Reserviläisampujia, reserviläisammuntoja ja reserviläisaseita on olemassa monenlaisia. Yleensä kun puhutaan/kirjoitetaan reserviläisyyteen liittyvästä aseharrastuksesta/ampumaharrastuksesta ajatellaan, että reserviläinen harjoittelee ampumataitoa ja aseen käsittelytaitoa.
Itselläni on hieman toisenlainen näkökulma asiaan. Ehkä ajattelen osin toisin siksi, että silmieni ominaisuudet eivät enää riitä kunnolla avotähtäimillä ammuntaan. Näen terävänä kerrallaan vain yhden kolmesta tasosta (maali, etutähtäin ja takatähtäin). Silmän säätö näiden kolmen etäisyysalueen välillä on hidasta ja sen aikaa pitäisi olla täysin liikkumaton ote jotta tähtääminen onnistuisi. Eli ei onnistu. Olen henkilökohtaisesti ratkaissut tämän ongelman siten, että olen ostanut oman aseen ja laittanut siihen optisen tähtäimen. Olen siinä uskossa, että ottaisin ko. kiväärin mukaani liikekannallepanossa. Olen sopinut asiasta oman pataljoonan johdon kanssa. Myös alueemme perkeissä on tiedossa, että käytän omaa asetta. Perkkien ja pataljoonan kantahenkilökunnan mielestä ei ole mitään ongelmaa siinä, että minulla olisi oma ase kun on järkevä peruste. Kiväärini vaan lunastettaisiin valtiolle samalla tavoin kuin kaikki muukin ottokalusto.
Olen ajatellut viime aikoina tätä ottoase asiaa laajemmaltikin ja aseharrastajana myös pohtinut minkälainen ase olisi paras kokonaisuuden kannalta.
Puolustusvoimien normaaleissa jalkaväkikomppanioissa on kolmea eri kaliiberia (9*19mm, 7,62*39 ja 7,62*53R). Oman aseen olisi siis patruunahuollon kannalta järkevää olla joku noista.
Tiedän, että aktiivisimmat (ja varakkaimmat) tarkka-ampujaharrastajat ovat sillä tasolla, että ovat saaneet sodan ajan sijoituksen tarkka-ampujaksi. Heidän osaltaan pidän aivan selvänä, että se oma ase otettaisiin mukaan sotaan. En tiedä onko se pv:n ja sen tarkka-ampujan mielestä selvä asia. Toivottavasti. Tarkka-ampujan patruunakulutus on niin pientä, että huollon kannalta on aivan sama mikä on kaliberi.
Puolustusvoimien rynnäkkökivääri ja rynnäkkökiväärin kaliberi on kompromissi. Ja se on oikeastaan kompromissi 9mm konepistoolin ja pitkää kiväärin patruunaa ampuvan konekiväärin väliltä. Raskasta konekivääriä, sellaista varsinaista niittokonetta meidän jalkaväellä ei ole ollut sen jälkeen kun Maxim -konekivääreistä luovuttiin. PKM ei ole sellainen. PKM on myös jonkunlainen kompromissi, mielestäni toisaalta liian kevyt tuolle kaliberille. Toisaalta taas sen on pakko olla kevyt, jotta sitä voidaan kuljettaa rynnäkkökiväärimiesten mukana. Raskas konekivääri on hidas siirtää ja siksi lienee turhan helppo tuhota epäsuoralla.
Minkälaiselle kivääri -kaliberin aseelle puolustusvoimilla on tarvetta jota voisi otto-asein paikata? No ei mielestäni oikeastaan millekään kaliberille tai toimintatavalle. Kaikki sarjatuliaseet on käytännössä mahdottomia ajatella otto-aseina, kun niihin ei saa lupia (paitsi jotkut harvat keräilijät). Ja niistä sarjatuliaseista ei ole tarvetta. Puolustusvoimille ei tuo mitään lisäarvoa tavallinen pulttilukkoinen tai itselataava kivääri avotähtäimillä. Optiikka ja muu varusteltavuus ja säädettävyys on se mistä puolustusvoimissa on ollut ja tulee olemaan pulaa. Ovat toki nyt paikkaamassa tätä vajausta rk:n modernisoinnilla. Menee kuitenkin kymmeniä vuosia, että kovimman kärjen takana on tarpeeksi optisia tähtäimiä. Pulttilukkoisen kiväärin tulee olla tarkka-ammuntatoimintaan soveltuva, jotta siitä olisi merkittävää hyötyä puolustusvoimille. Eli en näe tavallista hirvikivääriä puolustusvoimia houkuttelevana. Sen sijaan puoliautomaattinen kivääri hyvällä kiikaritähtäimellä ja >20 patruunan lippailla on sellainen, josta jalkaväkijoukkueessa ja ryhmässä on tarvetta. Tällaisiahan osa reserviläiskivääreistä on. Avotähtäimillä varustetulla "reserviläiskiväärillä" voi todella hyvin harjoitella ammuntaa ja aseen käsittelyä. Etenkin 7,62*39 AK-harrastajat ovat "jäljillä". Niistäkään aseista ei kuitenkaan ole liikekannallepanotilanteessa puolustusvoimille hyötyä, koska puolustusvoimilla on omasta takaa jaettavissa jokaiselle taistelijalle vastaava ase, vieläpä sarjatulitoiminen.
Jospa reserviläisampuja lähtisikin kiväärihankinnassaan siitä lähtökohdasta, että ottaa aseensa mukaan sotaan ja siitä on puolustusvoimille lisäarvoa. Tällöin pitää muistaa, että ase on vain puoliautomaatti. Eli se ei voi siis olla esim. rk:n siviiliversio avotähtäimillä, koska se ei tuo mitään lisäarvoa. Ase on joko tarkka-ampujakivääri tai sitten rynnäkkökiväärin kaltainen puoliautomaatti kiikaritähtäimellä. Tästä puoliautomaatista on keskusteltu paljon DMR-ase ja taktiikka -ketjussa.
Minulla on ollut alkuun avotähtäimillä oleva AK. Kun silmä ei enää riittänyt, niin olen hankkinut paremman 7,62*39 AK:n ja hyvän .223 AR:n ja varustanut ne kiikareilla. Nyt olen parin vuoden ajan pitänyt niitä DMR-aseeksi liian tehottomina. Toki hyviä aseita ovat, mutta mielenkiintoni on nyt enemmän pitkässä kiväärikaliberissa. Ajattelen sen tuovan kuitenkin enemmän lisäarvoa puolustusvoimille kuin .223:n hyvä käsiteltävyys ja 7,62*39:n helppo patruunahuolto. Pitkällä kiväärin patruunalla on se etu, että siinä on A) kantamaa pitkälle matkalle B) tehoa myös lähelle suojattuja maaleja vastaan. Kun tällainen ase on "vain" puoliautomaatti, niin patruunakulutus on oletettavasti maltillisempi kuin sarjatuliaseissa. Patruunahuollon kannalta paras kaliberi voisi olla PKM:n, Dragunovin ja TAK-85:n käyttämä 7,62*53R. Patruunahan on ballistiikan osalta mainio DMR-ajatteluun, mutta laippakantaisena soveltuu heikohkosti pitkiin tankolippaisiin. Ei ole sattumaa, että Emmassa oli pyöreä limppu-lipas tai, että PKM -ampuu vyösyöttöisenä. Dragunovia pidän liian kömpelönä ja se onkin tarkoitettu enemmän tarkka-ampujalle kuin kivääriryhmään DMR-kivääriksi.
Tällä hetkellä varustelen itselleni sotakäyttöön FN FAL sukuista .308 kivääriä. Tiedän, että parempiakin kivääreitä voi olla, mutta olen mieltynyt tuohon. Minulla on siinä jo säädettävä takatukki, kiskollinen laatikon kansi ja kiikarin jalka. Tähtäimeksi on tilattu 2-10*50. Joku 2-16 tai 1,5-12 kertaisella zoomilla oleva olisi varmaan vielä parempi, mutta ei rahat riittäneet 8x-malleihin. Teetän aseeseen vielä suujarrun ja vaihdan vapaasti värähtelevän etutukin kiskoilla. Kiskoon tulee alle taittuva tukijalka ja sivulle valo. Hankaluuksiakin tällaisen aseen kanssa on. Nimittäin patruunahuolto sotatilanteessa on kehnoa. Sen varalta pidän kotona isohkoa patruunavarastoa. Sotaan lähtöä ajatellen omaan reppuuni pitäisi laittaa n. 200 patrunaa, ryhmän ajoneuvoon saman verran ja vielä tvällärille 600 patruunaa. Oletan tuollaisen määrän riittävän niin kauan, että ehditään voittaa sota. Toinen ongelma aseen kanssa on, että sillä ei pääse kaikkiin SRA-ammuntoihin. Niissä näkyy olevan rajattu täysmittaiset kivääripatruunat pois maalilaitteiden hajoamisen vuoksi. Eli ei ihan paras ase/kaliberi treenata. Toisaalta ei mene hukkaan, vaikka kävisi kisoissa AR15-kiväärillä. Kaikki harjoittelu on hyväksi. Tämä oma täyspitkän patruunan suosiminen on saanut vauhtia maailmalta tulleista havainnoista .223 -kaliiberin riittämättömyydestä. Sillä haavoittuneiden/kaatuneiden suhde on mielestäni turhan alhainen. Ei se nyt sinänsä ole ongelma, mutta kertoo kuitenkin siitä, että lintukiväärin patruuna on alitehoinen jos haetaan tappavaa/pysäyttävää osumaa sirpaleliivien läpi.
Olen tällä hetkellä niin vakuuttunut hyvien kiikarilla varustettujen reserviläiskiväärien tarpeesta ja hyvyydestä, että aion ottaa kaikki omat ko. aseet mukaan perkkiin. Vaikka en niitä itse tarvitse, niin joku muu saattaa tarvita/huolia. Samoin toimin pistoolien osalta. Toimitan liikekannallepanotilanteessa omat nykyaikaiset 9mm sotilaspistoolit myös perkkiin tarjolle oletuksena, että niistäkin on puolustusvoimilla vajausta.
Miten sinä suhtaudut tällaiseen ajatteluun, että reserviläinen ottaisikin oman reserviläiskiväärin mukaansa sotaan?
Entä mitä ajattelet asemalleista ja kalibereista?
Ja minulle akuutein kysymys on, että miten ja missä .308:lla pääsee ampumaan SRA:ta muuallakin kuin TA-rasteilla?
PS! Anteeksi, että kirjoitus on tällä kertaa poukkoilevaa ja etenee osin epäjohdonmukaisesti (flunssa päällä). Pyydän, että arvioitte tekstistä puuttuvat osat parhain päin, en jaksa nyt vääntää kaikkea rautalangasta...
Itselläni on hieman toisenlainen näkökulma asiaan. Ehkä ajattelen osin toisin siksi, että silmieni ominaisuudet eivät enää riitä kunnolla avotähtäimillä ammuntaan. Näen terävänä kerrallaan vain yhden kolmesta tasosta (maali, etutähtäin ja takatähtäin). Silmän säätö näiden kolmen etäisyysalueen välillä on hidasta ja sen aikaa pitäisi olla täysin liikkumaton ote jotta tähtääminen onnistuisi. Eli ei onnistu. Olen henkilökohtaisesti ratkaissut tämän ongelman siten, että olen ostanut oman aseen ja laittanut siihen optisen tähtäimen. Olen siinä uskossa, että ottaisin ko. kiväärin mukaani liikekannallepanossa. Olen sopinut asiasta oman pataljoonan johdon kanssa. Myös alueemme perkeissä on tiedossa, että käytän omaa asetta. Perkkien ja pataljoonan kantahenkilökunnan mielestä ei ole mitään ongelmaa siinä, että minulla olisi oma ase kun on järkevä peruste. Kiväärini vaan lunastettaisiin valtiolle samalla tavoin kuin kaikki muukin ottokalusto.
Olen ajatellut viime aikoina tätä ottoase asiaa laajemmaltikin ja aseharrastajana myös pohtinut minkälainen ase olisi paras kokonaisuuden kannalta.
Puolustusvoimien normaaleissa jalkaväkikomppanioissa on kolmea eri kaliiberia (9*19mm, 7,62*39 ja 7,62*53R). Oman aseen olisi siis patruunahuollon kannalta järkevää olla joku noista.
Tiedän, että aktiivisimmat (ja varakkaimmat) tarkka-ampujaharrastajat ovat sillä tasolla, että ovat saaneet sodan ajan sijoituksen tarkka-ampujaksi. Heidän osaltaan pidän aivan selvänä, että se oma ase otettaisiin mukaan sotaan. En tiedä onko se pv:n ja sen tarkka-ampujan mielestä selvä asia. Toivottavasti. Tarkka-ampujan patruunakulutus on niin pientä, että huollon kannalta on aivan sama mikä on kaliberi.
Puolustusvoimien rynnäkkökivääri ja rynnäkkökiväärin kaliberi on kompromissi. Ja se on oikeastaan kompromissi 9mm konepistoolin ja pitkää kiväärin patruunaa ampuvan konekiväärin väliltä. Raskasta konekivääriä, sellaista varsinaista niittokonetta meidän jalkaväellä ei ole ollut sen jälkeen kun Maxim -konekivääreistä luovuttiin. PKM ei ole sellainen. PKM on myös jonkunlainen kompromissi, mielestäni toisaalta liian kevyt tuolle kaliberille. Toisaalta taas sen on pakko olla kevyt, jotta sitä voidaan kuljettaa rynnäkkökiväärimiesten mukana. Raskas konekivääri on hidas siirtää ja siksi lienee turhan helppo tuhota epäsuoralla.
Minkälaiselle kivääri -kaliberin aseelle puolustusvoimilla on tarvetta jota voisi otto-asein paikata? No ei mielestäni oikeastaan millekään kaliberille tai toimintatavalle. Kaikki sarjatuliaseet on käytännössä mahdottomia ajatella otto-aseina, kun niihin ei saa lupia (paitsi jotkut harvat keräilijät). Ja niistä sarjatuliaseista ei ole tarvetta. Puolustusvoimille ei tuo mitään lisäarvoa tavallinen pulttilukkoinen tai itselataava kivääri avotähtäimillä. Optiikka ja muu varusteltavuus ja säädettävyys on se mistä puolustusvoimissa on ollut ja tulee olemaan pulaa. Ovat toki nyt paikkaamassa tätä vajausta rk:n modernisoinnilla. Menee kuitenkin kymmeniä vuosia, että kovimman kärjen takana on tarpeeksi optisia tähtäimiä. Pulttilukkoisen kiväärin tulee olla tarkka-ammuntatoimintaan soveltuva, jotta siitä olisi merkittävää hyötyä puolustusvoimille. Eli en näe tavallista hirvikivääriä puolustusvoimia houkuttelevana. Sen sijaan puoliautomaattinen kivääri hyvällä kiikaritähtäimellä ja >20 patruunan lippailla on sellainen, josta jalkaväkijoukkueessa ja ryhmässä on tarvetta. Tällaisiahan osa reserviläiskivääreistä on. Avotähtäimillä varustetulla "reserviläiskiväärillä" voi todella hyvin harjoitella ammuntaa ja aseen käsittelyä. Etenkin 7,62*39 AK-harrastajat ovat "jäljillä". Niistäkään aseista ei kuitenkaan ole liikekannallepanotilanteessa puolustusvoimille hyötyä, koska puolustusvoimilla on omasta takaa jaettavissa jokaiselle taistelijalle vastaava ase, vieläpä sarjatulitoiminen.
Jospa reserviläisampuja lähtisikin kiväärihankinnassaan siitä lähtökohdasta, että ottaa aseensa mukaan sotaan ja siitä on puolustusvoimille lisäarvoa. Tällöin pitää muistaa, että ase on vain puoliautomaatti. Eli se ei voi siis olla esim. rk:n siviiliversio avotähtäimillä, koska se ei tuo mitään lisäarvoa. Ase on joko tarkka-ampujakivääri tai sitten rynnäkkökiväärin kaltainen puoliautomaatti kiikaritähtäimellä. Tästä puoliautomaatista on keskusteltu paljon DMR-ase ja taktiikka -ketjussa.
Minulla on ollut alkuun avotähtäimillä oleva AK. Kun silmä ei enää riittänyt, niin olen hankkinut paremman 7,62*39 AK:n ja hyvän .223 AR:n ja varustanut ne kiikareilla. Nyt olen parin vuoden ajan pitänyt niitä DMR-aseeksi liian tehottomina. Toki hyviä aseita ovat, mutta mielenkiintoni on nyt enemmän pitkässä kiväärikaliberissa. Ajattelen sen tuovan kuitenkin enemmän lisäarvoa puolustusvoimille kuin .223:n hyvä käsiteltävyys ja 7,62*39:n helppo patruunahuolto. Pitkällä kiväärin patruunalla on se etu, että siinä on A) kantamaa pitkälle matkalle B) tehoa myös lähelle suojattuja maaleja vastaan. Kun tällainen ase on "vain" puoliautomaatti, niin patruunakulutus on oletettavasti maltillisempi kuin sarjatuliaseissa. Patruunahuollon kannalta paras kaliberi voisi olla PKM:n, Dragunovin ja TAK-85:n käyttämä 7,62*53R. Patruunahan on ballistiikan osalta mainio DMR-ajatteluun, mutta laippakantaisena soveltuu heikohkosti pitkiin tankolippaisiin. Ei ole sattumaa, että Emmassa oli pyöreä limppu-lipas tai, että PKM -ampuu vyösyöttöisenä. Dragunovia pidän liian kömpelönä ja se onkin tarkoitettu enemmän tarkka-ampujalle kuin kivääriryhmään DMR-kivääriksi.
Tällä hetkellä varustelen itselleni sotakäyttöön FN FAL sukuista .308 kivääriä. Tiedän, että parempiakin kivääreitä voi olla, mutta olen mieltynyt tuohon. Minulla on siinä jo säädettävä takatukki, kiskollinen laatikon kansi ja kiikarin jalka. Tähtäimeksi on tilattu 2-10*50. Joku 2-16 tai 1,5-12 kertaisella zoomilla oleva olisi varmaan vielä parempi, mutta ei rahat riittäneet 8x-malleihin. Teetän aseeseen vielä suujarrun ja vaihdan vapaasti värähtelevän etutukin kiskoilla. Kiskoon tulee alle taittuva tukijalka ja sivulle valo. Hankaluuksiakin tällaisen aseen kanssa on. Nimittäin patruunahuolto sotatilanteessa on kehnoa. Sen varalta pidän kotona isohkoa patruunavarastoa. Sotaan lähtöä ajatellen omaan reppuuni pitäisi laittaa n. 200 patrunaa, ryhmän ajoneuvoon saman verran ja vielä tvällärille 600 patruunaa. Oletan tuollaisen määrän riittävän niin kauan, että ehditään voittaa sota. Toinen ongelma aseen kanssa on, että sillä ei pääse kaikkiin SRA-ammuntoihin. Niissä näkyy olevan rajattu täysmittaiset kivääripatruunat pois maalilaitteiden hajoamisen vuoksi. Eli ei ihan paras ase/kaliberi treenata. Toisaalta ei mene hukkaan, vaikka kävisi kisoissa AR15-kiväärillä. Kaikki harjoittelu on hyväksi. Tämä oma täyspitkän patruunan suosiminen on saanut vauhtia maailmalta tulleista havainnoista .223 -kaliiberin riittämättömyydestä. Sillä haavoittuneiden/kaatuneiden suhde on mielestäni turhan alhainen. Ei se nyt sinänsä ole ongelma, mutta kertoo kuitenkin siitä, että lintukiväärin patruuna on alitehoinen jos haetaan tappavaa/pysäyttävää osumaa sirpaleliivien läpi.
Olen tällä hetkellä niin vakuuttunut hyvien kiikarilla varustettujen reserviläiskiväärien tarpeesta ja hyvyydestä, että aion ottaa kaikki omat ko. aseet mukaan perkkiin. Vaikka en niitä itse tarvitse, niin joku muu saattaa tarvita/huolia. Samoin toimin pistoolien osalta. Toimitan liikekannallepanotilanteessa omat nykyaikaiset 9mm sotilaspistoolit myös perkkiin tarjolle oletuksena, että niistäkin on puolustusvoimilla vajausta.
Miten sinä suhtaudut tällaiseen ajatteluun, että reserviläinen ottaisikin oman reserviläiskiväärin mukaansa sotaan?
Entä mitä ajattelet asemalleista ja kalibereista?
Ja minulle akuutein kysymys on, että miten ja missä .308:lla pääsee ampumaan SRA:ta muuallakin kuin TA-rasteilla?
PS! Anteeksi, että kirjoitus on tällä kertaa poukkoilevaa ja etenee osin epäjohdonmukaisesti (flunssa päällä). Pyydän, että arvioitte tekstistä puuttuvat osat parhain päin, en jaksa nyt vääntää kaikkea rautalangasta...
