Lainaus Marina Vituhnovskajan artikkelista "Venäläinen kansanluonne ja elämäntapa"
Kansanluonne on käsite, joka jakaa tutkijoiden mielipiteitä. Joidenkin mielestä sellaistai lmiötä ei ole olemassakaan. Vuosisatoien ajan ihmisten mielissä on silti elänyt selvä käsitys siitä, että jokaisella kansalla on omat psykososiaaliseet erityispiirteensä ja arvojen järjestelmänsä. Juuri tähän ajatukseen perustuvat monet kansanrunouden ja kirjallisuuden teokset ja lukemattomat anekdootit, joissa eri kansojen edustajat käyttäytyvät oman kansanluonteensa mukaisesti.
Kansanluonteen pohjana eivät ole psyykkiset erityispiirteet vaan historiallinen ja sosiaalinen tausta, jokaisen yhteiskunnan jäsenen taiunnassa elävä "kulttuurinen muisti'. Tässä mielessä voimme puhua myös venäläisten kansanluonteen ja elämäntavan erityispiirteistä, jotka ovat tietyn historialliskulttuurisen kehiryksen tulosta.
On yleisesti tunnustettua, että venäläisen kansanluonteen tärkeimpiin piirteisiin kuuluu kollekdivisuus eli tapa ratkaista ongelmia yhdessä, toimia joukkona. Venäjällä asuvar ulkomaalaiset ovat tavallisesti huomanneet tämän, ja venältisten itsensäkin mielestä kollektiivisuus on heille ominainen piirre. Voimme löytää siitä todisteita myös venäläisestä kansanrunoudesta, sosiologisista tutkimuksista, kirjallisuudesta ja historiallisista lähteistä. Esimerkiksi talvisodan jälkeen Suomen sodanjohto analysoi puna-armeijan kykyjä ja kiinnitti huomiota muun muassa siihen, että venäläiset olivat hyviä sotilaita nimenomaan suuressa joukossa, kun taas suomalaiset olivat parhaimmillaan yksilöllisinä taistelijoina. Tunnettu saksalainen runoilija Maria Rilke puolestaan kirjoitti arvostavansa venäläisessä kulttuurissa nimenomaan "veljeyden henkeä".
Venäläisen kollektivismin juuret juontuvat muinaisaikoihin, aikakauteen, jolloin varhaisslaavilainen talonpoikaisto kamppaili olemassaolostaan vaikeissa oloissa ja paimentolaisheimojen hyökkäyksien alituisen uhan alla. Noissa oloissa kehittyi tapa yhdistää voimat vaaran uhatessa ja yhteistyön merkitys kasvoi. Vähitellen talonpoikaisyhteiskunnassa syntyi itsehallintoperiaatteella toimiva sosiaalinen järjestelmä, talonpoikaisyhteisö, venäjäksi mir (vanhalla suomen kielella "miero"). On huomionarvoista, että venäjän kielessä mir on tärkeä ja monimerkityksinen sana; se merkitsee sekä 'maailmaa','rauhaa' että 'talonpoikaisyhteisöä"
Miriin liittyivät yhden tai useamman kylän talonpojat, ja yhteisön tarkoituksena oli ratkoa iäsentensä monia taloudellisia kysymyksiä. Talonpoikien kokouksissa ratkaistiin erilaisia ongelmia, joista tärkeimpiä olivat maa- ja verokysymykset. Lisäksi mir päätti keitä sen jäsenistä tulisi auttaa ja millä tavalla. Jos talonpoikaisperheen piti tehdä jokin ylivoimaisen suuri työ (esimerkiksi rakentaa talo tai raivata pelto), yhden tai useamman kylän asukkaat tulivat usein apuun. Tästä yhteistyöstä ei maksettu, mutta jokainen työhön osallistuva tiesi saavansa tarpeen tullen samanlaista apua.
Venäläisten vanhaa tottumusta ratkoa tärkeät asiat yhdessä, kollektiivissa, käyttivät hyväkseen kommunistit lokakuun vallankumouksen jälkeen. Kommunismi on tunnetusti kollektiivisuuden ideologia, ja bolsevikit tekivät paljon kollektivismin periaatteen Iäpilyomiseksi koko maassa. Yksi tämän politiikan tärkeimmistä tuloksista olivat kolhoosit (sanoista kollektiunoje hozjajstuo, kollektiivinen talous) ja myöhemmin sovhoosit (sovjetskoje hozjajstuo, neuvostotalous), joissa talonpoikien taloudet (maatilat, työkalut ja karja) yhdistettiin ja joissa työskenneltiin yhdessä.
Toisena kommunistisen kollektiivisuuspolitiikan seurauksena olivat niin kutsutut kommuunitalot ja kommunalka-asunnot. Kommuunitaloja rakennettiin 1920-luvulla, ja niissä asuvilla perheillä ei ollut mahdollisuuksia elää arkielämäänsä, esimerkiksi laittaa ruokaa tai pestä pyykkiä, yksityisesti. Kaikki arjessa tarvitut laitteet oli yhteiskunnallistettu - asukkaiden piti syödä talon ruokaloissa, pestä pyykit talon pesuloissa, kasvattaa Iapset talon lastenrarhoissa ja niin edespäin. Kollektiivisuuden ihanteen lisdksi kommuunitalojen tärkeänä ajatuksena oli vapauttaa naiset arjen kahleista. Kommuunitalot eivät kuitenkaan juurtuneet kansan pariin, ja myöhemmin niiden rakentaminen lopetettiin. Kommunalka-asuntoja on Venäjällä sen sijaan edelleenkin.
Kommunalka-asumismuoto syntyi, kun vallankumouksen jälkeen rikkaitten suuret asunnot annettiin yhteisasunnoiksi useammille perheille. Kommunalkan asukkaat eivät tavallisesti voineet valita, kenen kanssa he asuivat, ja niin näiden asuntoien asuiaimisto oli hyvin sekavaa ja eri sosiaalisten ryhmien edustaiat asuivat rinnakkain. Yhteiselämä kommunalka-asunnoissa pakotti luomaan erikoisia kollektiivisia itsehallintomuototoja. Veniläinen kommunalka -ilmiön tutkija antropologi Ilja Utjohin huomautna, että hyvin tärkeä rooli kommunalka-asunnoissa oli kollektiivilla, joka kontrolloi eri tavoin
asukkaiden elämää. Kommunalkan asukkaat seurasivat tarkoin yhteiskunnallisten velvollisuuksien suorittamisen oikeudenmukaisuutta ja tasapuolisuutta, esimerkiksi siivouksen kohdalla. Myös asukkaiden yksityiselämä oli osittain yhteisön valvonnassa. Tästä huolimatta on yhä olemassa paljon kommunalka-asuntoien asukkaita, jotka ovat niin tottuneita tähän "kollektiiviseen elämänmuotoon", etteivät he halua muuttaa yksityisasuntoihin.
Olisi liioiteltua väittää, että kommunalka on eräänlainen venäläsen elämän malli, mutta tästä asumistavasta käy silti ilmi eräitä venäläisen elämäntavan erikoispiirteitä. Yksi niistä on vähäinen yksityiselämän kunnioittaminen länsieurooppalaiseen kultruuriin verrattuna. Yksityiselämä ei ole Venäjällä koskematon, ja perinteisen käsiryksen mukaan kollektiivilla on oikeus puuttua henkilön asioihin. opettaa häntä ja ilmaista julkisesti hänestä mielipiteensä. Tämä ei välttämättä tapahdu julkisilla paikoilla tai työpaikalla, tosin usein sielläkin. Eurooppalainen tapa olla Puutumatta muiden yksityisyyteen on vendldisten mielestä väärä, egoistinen ja välinpitämätön tapa.
Sosialismin aikana tämä kollekdivin oikeus oli vahvimmillaan. Tuolloin valtiollisen oikeuden ohella oli olemassa muita kollektiivisia, pseudo-oikeudellisia instituutioita. Niistä tärkein oli niin kutsuttu toverioikeus (toaariitieski sud), jossa käsiteltiin pikkurikoksia, esimerkiksi perheväkivaltatapauksia. Toverioikeudella oli oikeus rangaista esimerkiksi palkanpidätyksillä. Oli olemassa myös erikoiskäsittelyjä puolueen jäseniä varten, ja niitä pidettiin eri tasoisissa puolue-elinten kokouksissa. Jos esimerkiksi miespuolinen puolueen jäsen harrasti avioliiton ulkopuolisia suhteita, niin hänen vaimollaan oli oikeus valittaa puolueorganisaatiolle. "Asiaa" käsiteltiin sitten julkisesti puolue-elinten kokouksissa, ja seurauksena saattoi olla kurinpitotoimia. Neuvostoajan kirlailijan ja satiiristen laulelmien luojan ja esittdjän Aleksandr Galitiin ironinen laulu 'Toveri Paramonova' on omistettu nimenomaan tällaiselle puolue-elinten kokoukselle. Laulelmassa kerrotaan, miten kokouksen jäsenet vaativat epdonnista miestä kertomaan "kaikki yksityiskohdat, "kaiken mitä on olemassa" ja miten tämän julkisen tuomitsemisen jälkeen mies ja vaimo pääsevät sovintoon keskenään. Nykyään, kun sosiaalinen järjestelmä on kokenut Venäjäillä suuria muutoksia, nämä pseudo-oikeusmuodot on poistettu.
Venäläisten yksityisyyden fyysiset rajat tulevat erittäin hyvin esiin siitä, miten he seurustelevat ja käyttäytyvät julkisilla paikoilla. Länsieurooppalainen, joka on ensimmäistä kertaa Venäjällä, huomaa, että venäläiset pyrkivät sijoittumaan paljon lähemmäs keskustelutoveria kuin mikä katsotaan sopivaksi Länsi-Euroopassa tai esimerkiksi Yhdysvalloissa. Jonoissa venäläiset seisovat lähekkäin, usein niin että he koskevat toisiaan. Voidaan sanoa, että venäläisten yksityinen alue, heidän "reviirinsä", on paljon pienempi kuin esimerkiksi suomalaisilla tai saksalaisilla. Myös keskustelun aikana venäläiset pyrkivät monesti koskettamaan keskustelukumppaniaan, ja tapaamisen aikana heillä on tapana suudella toisiaan kaksi tai kolme kertaa, miehet voivat lisäksi vielä taputtaa toisiaan. Näin ilmaistaan hyväntahtoisuutta.
Venäjiillä on totuttu rakentamaan ja pitämään yllä sosiaalisia verkostoja, joiden avulla on pyritty selviyrymään vaikeissa oloissa. Neuvostoaikana ystävien, kollegojen, naapurien ja sukulaisten muodostamia verkostoja käytettiin yleisesti kulutustavaroiden ja palvelusten hankkimiseen virallisten kanavien ja jonojen ohi.
Esimerkiksi poliklinikan lääkäri saattoi järjestää lapsensa opettajan pikaisesti erityishoitoon, jos opettaja vasrapalveluksena kiinnitti huomiota lapsen koulunkäynnin ongelmiin. Usein vaihdossa tarvittavat ravarat tai palvelukset olivat valtion omaisuutta, jota näin ohjattiin yksityiseen kulutukseen. Aljona Ledenjova on kirjassaan Russials Economy of Fauours analysoinut yksityiskohtaisesti tätä neuvostoaikana nimellä blat kutsuttua vastavuoroisen vaihdon järjestelmää.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen verkostojen luonne muuttui, mutta edelleen ne ovat tärkeitä. Sosiologi Markku Lonkila vertaili tapaustutkimuksessaan 40 pietarilaisen ja 30 helsinkiläisen opettajan keskinäistä palvelusten ja tavaroiden vaihtoa ,90-luvun puolivälissä. Tutkitut venäläiset opettajat eivät ainoastaan vaihtaneet määrällisesti enemmän tavaroira ja palveluksia kuin suomalaiset, vaan myös vaihdon sisältö oli erilaista. Venäjällä opettajat vaihtoivat tavaroita tai ruokaa ja auttoivat toisiaan mm. terveydenhuoltoon liittyvissä ongelmissa (hyvien ja halpojen lääkkeiden hankinnassa, laadukkaiden sairaalapaikkojen ja lääkärikontaktien järjestämisessä) sekä lainasivat toisilleen rahaa, kun taas suomalaisten opettajien parissa rahanlainaus oli likimain tabu ja tavaroiden vaihto paljon vähäisempää. Keskinäisen avun analyysi osoittaa, että nytkin Venäjällä pitää moni asia järjestää tuttavien kautta; jos asiaa ei hoida henkilökohtaisesri, niin ei ole takuita, että se järjestetään hyvin. Erityisesti tämä koskee terveydenhuoltoa.
Keskinäisen avun analyysissä tutkittiin lisäksi kysymystä, kuka auttaa ketä eli millaiset ihmisryhmät ovat toisilleen läheisiä Venäjällä ja Suomessa. Lonkilan tutkimuksesta kävi ilmi, että Venäjällä työtovereiden merkitys vaihtokumppaneina oli keskeinen. Kun Suomessa lähes puolet vaihdon partnereista oli sukulaisia ja työtoverien osuus oli vain pari prosenttia, Venäiällä sukulaisten osuus oli
alle 30 prosenttia ja työtovereiden y1i 30 Prosenttia. Työtovereilla onkin tärkeä rooli venäläisten elämässä. Monilla työpaikoilla ilmapiiri on lämmin ja kodikas. Kollegat kertovat toisilleen omista elämäntapahtumistaan, intiimeistäkin yksityiskohdista, ja auttavat tiukan paikan tullen toisiaan.
Myös naapurit kuuluvat monen venäläisen lähipiiriin: Kuten vendläinen sanalaskukin sanoo: "Läheinen naapuri on ParemPi kuin kaukainen sukulainen" (Blizki sosed latiie dalnei rodni). Naapurukset voivat usein kyläillä toistensa luona, ja jos vaikkapa kotoa puuttuu suolaa, jauhoja, leipää tai tulitikkuja, niitä voi ilman hankaluuksia lainata naapurista. Naapurilta voi pyytää apua, jos kodinkone tai televisio on mennyt rikki, ja naapuri auttaa, kun pitää kutsua ambulanssi. Naapurit tulevat lähes aina ja kutsumattakin hautajaisiin ja muistojuhliin, ja he auttavat usein muistojuhlien järjestämisessä kotona.
Mutta ennen kaikkea lähiipiiriin kuuluvat tietysti ystävät. Venäjän kielessä on monta sanaa, jotka viittaavat ystäviin ja ystävyyteen. Drug on niistä voimakkain. Drug on ystävä, joka tulee aina apuun, johon voi aina luottaa ja jolle voi kertoa kaikkein salaisimmatkin asiat omasta elämästä. Mitä enemmän on sellaisia ystäviä, sitä rikkaampi on henkilökin - sananlasku sanoo: "Ei omista sataa ruplaa, vaan sata ystävää" (Ne imej sto rublej, a imej sto druzt). Muita sanoja ovat tovarilt! (tavallisesti saman ammatillisen tai ideologisen ryhmän jäsen) prijatel (henkilö, jonka kanssa on hauskaa kuluttaa aikaa) ja znakornyj (läheisin suomalainen sana on tuttava eli henkilö, johon on tutustuttu). Rikas ystävyyden sanasto vahvistaa sen, miten tärkeä osa ystävyydellä eri muodoissaan on venäläisten elämässä.
itse tajusin tämänkin vasta viime aikana.
