Alpo Rusi: ET selityksen velkaa + muut turporusinat


Yleisin valituksen aihe on, että "hutkimukset" esimerkiksi Venäjän seuraavista siirroista eivät perustu perinteisiin akateemisen tieteenteon menetelmiin: pitkiin aikasarjoihin, vertailtavuuteen, tilastoihin ja virallisten toimijoiden julkilausumiin.

Venäjän tapauksessa tutkimusta ei pidä ainakaan perustaa virallisiin tilastoihin tai julkilausumiin. Tiusanenkaan ei perustanut ja siksi hänen neuvostoliiton tutkimuksensa pärjäsi myös kansainvälisessä vertailussa. Poliitikkoja voisi kritisoida puhtaasti kansallisten ajatusrakennelmien viljelystä, jotka ovat ulkomaisessa ajattelussa tuntemattomia.
 
Rusi:

Pahimmillaan Väyrysen ehdotus vie ajatukset pois Ukrainan kriisin perusongelmista. Suomen viitekehys on Euroopan unioni, eikä asiallisia perusteita ole sotkeutua kriisiin muutoin.


- -

Väyrysen ongelma on enemmänkin kansainvälisen kehityksen analyysissä, jossa ytimessä on Venäjän uusi voimapolitiikka, mitä hän ei pohdi riittävästi. Ymmärrän, että Väyrynen pyrkii tarjoamaan Krimille realismia tavalla, kuten hän sen ymmärtää. Venäjän otettua voimakeinoin Krimin itselleen, tämä alue on kuitenkin yksinkertaisesti Venäjän miehittämä Ukrainan alue. Voisivathan suomalaiset pyytää sodissa menetetylle Karjalalle ”Puerto Ricon mallia”, eli itsehallinnollista asemaa Venäjän federaatiossa, mutta näin ei kukaan ole ehdottanut.

- -

Mikäli Ukrainan kriisiin haetaan ratkaisua, ei tilaa ole pienille välitysoperaatioille vaan aloite on Kremlissä, missä tiedetään, että anastus rikkoi ETYK:in 1990 vahvistettuja uutta Eurooppaa koskeneita periaaatteita karkeasti. Euroopan turvallisuusjärjestelmä, ei vain Ukraina, on siten kriisissä, eikä sitä ratkaise Puerto Ricon malli. ETYK:in uskottavuus on koetuksella. Jos sen mekanismeista ei ole Ukrainan kriisin ratakaisemiseen, edessä on uusi vastakkainolo ,jonka turvallisuuspoliittiset seurausvaikutukset leviävät Euroopan ulkopuolelle. Ensin on päästävä yhteisymmärrykseen ETYK-periaatteiden kunnoittamisesta, johon sopii huonosti voimalla hankittujen maa-alueiden kansainvälisoikeudellinen osittainenkaan hyväksyntä.


Koko juttu:

http://www.alporusi.fi/ajankohtaist...kseen-vaan-pitaytyminen-etykin-periaatteisiin

Uutinen asiasta:
 
Viimeksi muokattu:
Päivän turporusina. Mukavaa seurata asiallista, koneutta ja loogista ajattelua. Mielenkiintoinen on myös Dawishan teoksen analyysi. Koko juttu kannattaa lukea.

Amerikkalaisen Venäjän tutkijan Karen Dawishan teoksessa Putin’s Kleptocracy: Who owns Russia (2014) tuodaan esille, miten Neuvostoliiton hajottua maan turvallisuuspalvelujen upseeristo onnistui vähitellen ottaa valta Venäjällä. Dawishan mukaan viimeisten kahden vuosikymmenen kaudella kysymys ei Venäjällä ole siitä, että ”demokratiakokeilu meni kiville, vaan siitä, miten maahan kehkeytyi uudentyyppinen autoritaarinen järjetelmä”. Tutkimuksessa ei tulisi ihmetellä, miten intellektuellit ja reformistit epäonnistuivat, vaan syventää ymmärrystä, miten ”suhteellisen pieni ja revanshistinen KGB-upseerien joukko, joka oli kauhuissaan Neuvostoliiton romahduksesta, ja pelkäsivät oman asemansa puolesta, onnistuivat kaappaaman vallan maassa usein järjestäytyneen rikollisuuden tukemana”. Vladimir Putin oli alusta alkaen mukana tässä prosessissa. Neuvostodiktaattori Josif Stalin oli aikanaan kuvannut, miten muutos toteutetaan: ”Vaihda eliitti”. Dawisha uskoo, että vain tästä on ollut kysymys, kun Neuvostoliitto muuttui Putinin Venäjäksi 1990- ja 2000-luvulla.

Suomen kannalta Dawishan teos ei lupaa helppoja aikoja. Hybridisodankäyntiin Venäjällä investoidaan valtaisasti, eikä propagandalla enää pyritä vain painostamaan, aivopesemään, harjoittamaan julkista dilomatiaa, vaan näitä menetelmiä käytetään ”sotilaallisemmin” kuten kiristykseen, lamauttamiseen ja alistamiseen. Dawisha katsoo, että Kremlin on onnistunut rekrytoimaan entisiä läntisiä Moskovan lähettiläitä, johtavia länsipoliitikkoja - Gerhard Schröder ja Silvio Berlusconi - ja talouselämän vaikuttajia tukemaan Venäjän ”kunnian palauttamista”. Suomessa varmasti Paavo Lipponen (sd.) lukeutuu näihin Kremlin maksamiin tukijoihin Kremlin hallitseman Gazpromin konsultin ominaisuudessa. Dawishan mukaan Kreml ei ole yrittänyt niinkään kiillottaa Venäjän kuvaa, vaan ennen kaikkea desavuoimaan läntiset instituutiot, kuten EU:n ja NATO:n. Tässä se on onnistunut saamaan liittolaisia sekä Euroopan äärioikeistolaisista liikkeistä - Marine Le Pen - että vasemmistosta Syriza ja Occypy Wall Street.




http://www.alporusi.fi/blogi/kaksi-...eijastuneet-ulkopolitiikkaan-muutos-kaynnissa
 
Charly Salonius-Pasternaskin viimeisin, ehdottomasti kannattaa lukea kokonaan.

Tärkein opetus on, että Suomen puolustusta on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana rakennettu oikean suuntaisesti. Kun lähes kaikki muut Eurooppalaiset maat keskittyivät muokkaamaan asevoimiaan lähes yksinomaan kriisinhallintaan sopiviksi, pysyi kansallinen puolustus Puolustusvoimien päätehtävänä, johon kohdennettiin noin 95% budjetista. Sodan ajan joukkojen määrää pienennettiin niin, että jokaiselle taistelijalle olisi antaa edes minimaalinen varustus. Samalla hankittiin joitakin suorituskykyjä joiden puuttuminen olisi tarjonnut vastustajalle ilmaherruuden, tilannetietoisuuden ja liikkuvuuden ylivoiman – fataali yhdistelmä modernissa sodankäynnissä. Viimevuosina Puolustusvoimat on myös rakentanut kahta modernin sodankäynnin välttämätöntä suorituskykyä: erikoisjoukkoja ja pitkän kantaman asevaikutuskykyä (sekä ilmasta-maahan että maasta-maahan, jälkimmäisen toteutuminen tosin on juuri nyt kysymysmerkki). Samalla varusmiesten ja reservin koulutusta (silloin kun sitä on järjestetty) on parannettu. Suunta Suomen puolustuksen kehittämisen suhteen on siis ollut oikea. Taaksepäin katsoen, tämä on tärkein oppi.

Eteenpäin katsoen tärkein opetus on, että Puolustusvoimien on heti toteutettava ne taistelujoukkojen valmiuteen liittyvät puutteet joiden muuttunut ympäristö on osoittanut olevan todellisia. Tämä tarkoittaa hyvin korkeassa valmiudessa olevia kantahenkilökunnasta ja reserviläisistä koostuvia (pääosin) maavoimien joukkoja. Riippuen ajatusmallista, tarvitaan ainakin pari pataljoonaa tällaisia joukkoja. Joukoilla olisi kaikki paitsi asevarustus valmiina kotona (työpaikalla), ja sen pitää olla sitoutunut koulutukseen samalla intensiteetillä kuin moni kilpaurheilija. Täysi toimintakyky pitää kyetä saavuttamaan vuorokaudessa. Tämä muutos on toteutettavissa suhteellisen pienellä lisäinvestoinnilla, selvästi alle viiden prosentin kohdennettu lisäys puolustusbudjettiin riittäisi.


http://www.fiia.fi/fi/blog/457/ukrainan_opetus_suomen_puolustukselle/
 
Charly Salonius-Pasternaskin viimeisin, ehdottomasti kannattaa lukea kokonaan.

Tärkein opetus on, että Suomen puolustusta on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana rakennettu oikean suuntaisesti. Kun lähes kaikki muut Eurooppalaiset maat keskittyivät muokkaamaan asevoimiaan lähes yksinomaan kriisinhallintaan sopiviksi, pysyi kansallinen puolustus Puolustusvoimien päätehtävänä, johon kohdennettiin noin 95% budjetista. Sodan ajan joukkojen määrää pienennettiin niin, että jokaiselle taistelijalle olisi antaa edes minimaalinen varustus. Samalla hankittiin joitakin suorituskykyjä joiden puuttuminen olisi tarjonnut vastustajalle ilmaherruuden, tilannetietoisuuden ja liikkuvuuden ylivoiman – fataali yhdistelmä modernissa sodankäynnissä. Viimevuosina Puolustusvoimat on myös rakentanut kahta modernin sodankäynnin välttämätöntä suorituskykyä: erikoisjoukkoja ja pitkän kantaman asevaikutuskykyä (sekä ilmasta-maahan että maasta-maahan, jälkimmäisen toteutuminen tosin on juuri nyt kysymysmerkki). Samalla varusmiesten ja reservin koulutusta (silloin kun sitä on järjestetty) on parannettu. Suunta Suomen puolustuksen kehittämisen suhteen on siis ollut oikea. Taaksepäin katsoen, tämä on tärkein oppi.

Eteenpäin katsoen tärkein opetus on, että Puolustusvoimien on heti toteutettava ne taistelujoukkojen valmiuteen liittyvät puutteet joiden muuttunut ympäristö on osoittanut olevan todellisia. Tämä tarkoittaa hyvin korkeassa valmiudessa olevia kantahenkilökunnasta ja reserviläisistä koostuvia (pääosin) maavoimien joukkoja. Riippuen ajatusmallista, tarvitaan ainakin pari pataljoonaa tällaisia joukkoja. Joukoilla olisi kaikki paitsi asevarustus valmiina kotona (työpaikalla), ja sen pitää olla sitoutunut koulutukseen samalla intensiteetillä kuin moni kilpaurheilija. Täysi toimintakyky pitää kyetä saavuttamaan vuorokaudessa. Tämä muutos on toteutettavissa suhteellisen pienellä lisäinvestoinnilla, selvästi alle viiden prosentin kohdennettu lisäys puolustusbudjettiin riittäisi.


http://www.fiia.fi/fi/blog/457/ukrainan_opetus_suomen_puolustukselle/

Varsin samanlaisia ajatuksia mitä tälläkin foorumilla on jo vuosien mittaa esiintynyt.

Kirjoittaako Charly nämä "tieteelliset" analyysinsä oikeasti meidän keskustelujen pohjalta? ;)
 
Poimintoja:

Venäjän tavoitteena oli Maidanin väkivaltaisiksi yltyneiden korruption vastaisten mielenosoitusten jälkeen koko Ukrainan irrottaminen lännestä ja hivuttaminen Venäjän geopoliittiseen vaikutuspiiriin. Tästä on olemassa vahvat todisteet. Tavoitteensa tukemiseksi Venäjä harjoitti EU:n suunnalla ”hajota ja hallitse” -strategiaa. Venäjä alkoi luoda tiiviimpiä yhteyksiä maihin ja poliittisiin liikkeisiin, joita se piti omasta näkökulmasta jos ei liittolaisina niin ainakin ymmärtäjinä.

Saattaa olla, että EU finanssikriisin seurauksena oli keskittynyt oman kotipesän kuntoonsaattamiseen eikä kohdentanut Venäjän reviirinlaajennukseen riittävästi huomiota. Kysehän ei ollut niinkään EU:n reviirin laajennuksesta, vaan siitä, että Ukrainan ja EU:n tekeillä ollut kumppanuussopimus oli alkanut sotkea Kremlin suunnitelmia, joihin kuului Euraasian unionin luominen. Ukraina oli määrä liittää siihen.

Euroopan turvallisuusjärjstelmä on kriisissä. Krimin anastus ja siihen liittyvä Itä-Ukrainan sota, päättyy se miten tahansa, ovat tekijöitä, jotka saattavat johtaa Euroopan uuteen sotilaallis-poliittiseen jakautumiseeen. Suomen strateginen asema ei ole tässä asetelmassa helpottunut. Tästä kieli poliittisen eliitin edustajien EU-kritiikki elokuussa 2014. EU:n johon Suomi nyt kuuluu, ja pitää sitä oman turvallisuutensa näkökulmasta keskeisenä turvallisuuden takaajana, olisi näiden arvostelijoiden mielestä jotenkin pitänyt ”antaa periksi” Venäjälle, mitä todellista kritiikin syytä ei kuitenkaan sanottu selkeästi ulos.

Tällä kertaa vastakkain ei ole kaksi diktatuuria, vaan autoritäärinen Venäjä ja EU:hun sekä NATO:on pääosin sitoutuneet demokratiat. Euroopan turvallisuusjärjestelmän pitävyyttä - se mitä siitä on jäljellä - Itämeren piirissä tullaan joka tapauksessa testaamaan lähikuukausina.


http://www.alporusi.fi/blogi/millai...i-eun-harjoittavan-kesalla-2014-enta-jatkossa
 
Back
Top