Amerikkalainen sotataito

late347

Kapteeni
Laittakaa tänne jotain keskustelua aiheesta. Voin kuvitella että tällaisella foorumilla on suuntaan tai toiseen jonkinlaisia taka-ajatuksia ja mielipiteitä amerikkalaisesta sotilaasta ja sodankäynnistä. :D:rolleyes:

Minun puolestani voi olla sekä sotahistoriaa että modernimpaa keskustelua.


Rajataan moderni aika teennäisesti 90- luku ja siitä eteenpäin

Siitä taaksepäin, eli sitä vanhemmat tapahtumat niin sotahistoriaa.
 
Pidemmällä aikavälillähän Yhdysvallat on pyörittänyt järjestelmäänsä ihan mallikkaasti. Sen sijaan viimeisen huomattavan strategisen voiton, kylmän sodan päättymisen, jälkeen Yhdysvalloissa alettiin hakemaan suuntaa. Se suunta löytyi, ja viimeisen 15 vuoden aikana Yhdysvallat onkin keskittynyt "muna pystyssä puolustamaan vapautta", kuten eräs nimimerkki asian hyvin ilmaisi.

Vapautta puolustettaessa ei ole saavutettu strategisella tasolla mitään, ja muutama taktisen tason erävoitto (OBL, Saddam, Gaddafi jne.) ei paljoa mieltä lämmitä. Tilanne ei paljoa poikkea viime vuosien Venäjästä. Ainoa syy, miksi Yhdysvallat ei ole Venäjän tapaan pussissa, on hyvin yksinkertainen: Yhdysvallat on itse pussi.
 
Jepp...

Onhan se tavallaan harmillista että Irak joutui "terojen" haltuun lopulta.

Kaikenmaailman isistä ja terroristia pukkaa jostain kokoajan...

Saa nähdä miten Irakin tilanne kehittyy, jos kehittyy.
 
Arabi- ja muut muslimivaltiot ovat käytännössä aina olleet erilaisten diktaattoreiden hallitsemia. Länsimainen demokratia ei siellä ole ottanut tuulta purjeisiin.
Siksi amerikkalaisten epäonnistuminen, ei mielestäni ole niinkään sotilaallinen, kuin poliittinen. Oli hölmöä kuvitella istuttavansa vuodessa, tai kahdessa länsimaiset arvot yhteiskuntaan joka ei ole siihen halukas.

Mitä tulee amerikkalaisten sotataitoon, on siinä havaittavissa samaa kuin roomalaisilla. Periaatteessa he ovat hyvin perillä asioista ja monesti selkeästi parempia kuin vastustajansa, mutta aina joskus hölmöillään oikein urkalla. Silloin taustalla on yleensä kyvyttömyys nähädä asiat vastustajan lähtökohdista.
 
Mitä tulee amerikkalaisten sotataitoon, on siinä havaittavissa samaa kuin roomalaisilla. Periaatteessa he ovat hyvin perillä asioista ja monesti selkeästi parempia kuin vastustajansa, mutta aina joskus hölmöillään oikein urkalla. Silloin taustalla on yleensä kyvyttömyys nähädä asiat vastustajan lähtökohdista.

Siinä mukana on tuo mainitsemasi kyvyttömyys, mutta myös poliittinen korrektius.
 
Siksi amerikkalaisten epäonnistuminen, ei mielestäni ole niinkään sotilaallinen, kuin poliittinen.

Tässä on kiteytettynä se keskeinen ongelma.

Ikävä kyllä politiikkaa ei voi erottaa sodankäynnistä, "joka on politiikan jatkamista toisin keinoin".

Lisäksi amerikkalaisilla on oma käsityksensä siitä, mikä heidän valtionsa asema ja tehtävä on maailmassa.

Kannattaa katsoa yle areenalta erinomainen sarja Yhdysvaltain kutsumuskohtalo.

http://areena.yle.fi/1-2152557

Kun ylläkuvatun kaltainen ajattelu yhdistetään syvään tietämättömyyteen maantieteestä, etnisten ryhmien tavoista ja ylipäätänsä lähes täydelliseen tietämättömyyteen siitä kuinka maailma toimii Yhdysvaltain manneralueen ulkopuolella niin melkoinen soppa on valmis.

Älkää ymmärtäkö väärin toki Yhdysvalloista löytyy helvetin hyvääkin osaamista vaikka pataanien kulttuurista, se missä homma tökkää on tuon osaamisen levittäminen ja soveltaminen. Kun tähän yhdistetään narsistinen kulttuuri, jossa pohjimmiltaan kaikkien "tieto" on yhtä arvokasta niin melkoinen soppa on valmis. Ikävä kyllä afganistanissa palvelleet suomalaiset ovat kertoneet, että pallo on pahasti hukassa myös amerikkalaisilta upseereilta. Noin vertailun vuoksi britit tai ranskalaiset (entisinä siirtomaaisäntinä) kyllä ymmärtävät ryhmien erot ja pyrkivät käyttämään niitä hyödyksi. Sen sijaan turhan monella amerikkalaisella asenne on se, että "he ovat sotimassa" ja riittää, että Cimic miehet jakaa suklaata ja kyniä.

Esimerkki-
Amerikkalainen saatta omata auringonvarmat mielipiteet siitä mitä Slovakian kannattaisi tehdä sisä- ja ulkopolitiikassa. Tämä keskustelu saattaa jatkua tovin, kunnes joku (non US person) rykäisee ja sanoo, että keskustelija on sekoittanut Slovakian ja Slovenian. Todennäköisesti vastapuoli kuittaa jutun sillä, että huomauttelija itse on epäkohtelias tai huomauttamalla, että kummatkin maat ovat Euroopassa.

Amerikkalaiset toki tuottavat aivan erinomaisia aseita (poislukien ehkä Ar sarjan rynkyt). Kyvyttömyys sopeuttaa taktiikka olosuhteisiin (ilmasto, maasto ja ihmiset) on aina ollut se heikkous joka on ollut menestystä estämässä.
 
Yhdysvallat, tuo vapaan maailman esitaistelija, maailman ainoa supervalta. Maa, jonka asevoimista Xi ja Putin näkevät painajaisia - vaikka unissaan ovat liittoutuneet keskenään. Maa, johon lahjakkuudet alalta kuin alalta yhä hakeutuvat paremman elämän perässä, unohtamatta sitä että Yhdysvalloissa he voivat toteuttaa visioitaan. Amerikkalaisuuden parhaista puolista mekin nautimme päivittäin, olipa kyse sitten erinomaisesta viihteestä tai materialistisesta hyvästä.

Yhdysvaltoja ei voi syyttää kunnianhimottomuudesta. Kun maailmalla on tulipalo, on varma että Yhdysvallat puuttuu siihen tavalla tai toisella. Yhdysvallat ei välttele vastuuta. Toivottavasti Euroopan kansakunnat eivät kuitenkaan ryhdy vapaamatkustajiksi tämän myötä - meidän tulee kantaa puolustuksestamme oma vastuumme!

F-22 Raptor, SR-71, F-35.. Kaikki tuntevat amerikkalaisten kyvykkyyden sotateollisuuden osalta. Mutta entäpä sotataito? JOINT-ajattelun korostaminen lienee jo vähän vanha juttu. Shock and awe, eikös se ole vähän glorifioitua blitzkriegiä? Airland battle.. samanlaisuuksia uuden taistelutavamme kanssa? Mikä on amerikkalaisen sotataidon uusin innovaatio?
 
Viimeksi muokattu:
Amerikkalaisen sotataidon suurin ongelma on paradoksaalisesti heidän sotilasteknologinen ylivertaisuutensa. Yhdysvaltain sotavoimat ovat 1950-luvulta lähtien olleet aina lähtökohtaisesti vastustajiaan teknisesti edellä, minkä vuoksi taktiikoita ja strategioita ei ole tarvinnut hioa mirnaansa. Kuuluisa AirLand battle -doktriinikin syntyi siinä harvinaisessa tilanteessa, jossa amerikkalaiset sotavoimat olivat Keski-Euroopassa määrällisesti alivoimaisia hyökkääviä neuvostojoukkoja vastaan. Useimmissa konflikteissa, kuten esimerkiksi vuoden 1991 Persianlahden sodassa, amerikkalaiset joukot olivat sekä määrällisesti, laadullisesti, että teknillisesti vastustajiaan parempia.

Täten Yhdysvaltojen sotilaspiireissä puhutaankin usein "kyvykkyyksiin perustuvasta stragiasta" (capabilities based strategy), jossa strategia laaditaan omien sotilaallisten kykyjen pohjalta ottamatta juurikaan huomioon vastustajan sotilaallisia kyvykkyyksiä, koska niiden oletetaan lähtökohtaisesti olevan omia kykyjä heikompia. Tähän liittyy kiinteästi ns. käsite "Revolution in Military Affairs", josta tarkemmin linkin takana: https://en.wikipedia.org/wiki/Revolution_in_Military_Affairs

Samaa asiaa hieman toisesta näkökulmasta lähestytään ns. "Effect Based Operations, EBO" -doktriinissa, jossa keskitytään haluttujen vaikutusten saavuttamiseeen vastustajaan nähden (https://en.wikipedia.org/wiki/Effects-based_operations). Kaikissa näissä strategioissa Yhdysvaltojen ylivoimaisuus mahdolliseen vastustajaan nähtynä otetaan ikäänkuin annettuna tosiasiana, joka ei voi muuttua olosuhteiden muuttuessa.

Tähän liittyen oheiset kaksi kirjoitusta antavat hyvin kuvaa Yhdysvaltain ilmasotastrategian kehittymisestä vuosikymmenten saatossa, ja kuinka amerikkalaiselle kulttuurille tyypillinen optimistinen usko yksittäiseen ratkaisevaan voittoon on ohjannut amerikkalaisen strategisen ajattelun kehittymistä ajan kuluessa:

http://news.usni.org/2015/10/20/essay-strategies-that-matter-why-targets-that-matter-dont

http://news.usni.org/2015/10/28/essay-strategies-that-matter-one-size-fits-none

Lopuksi vielä artikkeli siitä, miten vuonna 2002 juuri ennen Irakin sotaa Yhdysvaltain sotilasjohto pyrki muokkaamaan "sotapelin" tuloksia itselleen mieleisiksi, jotta illuusio amerikkailaisen sotataidon ylivertaisuudesta ei särkyisi: http://warontherocks.com/2015/11/mi...a-corrupted-military-exercise-and-its-legacy/

Clausewitzin sanoin kuitenkin "sota on politiikan jatkamista toisin keinoin", suurin yksittänen ongelma amerikkalaisessa sotataidossa kylmän sodan jälkeen on ollut hyvinkin epäselvät, ristiriitaiset ja jatkuvasti vaihtuvat poliittiset tavoitteet, joiden pohjalta sotataitoa kehitetään. Sotavoimien tärkeimmistä tehtävistä ja noudatettavasta sotilaspoliittisesta strategiasta ei ole vallinnut juuri minkäänlaista konsenusta amerikkalaisen poliittisen eliitin keskuudessa, jolloin Yhdysvaltain sotavoimia on kehitetty hyvin epäjohdonmukaisesti ja poukkoilevasti. Tähän liittyen oleellinen termi on ollut ns. "mission creep", amerikkalaisille sotavoimille on uskottu koko ajan vain lisää ja lisää erilaisia tehtäviä, ilman että nämä tehtävät perustuisvat johonkin koherenttiin pitkän aikavälin strategiaan tai että niiden suorittamiseksi olisi annettu riittäviä taloudellisia resursseja. Edes Yhdysvaltain sotavoimat eivät pysty tekemään menestyksekkäästi kaikkea kaikkialla, vaan vaadittaisin selkeä strategia siitä mitkä ovat maan kannalta niitä kaikkein kriittisimpiä tehtäviä joiden vuoksi Yhdysvallat ylipäätään ylläpitää selkeästi maailman suurinta puolustusbudjettia.
 
Hyvää juttua tässä ketjussa :)

Tähystäjä jo mainitsikin, että jenkkien sotataito on liittynyt kiinteästi heidän sotateknologiaansa ja pyrkimykseen pitää se ylivertaisena. Tästä puhutaan termillä "offset strategy".

Ensimmäinen offset-vaihe oli toisen maailmansodan jälkeen kun USA johti ydinaseteknologiassa.

Toinen offset-vaihe tarvittiin, kun NL oli saavuttanut USA:n ydinaseiden tuhovoimassa. Samaan aikaan NL:lla oli numeerinen ylivoima panssaroitujen armeijoiden myötä Keski-Euroopassa. Jenkit lähtikin kehittämään teknologioita, joilla tämä ylivoima heikennettäisiin - käytännössä ilmavoimien kautta tuhoamalla NL:n reservit ja huolto syvyydessä. Strategiamielessä puhuttiin juuri Air Land battlesta. Teknologioita olivat esim. Awacsit, GPS, Täsmäaseet, F-117 Stealth-rynnäkkökone jne. Käytännössä näillä teknologioilla ja kyvyillä tuhottiin Irakin armeija heti kylmän sodan päätyttyä v. 91 Persianlahden sodassa.

Siitä ei ole ollut hirveästi mm. tällä foorumilla puhetta, mutta, nyt on kolmannen offset strategian aika. Se aloitettiin vuosi sitten. Tarve siihen on siinä, että Venäjä ja Kiina ovat saaneet kirittyä kiinni jenkkien aikaisempaa etumatkaa stealthissa, täsmäaseissa ja kaukovaikutuksessa. Nyt pitäisi siis ottaa seuraava teknologialoikka. Tällä kertaa teknologioiden kirjo on hyvin laaja cyberistä robotiikkaan jne. Konkreettisin "perinteinen ase" on uusi pommittaja LRS-B, jonka tekijäksi Northrop Grumman juuri valittiin.

Wiki: https://en.wikipedia.org/wiki/Offset_strategy

Ja esim. tuosta yksi artikkeli, Googlella lisää: http://nationalinterest.org/feature/preserving-us-military-might-how-make-the-third-offset-11800
 
Amerikkalaisessa strategiassa on huono puoli sotateollisuuden lobbaus ja poliittinen valta. Rahaa myös katoaa jenkeillä mitä ihmeellisimpiin rahareikiin puolustusbudjetissa. Jälkimmäinen onkin enempi byrokratian tehottomuutta tai välinpitämättömyyttä?

Tässä mielessä toki usan puolustusmenot ovat todellakin hämäävät.

Puolustusmenojen ja sotakapasiteetin lisäämisen yhteys häiriintyy. Venäläiset luultavasti saavat pienemmällä rahalla ihan käypää vastinetta. Toisaalta venäjältä lähtee aivovuotoa muihin maihin...

Pros:
-yksityinen sektori selvästi innovoi puolustussektorilla.
-elikkä löytyy motivaatiota
-myös jenkkien sisämarkkinat esim. asealalla ovat kasvaneet

Cons
-liittovaltiolle tulee kalliiksi (ja veronmaksajille tulee kalliiksi)
-armeijan hankintasopimusten kilpailukset ovat usein vedetty vituilleen.

-hyvä esimerkki ehkäpä "concurrency" samanaikaisuus tuotteen kehittelyvaiheessa ja tuotteen tilaamisessa (f-35 lightning)

-yksikköhinnat usein ovat kovia elikkä hyvällä voittomarginaalilla on myyty liittovaltiolle.

Jälkimmäinen onkin mielenkiintoinen käänne kun miettii 2.ms tilannetta. Ilmeisesti silloin marginaalit olivtat pienempiä sotatuotannossa. (Kun verrataan Irakin sotaan ja A-stanin sotaan)
 
Jenkeillä on myös erinomainen huolto. Ne voivat todella nopeasti siirtää tavaraa A:sta B:hen vaikka se olisi toisella puolella palloa.
 
@BlackFox, Eikös se olekin pakon sanelema kun USA on saari kaukana kaikesta muusta maailmasta (jossa mielellään sotivat). Toisin kuin Venäjä joka on melkein tapahtumien keskipisteessä ja sieltä pääsee maata pitkin melkein mihin vaan.
 
Voisin tiivistää jotain havaintoja symmetrisestä, vaikkakin vastustajan täytyy oikeastaan pakostakin valita epäsymmetrinen (kuten ovat tehneetkin).

Otetaan ensin ilmasota. Hyökkäykselliset ja puolustukselliset ilmaoperaatiot edustavat kahta täysin erilaista strategiaa. Niitä ei kuitenkaan voida arvioida erikseen, koska ne ovat tietyssä määrin riippuvaisia toisistaan.

Onnistunut ilmasotatoimi - hyvä suunnitelma. Ilmaherruus tavoitetaan ennen kuin muita sotatoimia (ilmassa tai maassa) toteutetaan. Tämä oli Persianlahden sodan ongelmanasettelu. Venäläiset teoreetikot taas laskevat, että heidän ilmapuolustuksensa pääasiallisena tehtävänä tulee olla maavoimien päähyökkäyksen tukeminen eikä omien, erillisten ilmasotatoimien suorittaminen. Amerikkalaislla maajoukkojen operaatiot voivat yhtä hyvin tukea ilmasotatoimia.

Edullinen ilmatilanne (Favourable Air Situation) vallitsee, kun vastustajan panostus ja ilmataisteluvälineiden käyttäminen eivät olennaisessa määrin vaikuta omien maa-, meri- ja ilmaoperaatioiden lopputulokseen.

Ilmaylivoima (Air Superiority) määritellään ilmatilan dominoinnin asteeksi, joka mahdollistaa omat maa- meri- ja ilmaoperaatiot tiettynä ajankohtana ja tietyllä alueella ilman, että vastustajan ilmavoimat eivät pysty häiritsemään ratkaisevalla tavalla.

Ilmaherruus (Air Supremacy) vahvistaa ilmaylivoiman antamaa tilannetta. Ilmaherruus määritellään ylivoimaisuuden asteena ilmassa, jossa vastustajan ilmavoimat eivät kykene tehokkaasti häiritsemään omia operaatioita.

Käsitteellä hyökkäykselliset vastailmaoperaatiot (Offensive Counter Air Operations, OCA) tarkoitetaan operaatioita, joiden päämääränä on tuhota, häiritä tai rajoittaa vastustajan ilmavoimaa mahdollisimman lähellä lähdettä. Hyökkäysten kohteina ovat muun muassa vastustajan tukirakenteet, lentokoneet maassa ja ilmassa, ilmatorjuntajärjestelmät, komento- ja valvontalaitteistot, polttoainevarikot, ampumatarvikevarastot ja vihollisen ilmaoperaatioita avustavat tukijärjestelmät.

Puolustuksellinen vastailmaoperaatio (Defensive Counter Air Operations, DCA) tarkoittaa ”havaita, tunnistaa, torjua ja/tai sitoa vihollisen ilmavoimat, jotka yrittävät hyökätä ystävällismielisiä joukkoja vastaan tai tunkeutua puolustajan ilmatilaan.”
 
U.S. Air Force on tasavertainen kumppani maavoimien, merivoimien ja merijalkaväen kanssa, kun on kyse Yhdysvaltojen kansallisten intressien puolustamisesta ja sotatoimialueen korkeimpien komentajien käyttöön annettavista koulutetuista ja varustetuista joukkoosastoista. Ilmavoimat organisoidaan ja koulutetaan niin, että ne kykenevät käymään sotaa integroituna osaksi puolustushaarojen yhteisoperaatioita. Ilmavoimissa ollaan täysin vakuuttuneita, että sen koko potentiaali saavutetaan vasta silloin, kun sitä käytetään yhdessä muiden puolustushaarojen kapasiteetin kanssa.

Ylivoima ilmassa ja avaruudessa – Yhdysvaltain ilmavoimien priorisoiduin tehtävä, ja samalla yhteisoperaation kriittinen osa, on saavuttaa ilmaherruus, myös avaruudessa. Ilmaherruuden puuttuminen vaarantaa kaiken muun toiminnan. Kun ilmaherruus on varmistettu, muut joukot eivät ole alttiina hyökkäyksille ja niille itselleen avautuu mahdollisuus hyökkäykseen. Maailmanlaajuinen hyökkäys – Yhdysvaltain ilmavoimat voi kotimaan tukikohdissaan saada käskyn reagoida globaaleihin kriiseihin. Tämä vaatii sekä ilma- että avaruusperusteisissa järjestelmissä toimintavalmiin joukon, joka kykenee rajallisesti tuettuna saavuttamaan nopeasti minkä tahansa paikan maailmassa sekä tunkeutumaan vihollisen ilmatilaan ja hyökkäämään valittuja kohteita vastaan tehokkain taisteluvälinein. Parhain suorituskyky tällaisiin maailmanlaajuisiin tehtäviin saavutetaan niin, että ilmasodan kaikki voimat ovat yhteistyössä luodakseen maailmanlaajuisen taistelukyvyn.
 
Merivoimilla on omat ilmavoimat.

Merivoimien
liikesodassa joukkoja lähetetään tehtävään tavallisesti aina samanaikaisesti sekä laivastosta että merijalkaväestä.

Yhteisjoukon pitää olla organisoitu sellaiseksi, että se voi risteillä edes takaisin pitkin rannikkoa (”littoral”) joutumatta alttiiksi vihollisen maa- tai merisotavoimille. Tällaisen voimannäytön tarkoituksena on muun muassa pelotella vastustaja luopumaan vaatimuksistaan. Jos vastustaja ei kuitenkaan ”rauhoitu”, on OMFTS-joukon tarvittaessa kyettävä murtamaan vastustajan puolustus kootun asevoiman käytöllä, mikäli sellaiseen ratkaisuun päädytään. Tähän ei päästä kulutustaisteluilla (utnötningsstrider), joissa tärkein päämäärä on tuottaa maksimaaliset tappiot. Sen sijaan on käytettävä suoria tai epäsuoria menetelmiä, joiden tarkoituksena on murtaa vihollisen sisäinen yhteenkuuluvuus, yhtenäisyys ja tahto jatkaa taistelua. Tällaisessa konseptissa käytetään perinteisiä ”suoraan päälle” rintamahyökkäyksiä rajoitetusti, mutta sitäkin enemmän keskenään integroituja poliittisia, diplomaattisia ja sotilaallisia suoritteita.
 
Maavoimat

Taistelukentällä onnistuminen riippuu asevoimien kyvystä noudattaa viittä perusperiaatetta: aloitteellisuus (initiative), ketteryys (agility), syvyys (depth), monipuolisuus (versatility) ja synkronointi (synchronisation).

Speed and focus of effort.
 
Alustuksen jälkeen keskusteluun. Yhdysvalloissa on ollut kovaa väittelyä siitä, että pelkkä teknologia ei riitä, vaan tarvitaan lisäksi tahtotila. Sodan kitkaa ei ole saatu pois, sen sijaan on näyttöä erilaisesta tahtotilasta.
 
Vaikka aloitti lentäjänä tämä mies on tuunannut USA:n sodankäyntitaktiikoita uuten uskoon, jonka USMC otti käyttöönsä jo ensimmäisessä heikkamaa sodassa... ja tulokset olivat ilmiömäiset...

https://en.wikipedia.org/wiki/John_Boyd_(military_strategist)

Elements of warfare[edit]
Boyd divided warfare into three distinct elements:

  • Moral Warfare: the destruction of the enemy's will to win, disruption of alliances (or potential allies) and induction of internal fragmentation. Ideally resulting in the "dissolution of the moral bonds that permit an organic whole [organization] to exist." (i.e., breaking down the mutual trust and common outlook mentioned in the paragraph above.)
  • Mental Warfare: the distortion of the enemy's perception of reality through disinformation, ambiguous posturing, and/or severing of the communication/information infrastructure.
  • Physical Warfare: the abilities of physical resources such as weapons, people, and logistical assets.
Military reform[edit]
John Boyd's briefing Patterns of Conflict provided the theoretical foundation for the "defense reform movement" (DRM) in the 1970s and 1980s. Other prominent members of this movement included Pierre Sprey, Franklin C. Spinney, William Lind, Assistant Secretary of Defense for Operational Testing and Evaluation Thomas Christie, Congressman Newt Gingrich, and Senator Gary Hart. The Military Reform movement fought against what they believed were unnecessarily complex and expensive weapons systems, an officer corps focused on the careerist standard, and over-reliance on attrition warfare. Another reformer, James G. Burton, disputed the Army test of the safety of the Bradley fighting vehicle. James Fallows contributed to the debate with an article in The Atlantic Monthly titled "Muscle-Bound Superpower", and a book, National Defense. Today, younger reformers continue to use Boyd's work as a foundation for evolving theories on strategy, management and leadership.

Boyd gave testimony to Congress about the status of military reform after Operation Desert Storm.[23]

Maneuver warfare and the Marines[edit]
In January 1980 Boyd gave his briefing Patterns of Conflict at the U.S. Marines AWS (Amphibious Warfare School). This led to the instructor at the time, Michael Wyly, and Boyd changing the curriculum, with the blessing of General Trainor. Trainor later asked Wyly to write a new tactics manual for the Marines.[24] John Schmitt, guided by General Alfred M. Gray, Jr. wrote Warfighting, during the writing, he collaborated with John Boyd. Wyly, Lind, and a few other junior officers are credited with developing concepts for what would become the Marine model of maneuver warfare.

Wyly, along with Pierre Sprey, Ray Leopold, Franklin "Chuck" Spinney, Jim Burton, and Tom Christie were described by writer Coram as Boyd's Acolytes,[25] a group who, in various ways and forms, promoted and disseminated Boyd's ideas throughout the modern military and defense establishment.

edit.

Merijalkaväki ottaa Boydin omakseen

Yhdysvaltain ilmavoimilla on ollut historiallinen ongelma sodankäynnin tutkimisessa ja sodankäyntidoktriinin kehittämisessä puhumattakaan siitä, miten ilmasota tulisi integroida yhteiseen sotastrategiaan. Eräs yritys asian ratkaisuun oli projekti "Shakkimatti" (Check mate), jossa Pentagoniin luotiin tutkimusryhmä ilmasotaa ja –strategiaa varten. Tämäkään ryhmä ei luonut kokonaisvaltaista ilmasotadoktriinia, mutta kehitti kylläkin uuden strategisen ilmasotamallin ensimmäiseen Persianlahden sotaan 1991. Boydin ajatukset eivät muuttaneet ilmavoimien sodankäyntidoktriinia eivätkä vaikuttaneet merivoimiinkaan.

U.S. Army sen sijaan yritti vakavissaan muuttua. Vietnamin sota vaikutti haitallisimmin maavoimiin. Joukoissa oli huume- ja rotuongelmia sekä lähes koko aliupseeristo pyyhkiytyi pois sodan seurauksena. Maavoimat yritti vuonna 1976 huonolla menestyksellä muuttaa antiikkisen kulutussotadoktriininsa pois vuosisatoja vanhoista tulivoimaperiaatteista ja suoraviivaisista rintamahyökkäyksistä. Boyd kritisoi U.S. Armyn sodankäyntidoktriinia voimakkaasti. Vuonna 1982 maavoimat uusi vanhan "Aktiivinen puolustus" (Active Defense) –doktriininsa. Kenraali Donn Starry sai kunnian uuden AirLand –doktriinin luomisesta, mutta todellinen kirjoittaja oli unkarilaissyntyinen Harvardissa opiskellut everstiluutnantti Huba Wass de Czege, joka usein kutsui Boydin Fort Leavenworthiin luennoimaan ja keskusteli toistuvasti puhelimessa Boydin kanssa sodankäyntidoktriineista. Vuonna 1982 Wass de Czege ja Boyd olivat luennoimassa West Pointissa, missä Wass de Czege kertoi Boydille, että maavoimien uusi doktriini painotti aloitteellisuutta, ketteryyttä, operaatioiden syvyyttä ja synkronointia. Kolme ensimmäistä ajatusta olivat Boydin mielestä erinomaisia, mutta synkronointia Boyd piti vanhan kulutussotakoulukunnan jäänteenä. Boyd totesikin: "Rannekelloja synkronoidaan, ei ihmisiä." Boyd ei koskaan hyväksynyt U.S. Armyn dokriiniin hakattua synkronointiperiaatetta. U.S. Army omaksui aikanaan Boydin liikuntasodan periaatteet ja jopa perusti vuoden mittaisen jatkokurssin "School of Advanced Military Studies", jonka johtoon Wass de Czege asetettiin. Koulun läpäisseitä oppilaita kutsuttiin Tähtien Sota –elokuvan mukaan Jedi-ritareiksi ja vuonna 1991 heistä muodostettiin ryhmä laatimaan kenraali Schwartzkopfille kuuluisa Hail Mary –maasotasuunnitelma Persianlahden sotaan.

Yhdysvaltain merijalkaväki on 173.000 sotilaallaan pienin Yhdysvaltain puolustushaaroista, mikä on yksi syy siihen, että puolustushaara pelkää jatkuvasti sulauttamista maa- tai merivoimiin. Toisten puolustushaarojen poistoon menevät aseet annetaan merijalkaväelle, jolla on omaleimainen puolustushaarakuluttuuri: merijalkaväkeä pidetään samanaikaisesti primitiivisenä ja elitistisenä. Yhdysvaltain puolustushaaroista ilmavoimat ja merijalkaväki ovat kauimpana toisistaan. Ilmavoimissa vallitsee teknokraattikulttuuri, kun merijalkaväessä painotetaan soturikulttuuria.

Vuonna 1965 merijalkaväen luutnantti Mike Wyly sai komennuksen Vietnamiin psykologisen sodankäynnin upseerina. Palattuaan myöhemmin toiselta Vietnamin komennukseltaan Wyly oli vakuuttunut siitä, että merijalkaväellä oli vakavia ongelmia
 
Viimeksi muokattu:
Back
Top