Hiljaiseksi hakattu Suomi-neito
4.4.2014 07:59
Veli-Pekka Leivo
Vladimir Putin kaltaistensa joukossa.
"Kerran sille! Kukas hoidellaan seuraavaksi?"
Lukaisin eilen Husein Muhammedin erinomaisen
kirjoituksen Mihin katosivat sodanvastustajat? Samaa olen itsekin miettinyt, sillä muistan itsekin hyvin vuoden 2003. Osallistuin tuolloin ensimmäistä kertaa poliittiseen mielenosoitukseen, kun Oulussa marssin Irakin sotaa vastaan. Vaikka viheliäinen diktaattori saatiin pois vallasta, oli sodan hinta hirveä ja sitä maksetaan edelleen. Näin jälkikäteenkin katsoen jokin muu kuin sotilaallinen ratkaisu olisi ollut toivottavampi, vaikka Saddam Husseinista oli jo aika päästä eroon.
Mutta kun Venäjä hyökkää, rauhanliike vaikenee, tai korkeintaa mumisee lehtien palstoilla. Kansanjoukkoja ei nähdä kaduilla, eikä Venäjää vastaan marssita. Ollaan hiljaa.
Husein Muhammed kirjoittaa , että
"Haluaisin uskoa, että kyse on ollut vilpittömästi sodanvastustamisesta eikä muusta. Herää kuitenkin vahva epäilys, että kyse voi olla ennemminkin eurooppalaisten USA-vastaisuudesta kuin itse sodan vastustamisesta"
Uskon, että tämä pitää merkittäviltä osin paikkansa. Varsinkin Venäjää avoimesti tukevien osalta tämä on ilmeisen totta. Verkkomedian ja Johan Bäckmanin kaltaiset toimijat, joita allekirjoittanut alkoi kutsua putinoideiksi Krimille ilmestyneiden tuntemattomien vihreiden miesten myötä, ovat avoimen länsi- ja USA-vastaisia. Heille oikea ja väärä määräytyy sen mukaan, kuka toimii.
Kriittisyys Yhdysvaltoja kohtaan ja jopa USA-vastaisuus eivät ole - monilta osin aivan ymmärrettävästi - mitään pieniä seikkoja myöskään tervejärkisten eurooppalaisten joukossa. Merkittävä osa tilanteesta selittyy mielestäni sillä, että Yhdysvaltoja halutaan vastustaa ja se halutaan näyttää - heiltä vaaditaan sitä, mitä ns. länsimaisilta demokratioilta toivotaan (usein aivan turhaan)... ja Venäjä - no se nyt on Venäjä. Ei Kremlin valtiailta odoteta edes sitä, että yrittäisivät teeskennellä. Venäjä ei ole yksi meistä, vaan jotain muuta. Relativismin taakse on helppo paeta.
Mutta on myös kolmas tekijä, jonka tuntee erityisen vahvasti täällä Suomessa.
Kremliä pelätään. Venäjää ei kritisoida, koska pelätään sen reaktioita. Suomi-neito käyttäytyy kuin hiljaiseksi hakattu pikkurouva. Turpaan voi tulla poikkipuolisesta sanastakin, joten parempi on kun vältetään huomiota. Kaksi sotaa ja vuosikymmenien suomettuminen uhkauksineen ja sittemmin kiihtynyt retoriikka ovat opettaneet meidät nöyriksi. Jos jotain ikävää tapahtuu ja asiasta pitää puhua, mairitellaan samalla. Kun Venäjällä tapahtui vuonna 2012 vaalifarssi, tämä asenne kiteytyi hyvin presidenttimme
toteamukseen: "
Vaaleissa otettiin kaksi askelta eteenpäin ja vain yksi taaksepäin". Kun EU-linjausten myötä tapaamisia idän johtajien kanssa on peruttu, vastuuta pakoillaan Brysselin helmoihin ja toivotaan, ettei karhu mulkaise pahasti.
Venäjän nykyjohto näyttää ottaneen keisari Galigulan toteamuksen oderint dum metuant - vihatkoon kunhan pelkäävät. Kremliä pelätään, sitä ei kunnioiteta. Jos sitä ei pelätä, sitä halveksitaan. Suhde ei ole koskaan tasa-arvoinen. Kun katsoo kuinka maa toimii ja kuinka siihen suhtaudutaan, tilanne muistuttaa lähiötä terrorisoivan rikollisjengin kanssa elämistä: voit mielistellä ja olla nöyrä, jolloin saatat hyötyä. Jos olet vahva ja varustautunut, olet uhka ja oletusarvoisesti vihollinen, vaikka liikeasioista voidaankin keskustella. Parasta on kuitenkin pysyä poissa tieltä, olla katsomatta silmiin ja jos sinulla on jotain, mitä roskajoukko haluaa, luovu siitä vikisemättä. Nöyryydestä saatetaan palkita.
Kommentti:
Antti Ukkonen 4.4.2014 08:47
Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Jos liikutaan pelkästään pohdiskelujen tasolla ja mietitään mitä jokin on, on ihan hyvä välttää putkikatsetta.
Itse en vastusta sotaa, vaan uskon, että tilanteeseen kuin tilanteeseen on ratkaisunsa ja joskus se ratkaisu on sota. Muun väittäminen on vaihtoehtojen rajausta ja johtaa väistämättä (itse)petokseen. Tunnustuksellisuuden kanssa pelatessa se usein menee niin, että jossain vaiheessa joutuu valehtelemaan ja kunnolla. Marssiminen ilman aseita on narsistinen performanssi.
USA valehteli, että pääsi ajamaan Husseinin alas. Henkilökohtaisesti, jos USA olisi vain ilmoittanut, että nyt lähti diktaattorilta henki. Olisin itse hyväksynyt sen ennemmin kuin joukkotuhoasehorinat. Se on arvovalinta. Haluan elää maailmassa, jossa kaikki on nähtävillä ja jossa valehtelijoille ja teeskentelijöille ei anneta mitään arvoa tai osaa.
Se mikä rasittaa, on epäjohdonmukaisuus. Oma ja muiden. Venäjää kohtaan löytyy kritiikkiä, vastusta ja jopa vihaa sukupolvien ajan. Ei sitä tarvitse enää erikseen maalata kankaalle. Ei kenellekään pitäisi olla mitenkään epäselvää, missä kohtaa maailmaa olemme. Mitä tahansa Venäjältä tulee, voimme olla samaa mieltä, että se on sitä itseään.
Mutta USA hallitsee suvereenisti kaikkea. Se saa määrätä totuuden, toimia tuomarina ja valamiehistönä. Emme me puhu täällä venäjää "toisena kotimaisena". Eivät meidän viihdetrendimme ja ideologiamme tule Venäjältä. Pelkästään sen asian huomaaminen jo johtaa siihen ajatukseen, että me emme missään tapauksessa ole tasapainossa tiedossamme ja ymmärryksessämme.
Mutta ei meitä Kreml määrää. Ei sillä ole mitään valtaa. Washingtonilla taas on astetta enemmän.
Sanovat, että sodan ensimmäinen uhri on totuus. Pyrkimys totuuteen ei ole kovin suosittua. Siitä voi vetää johtopäätöksensä.
