Jussi Niinistön puheet Ylestä muuttuivat oudon uhkaaviksi – Purkaus näyttää, miten mediasta tuli Trump-ajan helppo vihollinen
Mistä puolustusministerin Yle-haukuissa on kyse? Lausuntojen sarja kertoo paljon siitä, miten vallankäyttäjät julkisuuden nyt näkevät, kirjoittaa HS:n uutispäällikkö Jussi Pullinen.
Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps) on viime päivinä kiertänyt mediassa haukkumassa yhtä mediaa, Yleä.
Muutama esimerkki:
Niinistö STT:llä: ”Tässä voi olla kyse informaatio-operaatiosta, jolla syötetään tarkoituksella virheellistä tietoa varteenotettavan median kautta.”
Niinistö MTV3:lla: ”Yle on tätä uutisankkaansa käyttämällä aiheuttanut vahinkoa Suomen ja Venäjän suhteisiin.”
Niinistö oman puolueensa Suomen Uutisissa: ”Tämän tyyppistä valeuutisten julkaisua, jossa Yle on nyt kunnostautunut, on Venäjällä käytetty esimerkkinä Suomessa asuvien venäläisten huonosta kohtelusta”
Ja sitten lausunto, joka jo todella ihmetyttää.
Niinistö Iltalehdessä: ”Ylen kirjoittelu on pakko saada muuttumaan, sen on pakko ottaa toinen ääni kellossa. Ei tällä tavalla voi jatkaa.”
Tämä kuulostaa joko kiukuttelulta tai oudon uhkaavalta.
Mutta mitä tässä oikein tapahtuu?
Katsotaan tarkemmin, sillä lausuntojen sarja kertoo paljon siitä, miten vallankäyttäjät julkisuuden nyt näkevät.
Ensinnäkin Niinistö syyttää Yleä ”valeuutisten” julkaisemisesta.
Oikaisupyynnöt juttuihin ovat tavallisia, ja niihin reagointi on toimituksissa arkipäivää. Virheitä sattuu useimmissa isoissa medioissa päivittäin, ja ne korjataan – tämä on luotettavan journalismin perusta.
Niinistö ei näytä kuitenkaan puhuvan tästä.
Termi ”valeuutinen” on viime aikoina julkiseen kielenkäyttöön hiipinyt termi, jolla yleensä viitataan selvästi keksittyyn tai ainakin erittäin vääristeltyyn tekstiin, joka on laadittu muistuttamaan sosiaalisen median ”tavallisia” uutisia.
Valeuutisia tehtaillaan esimerkiksi rahasta: HS vieraili joulukuussa makedonialaiskaupungissa, jonka teinit keräsivät pieniä omaisuuksia takomalla vääristeltyjä uutisia.
Toisilla taas on poliittinen motiivi.
The New York Times taas esitteli tammikuussa valeuutisten kirjoittajan, joka keksi kokonaan päästään tarinan Hillary Clintonin ”vaalivilpistä”, joka levisi miljoonien tietoon. Suomessa valeuutisia tehtailtiin erityisesti pakolaiskriisin aikana, jolloin sosiaalisessa mediassa levisi uutisiksi puettuja huhuja, joista moni osoittautui perättömäksi.
Tästä käsite on venynyt lähelle perinteistä propagandan käsitettä. Esimerkiksi kovimmat Venäjän vastustajat puhuvat valtiollisista, Venäjän näkökulmaa voimakkaasti korostavista Sputnik- ja RT-julkaisuista valeuutisina, vaikka osuvampi käsite voisi olla valtiollinen propaganda tai valikoitu totuus.
Nyt populistipoliitikot venyttävät käsitettä vielä laajemmalle, vakiituneisiin mediatoimijoihin saakka.
Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on kutsunut sekä The New York Timesia että CNN:ää ”fake news”iksi, siis valeuutisiksi. Tällä Trump ei ilmeisesti tarkoita, että julkaisut kertoisivat keksittyjä tai epätotuudenmukaisia asioita vaan sitä, että julkaisut esittävät Trumpin ratkaisuista puolia, jotka esittävät ne väärässä tai liian negatiivisessa valossa – Trumpin mielestä.
Lopputulos on, että raja propagandan ja vakiintuneita journalistisia käytäntöjä noudattavien viestinten välillä hämärtyy. Kun Trump leimaa suuret mediatoimijat samanlaisiksi valeuutisiksi kuin mikä tahansa muukin sivusto, hän nostaa alan pelisääntöjen ulkopuolella toimivat ”mediat” vakiintuneiden viestinten rinnalle.
On totta, että viestinten linjoissa on vinoumia, ja rajusti jakautuneessa Yhdysvalloissa nämä vinoumat ovat esimerkiksi eri tv-kanavia katsellessa selkeitä. Valtamediakaan ei ole yksi möhkäle, vaan sen sisällä asiat voidaan esittää eri näkökulmista. Vapaassa mediassa näin pitääkin olla.
Yleensä medioilla on kuitenkin yhteisiä pelisääntöjä, esimerkiksi Suomessa Julkisen sanan neuvoston Journalistin ohjeet. Näkökulmat vaihtelevat, mutta yhteinen pohja pysyy.
Valemedioilta tämä pohja usein puuttuu.
Vaihtoehtomedioissa, blogeissa ja somessa on paljon laadukkaita toimijoita, mutta myös erittäin paljon propagandaa, joka toteuttaa vastustajia harhauttavia informaatio-operaatioita – siis juuri niitä, jollaiseen Niinistö epäili Ylen sortuneen.
Niinistö esikuntineen siis näyttää olevan hämärtämässä rajaa nyt Suomessakin.
Niinistön lisäksi Ylestä valeuutisina puhui tämän avustaja Petteri Leino, joka twiitissään viittasi Yleen suoraan Trumpilta reväistyllä tunnisteella #FakeNewsMedia. Olisiko Leino viitannut samalla tunnisteella vaikkapa radiokanavaan, jota yritti ostaa Johan Bäckman – ja jonka kaupat Supo esti?
Niinistöllä ja Leinolla on luonnollisesti oikeus vaatia oikaisua, jos uutisjutuissa on virheitä (tätä kirjoitettaessa Yle ei ollut vastannut Puolustusvoimien oikaisupyyntöön).
Se, mikä erottaa Ylen ja muun mediakentän varsinaisista valeuutisista on kuitenkin juuri se, että vaatimus ylipäänsä on mahdollinen – ja että viestin käsittelee sen asianmukaisesti.
Niinistö ja Leino tietävät tämän, ja juuri siksi sanavalinnat tuntuvat poliittisesti tarkoitushakuisilta.
Toiseksi Niinistö viittaa Suomen ja Venäjän välisten suhteiden tilaan.
Tällaisella puheella on vankka kytkös kylmään sotaan ja suomettumisen aikaan. Tuolloin suomalaiset viestimet varoivat kirjoittamasta Neuvostoliitosta asioita, jotka vaarantaisivat Suomen aseman idän ja lännen välissä. Päätoimittajat ymmärsivät median osaksi virallista ulkopolitiikkaa, jonka linjasta ei ollut sallittua poiketa – erityisesti idänsuhteissa.
Kylmän sodan jälkeen suomalainen media siirtyi selkeämmin länsimaisiin käytäntöihin.
Niiden mukaan viestimillä on vastuu ensi sijassa lukijoilleen ja tilaajilleen, ei esimerkiksi valtiolle tai sen kulloisenkin hallituksen tai presidentin linjalle. Näin ajatellen viestinten nimenomaan onkin syytä kertoa epäkohdista, jotka kohdistuvat esimerkiksi kaksoiskansalaisiin – joita lukijoissakin on paljon.
Myös tätä rajankäyntiä panee nyt uusiksi Trump-ilmiö.
Yhdysvaltain presidentin käsitys viestimistä on jonkinlainen megafoni, jonka pitäisi toistaa Trumpin linjaa. Tämä näkemys ei ole uusi – myös Barack Obaman hallinnon mediasuhde oli ajoin vaikea – mutta Trump käyttää siihen poikkeuksellisen paljon energiaa.
Joskus viestimet voivat ajatella, että jonkin tiedon – esimerkiksi armeijan tai poliisin operaation – julkaisu vaarantaisi suoraan ihmishenkiä, ja se jätetään siksi kertomatta. Kaksoiskansalaisuusasia ei ole tällainen.
Jos uutisen painoarvoa mitattaisiin hallituksen käsityksellä vieraiden valtioiden reaktioista, edessä häämöttäisi suomettumisen suo.
Kolmanneksi Niinistö puhuu suoraan kannattajilleen, ja se luo houkutuksen luoda mediasta poliittisia pisteitä tuottava viholliskuva.
Suomenkin hallituspoliitikot ovat viime aikoina omaksuneet linjan, jossa he kommunikoivat suoraan kannattajilleen. Pääministeri Juha Sipilä (kesk) ja ulkoministeri Timo Soini (ps) ovat innokkaita bloggaajia, jotka julkistavat kantansa eri asioihin mieluiten omassa blogissaan. Myös Niinistö kertoi kaksoiskansalaissuunnitelmistaan omassa blogissaan.
On hyvä, että poliitikot lähestyvät äänestäjiään suoraan.
Sosiaalinen media on muuttanut politiikkaa avoimemmaksi, ja uudenlaiset somesta nousevat kansanliikkeet vain kohentavat demokratiaa. Suomessakin on entistä enemmän poliitikkoja, joille sosiaalinen media on perinteistä mediaa tärkeämpi väylä tavoittaa äänestäjät.
Tämä kuvio muuttaa julkisuuden mekanismeja hitaasti mutta perustavanlaatuisesti.
Kun poliitikko puhuu kannattajilleen suoraan, viestinten kriittiset kysymykset voivat alkaa tuntua toissijaisilta. Miksi antautuisin niille, kun kannattajilleni voin kertoa oman tarinani – sen, jonka he haluavat kuulla? Ja eivätkö päätösteni ikävät puolet olekin vain tuon median tuottamaa vääristelyä?
Eikös tuo olekin nyt tuota #FakeNewsMediaa: kuunnelkaapa, miten asiat oikeasti ovat, minä kerron sen teille.
Median kuluttajan kannalta kuvio ei ole helppo vaan erinomaisen sekava.
Jos vallanpitäjätkin väittävät suosituimpien tiedonlähteiden olevan epäluotettavia, mihin median kuluttaja sitten enää voi luottaa?
Tutkijat ovat pitkään puhuneet postmodernista ajasta, jossa totuudet murtuvat ja tilalle tulevat tarinat. Tällaisessa yhteiskunnassa kukin sitten valitsisi median, jonka tarina tuntuu itsestä sopivimmalta, ja seuraisi sitä. Samalla murtuisivat viimeisetkin rippeet yhtenäisestä suomalaisesta kulttuurista.
Tilanne ei kuitenkaan ole viestimille pelkkä uhka.
Monen lehden ja televisiokanavan käytännöt ovat peräisin ajalta ennen internetiä – usein siksi, että päätuotteetkin ovat usein yhä perinteisiä. Tämän vuoksi viestimet edes Trumpin Yhdysvalloissa eivät ole täysin sopeutuneet aikaan, jossa julkkikset ja vallanpitäjät ajavat median uutissyklin ohi sosiaalisen median kautta. Tässä maailmassa viestimet jäävät kankeiksi toimijoiksi, jos ne eivät osallistu keskusteluun, avaa omaa toimintaansa ja perustele ratkaisujaan.
Jos yhtenäinen, kansallinen media halutaan säilyttää, on mediankin itsensäkin kyettävä tarkastelemaan itseään uusin silmin.
Aivan ensiksi peilin eteen kannattaisi kuitenkin marssia puolustusministeri Jussi Niinistön. Aivan varmasti suomalaiset yhdistävä media näet katoaa, jos yhtenäisyyttä alkaa ampua alas Suomen poliittinen johto.
Ja se olisi informaatio-operaatioista kaikkein hulppein.