoganin johtajademokratia, Orbanin ei-liberaali demokratia ja Trumpin kansantribuuni-demokratia, eivät epäilemättä ole Lännen tulevaisuudenmalleja.

Läntiset yhteiskunnat ovat jatkuvassa vapauden ja turvallisuuden välisessä jännitetilassa. Myös rikkaammiksi, liikkuvimmiksi, koulutetummiksi ja valistuneemmiksi kehittyvissä kansakunnissa suurin osa ihmisistä elää perheisiinsä ja naapurustoonsa juurtuneina, myös he kokevat muutoksen menetyksenä tai uhkana, he kantavat vastuuta - enemmän läheisistään, vähemmän muista. Tässä ei ole kyse globalismin kukistamisesta tai kapitalismin murskaamisesta - kumpikin tulee pysymään ja säilymään -, vaan siitä, että ne organisoidaan paremmin.

Guilluy'n ja muiden peräänkuuluttaman älyllisen vallankumouksen lähtökohta on poliittisen luottamuksen palauttaminen. Se tarkoittaa yksinkertaisesti kansasta huolehtimista ja sen etujen ajamista. Pyrkimys uuteen, vakaaseen tasapainoon avoimen ja sulkeutuneen yhteiskunnan, "missä-vaan" ja "jossakin-vaan" väen, ja metropolin ja periferian välillä, on samaa kuin sovinnon hakemistamodernien poliittisten kansakuntien povessa asustavien molempien sielujen välillä.

"The Fractured Republic" -kirjan kirjoittaja, amerikkalainen konservatiivi-intellektuelli, Yuval Levin pelkää, että historiallinen ajankohta "individualismin aikakauden yhteiskuntasopimuksen uudistamiseksi" saattoi mennä jo ohi, ainakin USA:ssa, jossa Trump ajaa jo raivaustraktoria romukentällä. Euroopan kehitystä tulevat taas määrittämään Brexitin seuraukset, Macronin onnistuminen tai epäonnistuminen, ja Saksassa siirtyminen Merkelin jälkeiseen aikaan.

Keltaliivit ovat osoittaneet, kuinka nopeasti tuhoisa väkivalta voi ilmaantua kaduille ja uhata palatseja. Sosiaalisten mullistusten kartoittaja Guilluy'lle paluu takaisin yhteiselon periaatteisiin, käsitteeseen "common decency", siivoon populismiin, "ei ole hypoteesi, vaan aivan välttämätöntä, jos halutaan välttää sisällissota, jota niin väitetään pelättävän, mutta jota sitten kuitenkin lietsotaan liekkeihin". 21. vuosisadalla eliitin ja poliitikkojen on vihdoinkin opittava elämään taas yhdessä kansansa kanssa.

Ovatko keltaliivit jo aloittaneet? Kysymykseen ei ole vastausta, vielä.

Asiat menevät juurikin noin. Mitään uutta tässä ei ole.

Itse asiassa tuossa kuvataan nykyaikainen versio Rooman tuhosta. Maailmanvalta, jonka kasvu ja voima perustui kansan yhtenäisyyteen jonka avulla he kaatoivat monet itseään suuremmat ja paperilla vahvemmat toimijat. Mutta menestyksen mukana tuli vauraus. Ja pikku hiljaa eliitti (senaatti ja ratsumiesluokka) erkaantui kansasta ja sääti itselleen verovapauksia ja muita etuoikeuksia. Orjuus (halpatyövoima) ja ulkomainen halpatuonti (vilja Egyptistä ja Syyriasta, teollisuustuotteita Galliasta jne) tuhosi keskiluokan (paikalliset viljelijät) jotka tasavallan aikana olivat voiman perusta. Nämä sitten menivät kaupunkeihin joissa osa löysi töitä mutta osa jäi kokonaan ulkopuolelle. Eliitti lopetti verojen maksamisen kokonaan mutta piti vallan itsellään. Valtakunnan talous romahti samaan aikaan kun eliitti rikastui ennen näkemättömällä tavalla.

Sitten ei paljon enää tarvittukkaan vaan pikku hiljaa imperiumi alkoi kutistumaan, jakaantui ja romahti kasaan.

Kuulostaako miltään osin tutulta?
 
Kirjoitus lienee homman nimimerkki "akez":n käännös?

Onko tämä jutun henkilö jokin "uusi" ?
 
Kirjoitus lienee homman nimimerkki "akez":n käännös?

Onko tämä jutun henkilö jokin "uusi" ?
Kyllä, juurikin nimimerkin akez käännös. Jota nyt sitten myös tänne jaetaan, jotta mahdollisimman moni tuon lukisi. Itse en ole akez, enkä sitä toki ole missään kohtaa väittänytkään. Aloitinkin siksi postaukseni tähän tapaan: "Tämä avaus tuli mieleeni, kun luin toisaalla suomennetun jutun, joka on julkaistu Der Spiegelissä vuodenvaihteessa." Eli en siis ole tästä itselleni mitään kunniaa hakemassa, vaan halusin vaan tämä jakaa, koska omallakohdalla antoi melkoisen takapotkun.

Edit; ja hommaa en halunnut mainita, koska tuo itsessään aiheuttaa lähes jokaiselle jonkinlaisen ennakkoasenteen.
 
Guilluy väittää, että ensimmäistä kertaa Lännen taloushistorian aikana alempi väestökerros ei elä enää siellä missä syntyy työtä ja hyvinvointia. Heidät on työnnetty sivuun ja laidoille, "perfiferiseen" ja "periurbaaniin" maailmaan, jolla ei ole kytkentää globaaliin kehitykseen.
Ei Latelle, vaan yleisesti huomio - kuka on työntänyt? Syyllinen on "joku muu".

Päästään aika nopeasti keskusteluun mikä on valtion rooli "suojata" kansalaisiaan globalisaation vaikutuksilta, jonka jälkeen keskustellaan suojaamisen rahoittamisesta. Koska kyse ei ole vain taloudellisesta turvasta, pitäisi myös tuntea itsensä hyödylliseksi. En muista mistä, mutta parin kuukauden sisään luin jostain artikkelin jossa vertailtiin Saksan ja Ranskan työpaikkojen jakautumista ja todettiin että ympäri (läntistä) Saksaa levittäytyneet globaalissa kilpaikussa pärjäävät pk-yritykset ehkäisevät keltaliivi-ilmiötä, kun hyvinvointi (taloudellinen ja henkinen) jakautuu maantieteellisesti tasaisemmin.
 
Ainoa asia, mistä Neuvostoliittoa voi kiittää, oli, että se pakotti länsimaat luomaan vallankumouksen pelossa sellaisen yhteiskuntamallin jossa koko kansa otettiin mukaan.

-60-luvulla eräs paikallistason kommunisti kirjoitti: jos neukku poistuu näyttämöltä, niin kyyti on kylmää. No. Suomen sisäpolitiikka muuttui ainakin juuri tuolloin, kun tämä tapahtui, Euroopassa politiikka muuttui jo hieman ennen sitä. Ruotsissa sanotaan jotain muuttuneen peruuttamattomalla tavalla, kun kansankodin isä ammuttiin jalkakäytävälle.

Tämä ajatussuunta piirtää varsin karun kuvan loppujen lopuksi siitä, miten maailmassa pelataan. Jos -hyvinvointimallin- pontimena on vain pelko jostain torjuttavasta pahasta, niin voidaan varmasti kysyä: MH?

Kenellekään palstaa seuranneelle ei ole uusi juttu se, että olen painottanut sisäpolitiikan onnistumista Suomen kaltaisessa -rajamaassa-.
 
Lisäksi vielä, näitä malleja oli itse asiassa useampia, pohjoismainen sosialidemokratia ei hyvine ja huonoine puolineen ollut ainoa... Meiltä puuttuu poliittinen muutosvoima jolla olisi jonkinlainen uusi tulevaisuusvisio kaikki kansalaiset mukaansa ottavasta yhteiskunta. Mallin pitää suunnata tulevaisuuteen, ei menneisyyteen.

Se puuttuu koko Euroopasta. Kansalaisia kyrpineekin juuri se, että tämä positiivinen muutosvoima tarkoittaa vallanpitäjien hellimää muuttoliikettä. Eli kansallisvaltion kansalainen ei ole enää SE, vaan helmisaalis marssii tänne, jakohyvä tasataan useampien kesken, ja yhä useampi tarkoittaa tulokkaita.

Ihmisiä väitetään tyhmiksi, kun he eivät ymmärrä sitä kasvupotentiaalia,:cool: mikä piilee tällaisessa kuviossa. Pah, ihmiset ovat vain realisteja.

Kuten olen sanonut: en usko, että mitään korjaavaa liikettä enää syntyy vaan piccadilly ajetaan huolella kiville. Ja vasta joku äärimmäiseksi koettu pakko muuttaa suuntaa.
 
Ei Latelle, vaan yleisesti huomio - kuka on työntänyt? Syyllinen on "joku muu".

Päästään aika nopeasti keskusteluun mikä on valtion rooli "suojata" kansalaisiaan globalisaation vaikutuksilta, jonka jälkeen keskustellaan suojaamisen rahoittamisesta. Koska kyse ei ole vain taloudellisesta turvasta, pitäisi myös tuntea itsensä hyödylliseksi. En muista mistä, mutta parin kuukauden sisään luin jostain artikkelin jossa vertailtiin Saksan ja Ranskan työpaikkojen jakautumista ja todettiin että ympäri (läntistä) Saksaa levittäytyneet globaalissa kilpaikussa pärjäävät pk-yritykset ehkäisevät keltaliivi-ilmiötä, kun hyvinvointi (taloudellinen ja henkinen) jakautuu maantieteellisesti tasaisemmin.

Kyllä, globalisaatiokeskustelussa on paljon uhriutumista. Syyllinen on tosiaankin joku muu - suuryritykset, poliitikot ym. Voi ollakin, mutta asiat eivät ratkea syyllisiä vaan ratkaisuja hakemalla.
 
Monet ihmiset vastustavat automatisaatiota, globalisaatiota (pienemmät palkat länsimaiden ulkopuolella), eriarvoistumista, mutta samalla nämä kyseiset ihmiset haluavat ostaa elektroniikkaa ja muita kulutushyödykkeitä mahdollisimman halvalla. Sinällään tuo ei ole ongelma koska valtaosa kansasta elää hyvin (jopa työttömät jos eivät tuhlaa rahoja päihteisiin) joten omasta mielestäni voidaan jatkaa samalla linjalla... vyötä voi aina kiristellä tarpeen vaatiessa.

Asumiskustannusten aisoissa pitäminen on se tärkein juttu mikä vaatii huomiota.
 
Back
Top