Artikkeli: Tappamisen psykologiasta

pstsika

Haukka
Potku.netistä kopioin tämän artikkelin foorumille, koska se kuuluu mielestäni olennaisena osana foorumin aihepiiriin. Lähde tässä.

1. JOHDANTO: TAPPAMINEN JA RESISTANSSIN OLEMASSAOLO

Tappamisen psykologian tutkiminen on jossain määrin ongelmallista. Koska suurin osa asiaa tutkivista ei ole itse tappanut koskaan, mielikuvat tappamisesta saattavat perustua elokuvateollisuuden luomiin mielikuviin. Tilanne on samankaltainen, kuin neitsyt tutkisi seksiä: elokuvien perusteella saattaa saada hyvinkin käsityksen siitä, millaista seksi on, mutta se intiimiys ja intensiteetti jäävät kokematta. Samoin on myös tappamistilanteen tutkimisen kanssa.

Kautta aikojen on havaittu, että ainoastaan pieni prosentti sotilaista on kykenevä tappamaan vihollista. Toisessa maailmansodassa Prikaatikenraali S.L.A. Marshallin mukaan Yhdysvaltalaisten joukkojen keskuudessa ainoastaan 15-20 % sotilaista ampui kohti vihollista. Toisin kuin olisi voinut luulla, nämä sotilaat, jotka eivät ampuneet kohti vihollista, eivät osoittaneet paniikkia tai pakokauhua, taikka muutenkaan erityistä pelkuruutta. He jopa vaaransivat oman henkensä pelastaessaan haavoittuneita taistelutovereita, hakiessaan ammuksia tai toimiessaan lähetteinä erittäin vaarallisissa tilanteissa. Mutta eivät ampuneet kohti vihollista. Miksi?

Usein on totuttu mieltämään, että kohdatessaan uhkaavan tilanteen, eläin joko taistelee (fight) tai pakenee (flight). Tämä kaksivaihtoehtoinen toimintamalli pätee kuitenkin vain tilanteissa, joissa uhkaavan tilanteen aiheuttaa muu kuin oma lajitoveri. Mikäli kyseessä on saman lajin edustaja, eläimelle tulee kaksi lisävaihtoehtoa: elehtiminen uhkaavasti (posture) ja alistuminen (submit).

Tutkittaessa esimerkiksi kalkkarokäärmeitä tai piraijoita, on todettu näiden purevan estotta mitä tahansa, minkä ne saavat kiinni, paitsi omia lajitovereitaan. Lajin sisäiset kamppailut piraijat hoitavat pyrstön läpsäytyksillä ja kalkkarot painimalla. Lajin selviytymisen kannalta on erittäin tärkeää, että lajitoverit eivät tapa toisiaan.

Voimakkaassa akuutin stressin tilanteessa päätöksenteko siirtyy etuaivoista ("sivistys") keskiaivoihin ("eläinaivoihin"), jossa sijaitsevat toiminnot, jotka ovat tyypillisiä kaikille eläimille. Taistelutilanteen aiheuttama akuutti stressi saattaa hyvinkin olla tällainen tilanne, jossa ensisijaisesti hengissä selviytymiseen tähtäävät toiminnot ja päätöksenteko ottavat vallan. Esimerkkejä tästä löytyy sodankäynnin historiasta useita, jopa vuosituhansien ajalta.

Väkivaltaisessa yhteenotossa on kautta ihmiskunnan historian esiintynyt voimakkaana tarve uhkaavasti elehtimiselle. Aivan kuten kukko pörhistää höyheniään tai gorilla nousee pystyyn ja koettaa näyttää mahdollisimman isolta, on soturi pyrkinyt olemaan mahdollisimman suuren ja pelottavan näköinen. Eläinmaailmassa se, joka näyttää suurimmalta, pelottavimmalta ja pitää kovimman äänen, on voittaja. Heikompi alistuu ja säästää henkensä. Muinaisina aikoina kiillotetut haarniskat, korkeat töyhdöt kypärissä, sotatorvet ja säkkipillit, sekä taisteluhuudot ovat olleet tätä uhkaavasti elehtimistä. Niillä on pyritty saamaan vastustaja alistumaan ja pakenemaan. Koska laumaeläimen selviytymisen kannalta lajitoverin tappaminen on ollut haitallista, on kehittynyt resistanssi tappamista kohtaan. Tästä syystä ihminen pyrkii uhkaavalla elehtimisellä saamaan vastustajan luopumaan vihamielisyydestään ja lajitoverin tappaminen on psykologisesti hyvin vaikeaa.

Yhdysvaltojen sisällissodan aikoihin jalkaväkitaistelijan pääase oli rihlattu suustaladattava kivääri. Vaikka mustaruuti oli kohtuullisen tehotonta, ja osumatarkkuus ei ollut järin hyvä, testien mukaan jalkaväkipataljoona pystyi saamaan vihollisyksikön kokoiseen maaliin (30m x 2m) osumaprosentiksi 25 % 200m etäisyydeltä, 40 % 140m etäisyydeltä ja 60 % noin 70m etäisyydeltä. Kyseisillä aseilla kyettiin ampumaan yhdestä viiteen laukausta minuutissa, riippuen aseen tilasta ja ampujan kyvyistä. Kuitenkin Belgradin taistelussa 1717, kaksi pataljoonaa ampui turkkilaisia vastustajiaan 30 askeleen etäisyydeltä, mutta osuivat ainoastaan 32 viholliseen. Tuon aikakauden taisteluissa pystyttiin aiheuttamaan keskimäärin yhden tai kahden vihollisen tappiot minuutissa, mutta yli 50 % osumatodennäköisyydellä tappioita olisi pitänyt tulla satoja minuutissa. Kohdatessaan elävän ja hengittävän lajitoverinsa taistelussa maalitaulun sijaan, suurin osa sotilaista ei pysty ampumaan häntä, vaan he ampuvat vastustajien päiden yli.

Ampuminen sinänsä ei tuota ongelmia taistelijalle, jopa päinvastoin. 1700-luvulla todettiin, että sotilaat ampuivat mielellään liiankin pitkiltä etäisyyksiltä. Tämä johtunee siitä, että halutaan antaa vastustajalle mahdollisuus alistua tai paeta ennen kuin joudutaan tilanteeseen, jossa pitäisi tehdä päätös lajitoverin surmaamisesta.

Suurimmat tappiot taisteluissa tuotettiin jo Napoleonin aikana ryhmäaseilla, joita pääosin tuohon aikaan edusti tykistö. Ryhmäaseilla tarkoitetaan yleisesti aseita, joita käyttämään tarvitaan useampi kuin yksi henkilö. Huomattiin myös, että tykistö oli tehokkainta, mikäli se oli sen verran kaukana taistelusta, että tykkimiehet eivät nähneet, mitä vahinkoa heidän tulensa aiheutti taistelukentällä. Lisäksi, jo ennen tuliaseiden aikakautta, suurimmat tappiot tuotettiin siinä vaiheessa, kun toinen osapuoli alkoi paeta, ja takaa-ajava ratsuväki teurasti pakenevaa jalkaväkeä. Tappaminen on psykologisesti helpompaa, kun uhri juoksee pakoon, eikä tappajan tarvitse nähdä hänen silmiään.

Johtajien koulutuksesta eversti Milton Mater, joka toimi komppanianpäällikkönä toisessa maailmansodassa, kirjoittaa seuraavasti: "muistellessani menneitä vuosia palveluksessa, en muista yhtään virallista luentoa tai luokkahuonekeskustelua aiheesta, miten varmistua, että saat miehesi ampumaan vihollista....enkä muista myöskään nähneeni yhtään artikkelia [kyseisestä asiasta] Army -julkaisussa tai muissa sotilasjulkaisuissa." Loppuyhteenvetona hän toteaa: "Aivan kuin aiheen ympärillä olisi hiljaisuuden salaliitto: emme tiedä, mitä ongelmalle pitäisi tehdä, joten unohdetaan asia".

2. TAPPAMINEN JA TAISTELUTRAUMAT: TAPPAMISEN OSUUS PSYKIATRISISTA TAPPIOISTA

Richard Gabrielin mukaan jokaisessa sodassa, jossa yhdysvaltalaisia on ollut mukana, psykiatriset tappiot ovat olleet suurempia kuin vihollistulen aiheuttamat tappiot. Toisen maailmansodan aikana yhdysvaltalaisista noin 800 000 taistelijaa todettiin kelpaamattomaksi palvelukseen, sekä lisäksi 504 000 romahtivat henkisesti jossain vaiheessa niin, että heidät piti tilapäisesti irrottaa taistelusta. Sodan aikana psykiatrisia tappioita tuli enemmän kuin mitä värväysjärjestelmä pystyi tuottamaan uusia taistelijoita heitä korvaamaan. Jom Kippur -sodassa 1973, israelilaisten tappioista lähes kolmannes oli psykiatrisia tappioita, ja Libanonin sodassa 1982 niiden määrä oli jo kaksi kertaa kuolleiden määrä.

Swank & Marchandin mukaan 98 % taistelijoista romahtaa oltuaan 60 vuorokautta yhtäjaksoisesti tilanteessa, jossa taistelukosketus viholliseen on jatkuvasti läsnä. Jäljelle jäävät 2 % voidaan heidän mukaansa määritellä aggressiivisiksi psykopaateiksi. Sotilaan tehokkain toiminta-aika jatkuvassa altistumisessa taistelutilanteen stressille alkaa 10 vuorokaudesta jatkuen 30 vuorokauteen. Ensimmäisten 10 vuorokauden aikana taistelija oppii taistelukentän lainalaisuudet ja tulee tutuksi tämän ympäristön kanssa. Tämä parhaan toimintakyvyn jakso, joka seuraa siitä, että taistelija on oppinut olemaan "battlewise", kestää noin 20 vuorokautta. Tämän jälkeen suorituskyky alkaa laskea, ja alkaa taistelu-uupumus. 30-45 vuorokauden aikana on niin sanottu hyper-reaktiivinen vaihe, johon saattaa liittyä myös ylimitoitettua itseluottamusta.45-60 vuorokauden vaiheilla seuraa emotionaalisen uupumuksen vaihe, jossa 50 ja 60 vuorokauden välillä jopa niin sanottu "vihannesvaihe", jolloin taistelija on henkisesti niin uupunut, että taantuu täysin toimintakyvyttömyyden tasolle.

Myös kenttämarsalkka lordi Wavell painottaa psykologisten tekijöiden huomioimista kirjeessään sotahistorian tutkija Liddel Hart'lle: "Jos minulla olisi aikaa ja sinun kaltaisesi kyvyt tutkia sodankäyntiä, luulen, että keskittyisin pelkästään 'sodan tosiasioiden' tutkimiseen - väsymyksen vaikutuksien, nälän, pelon, unenpuutteet, säätilan... Strategian, taktiikan ja sodan logistiikan perusteet ovat todella yksikertaisia: 'sodan tosiasiat' tekevät sodankäynnistä niin monimutkaista ja vaikeaa, sekä yleensä historioitsijat laiminlyövät niiden merkityksen."

Israelilainen sotilaspsykologi Ben Shalit haastatteli israelilaisia sotilaita välittömästi taistelun jälkeen, kysyen mikä taistelussa on pelottavinta. Hän odotti vastauksia, jotka olisivat esimerkiksi "hengen menetys" tai "haavoittuminen ja jääminen hylättynä kentälle". Siksi vastaukset yllättivätkin, sillä haavoittumisen tai kuoleman pelko olivat toissijaisia verrattuna pelkoon "toisten luottamuksen pettämisestä". Shalit haastatteli myös ruotsalaisia rauhanturvaajia, joilla ei ollut taistelukokemusta. Tässä tapauksessa hän sai odotetun kaltaisia vastauksia: "kuolema ja haavoittuminen" olivat pelottavimpia asioita taistelukentällä. Shalit'n johtopäätös oli, että taistelukokemus vähentää kuoleman ja haavoittumisen pelkoa. Mitchell Berkun (1958) ja Shalit molemmat toteavat tutkimuksissaan, että kuoleman tai haavoittumisen pelko ei ole ensisijainen psykiatristen traumojen aiheuttaja taistelukentällä. Suurin pelko sen sijaan on, että ei pysty täyttämään niitä kauhistuttavia vaatimuksia, joita taistelutilanteeseen liittyy.

Avoimeen aggressiiviseen yhteenottoon liittyvä resistanssi, pelko, uupumus, kauhu, sekä näiden yhdistäminen ympäristön paineisiin tappaa lajitoveri, ovat vastuussa suurimmasta osasta stressistä ja traumoista taistelukentällä. Pelko yhdistettynä uupumukseen, vihaan, inhoon ja ristiriitaiseen tehtävään tasapainoilla niiden vaatimusten kanssa, jotka edellyttävät sotilaalta tappamista, ajavat lopulta taistelijan niin syvään syyllisyyden ja kauhun suohon, että hän heilahtaa laidan yli alueelle, jota kutsutaan hulluudeksi.

Toisessa maailmansodassa siviilialueiden massapommitusten uskottiin murentavan kansan taistelutahdon. Saksalaiset yrittivät pommittaa Iso-Britannian antautumaan, samoin liittoutuneet yrittivät tehdä Saksalle. Ajateltiin, että massapommitukset siviilikohteisiin saisivat aikaan niin massiiviset psykiatriset tappiot, että kansakunta luopuisi taistelusta. Mutta uskomukset olivat vääriä. Todettiin jopa, että taistelutahto siviiliväestön keskuudessa lisääntyi, eikä psykiatrisia tappioita havaittu paljoa enempää kuin normaalissa rauhan tilassakaan.

Richard Gabriel toteaa tutkimuksessaan, että ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana sotavangit eivät kärsineet psykiatrisista reaktioista kun he joutuivat epäsuoran tulen tai ilmapommituksen alaiseksi, mutta heidän vartijansa kärsivät. Tämä on esimerkki tilanteesta, jossa henkilöt, jotka eivät osallistu taisteluun (vangit) eivät ole traumatisoituneet kuolemanvaarasta, mutta taistelijat (vartijat) ovat. Gabrielin mukaan on esimerkkejä tilanteista, joissa sotilaat liioittelivat saamiaan vammoja, ja lähtivät hyvin linnoitetuista taisteluasemista sidontapaikalle, joka oli paljon huonommin suojattu. Johtopäätöksenä Gabriel esittää, että taistelija pyrkii pois tilanteesta, jossa joutuu tappamaan, vaikka se asettaisi hänet alttiimmaksi riskeille. Sotavankien ja heidän vartijoidensa reaktiot johtuvat siitä, että sotavanki on ikään kuin kyvytön tekemään tilanteessa mitään, eikä häneltä vaadita yhteisön taholta mitään toimenpiteitä. Vartijoilla taas on välineet ja velvollisuus tehdä jotain tilanteissa, jolloin he joutuvat hyökkäyksen kohteeksi, ja tämä aiheuttaa heille tarpeen päästä pois kyseisestä tilanteesta.

Tutkittaessa laivapalveluksessa olevien sotilaiden psykiatrisia tappioita 1900-luvulla, on todettu, että niitä ei juuri ole. Syy tähän on se, että heidän ei tarvitse henkilökohtaisesti tappaa lajitoveria, eikä kukaan kohdista tappamista henkilökohtaisesti heihin. Sotilaallisen voimankäytön kohteena on, psykologisessa mielessä, vihollisen laiva, eivät yksittäiset sotilaat. Gwynne Dyer'n mukaan tykkimiesten, pommikonemiehistöjen tai laivapalveluksessa olevien sotilaiden ei ole havaittu kokevan yksittäisen kiväärimiehen kaltaista resistanssia tappamiseen. Osaltaan tämä johtuu samasta syystä kuin muidenkin ryhmäaseiden (kuten konekiväärin, jossa on kaksi operaattoria) kyky toimia, eli kollektiivinen vastuu (=ei henkilökohtaista vastuuta tappamisesta), mutta suurelta osin myös siitä, että etäisyys on pitkä ja voiman käyttö kohdistetaan koneeseen, ei ihmiseen. Sotilaat voivat siis teeskennellä, uskotella itselleen, etteivät he tapa ihmisiä. Järjellisesti perusteltuna kaikki sotilaat ymmärtävät, että samalla kuolee myös ihmisiä, mutta emotionaalisesti he pystyivät kiistämään sen.

Kaukopartiotiedustelijoiden keskuudessa on todettu myös erityisen vähän psykiatrisia tappioita. Tämän uskotaan johtuvan muun muassa siitä, että lähtökohtaisesti tiedustelijoiden tulee välttää viholliskontaktia ja paeta viholliskosketuksen tullessa, eikä jäädä taistelemaan. Myös tuhoamis- ja iskuoperaatiot ovat luonteeltaan erilaisia kuin peruskiväärimiehen taistelu: operaatiot suunnitellaan valmiiksi, harjoitellaan ennen toiminta-alueelle siirtymistä, jolloin ennalta arvaamattomat tapahtumat vähenevät. Lisäksi Dyerin mukaan niin sanotut "luontaiset sotilaat", jotka ovat äärimmäisen harvassa, tapaavat kasaantua tällaisiin kommando-tyyppisiin erikoisyksiköihin, joille yleensä määrätään tuhoamisoperaatioita vihollisen selustassa (Swan & Marchandin mukaan 2 % väestöstä, joilla on aggressiivisia psykopaattisia taipumuksia, jotka eivät kärsi tappamiseen liittyvistä psykiatrisista ongelmista). Sotilaat kaukopartiotehtävissä näyttäisivät kärsivän vähemmän taistelustressistä, samoin kuin sotavangit tai pommituksien kohteeksi joutunut siviiliväestö, sillä heiltä ei ensisijaisesti odoteta sitoutumista kasvotusten vihollisen kanssa tapahtuvaan aggressiiviseen toimintaan. Vaikka kaukopartio-operaatiot ovat erityisen vaarallisia, vaara ja kuolemanpelko eivät selkeästi ole ensisijaisia psykiatristen tappioiden aiheuttajia.

Lääkintähenkilöstö ja upseerit kärsivät myös kiväärimiestä vähemmän taistelustressistä. Vaikka upseerit määräävät miehiä tappamaan, he harvoin osallistuvat itse kyseiseen toimitukseen, joka antaa ikään kuin psykologisen suojan. Vaikka upseereiden tappiot ovat järjestäen prosentuaalisesti korkeampia kuin miehistön, heidän psykiatriset tappionsa ovat merkittävästi matalampia. Brittiläisen tutkimuksen mukaan ensimmäisen maailmansodan upseeri kärsi puolta pienemmällä todennäköisyydellä taistelustressistä kuin miehistön jäsen.

Psykologi F.C Bartlett korosti fyysisen uupumuksen merkitystä psyykeeseen. Hänen mukaansa sodassa pitkittynyt suuri väsymys on erittäin todennäköinen psyykkisten oireiden aiheuttaja. Neljä tärkeintä seikkaa, jotka muodostavat pitkittyneen suuren väsymyksen ovat: 1) stressi, joka aiheutuu jatkuvasta altistumisesta tilanteelle, joka vaatii taistelua tai pakenemista 2) kasaantuva unen puute 3) energian saannin riittämättömyys, sekä 4) muiden osatekijöiden summa, kuten sade, kylmä, kuumuus, yön pimeys jne.

Stressin aiheuttajissa henkilökohtaisuus on erittäin merkittävässä osassa: jo pelkkä tieto itseen kohdistuvasta toisen ihmisen muodostamasta väkivallan uhasta aiheuttaa enemmän stressiä kuin joutuminen tykistökeskitykseen tai muuhun "ei-henkilökohtaiseen" uhkaan.

Psykologisesti ajateltuna, taistelija on tilanteessa, jossa ei voi voittaa: Jos hän pystyy voittamaan resistanssin oman lajitoverin tappamiseen, hän joutuu elämään sen asian kanssa koko loppuikänsä. Jos taas hän valitsee vaihtoehdon olla tappamatta, hän todennäköisesti kokee syyllisyyttä kuolleiden tovereidensa puolesta, sekä suurella todennäköisyydellä kokee halveksuntaa vertaisten, esimiesten ja kotirintaman taholta.

Koska tappamisen taakka on niin suuri, se aiheuttaa monesti kieltämisreaktioita. Sotilaat pyrkivät vyöryttämään vastuun tappamisesta jollekulle muulle, ja harvat tunnustavat itse tehneensä tappamisen. Esimerkkinä kieltämisestä on muun muassa sanan "tappaminen" välttäminen. Vihollinen tai muu voimankäytön kohde "pysäytetään", tai "torjutaan", taikka "häntä kohti tulitetaan". Omista tappiosta puhutaan yleensä "kaatuneina", ei kuolleina. Myös vastustajan de-humanisointi on yksi tapa vähentää hänen tappamisestaan aiheutuvaa taakkaa: vihollisesta käytetään lähes poikkeuksetta halventavia, monesti eläimiin rinnastettavia nimiä, kuten "apinat", "siat", "koirat" jne. Mitä tahansa, että emotionaalisesti pystyttäisiin kieltämään se tosiasia, että tapetaan ihmisiä.

Sodan kuvaileminen on kuin tarina kolmesta sokeasta miehestä ja norsusta: Kolme sokeaa miestä tunnustelee norsua kärsästä, jalasta ja kyljestä. Jokainen antaa erilaisen lausunnon tunnustelemastaan esineestä. Yksi sokeista sanoo, että "tämä on ison puun oksa!", toinen sanoo "ei, tämä on paksun puun runko!" kolmannen sanoessa "ei, tämä on selvästikin vuoren seinä!".

Monet luulevat, että haavoittumisen ja kuoleman pelko on pahinta sodassa. F. C. Bartlett sanoo ehkäpä suurimman vaikuttajan olevan pitkittynyt suuri uupumus. Kenraali Fergussonin mukaan "ruoan puute on suurin uhka joukkojen taistelumoraalille", kun taas Richard Gabriel argumentoi voimakkaasti pitkittyneessä 'taistele tai pakene' -tilanteessa oleskelun aiheuttaman emotionaalisen uupumuksen puolesta. Toisaalta, Richard Holmes väittää, että "taistelutovereiden kuoleman näkeminen, tai vielä pahempaa, kyvyttömyys auttaa haavoittuneita, jättää lähtemättömät arvet". Lisäksi emotionaalista tuskaa lisää myös tajunta siitä, että joku vihaa sinua niin paljon, että on valmis tappamaan sinut.

3. AUKTORITEETIN JA RYHMÄN VAIKUTUS

Tohtori Stanley Milgram tutki auktoriteetin merkitystä tilanteessa, jossa tutkimuksen kohdehenkilö uskoi antavansa sähköshokkeja toiselle henkilölle niin pitkään, että henkilö lopulta kuoli. Ennen kokeensa alkua Milgram pyysi arviota ryhmältä psykiatreja ja psykologeja, moniko testihenkilöistä antaisi kuolettavan sähköiskun uhrille käskettäessä. Ryhmän arvio oli prosentin luokkaa. Testitulokset olivat varsin yllättäviä: 65 % testatuista suostui antamaan sähköiskuja uhrille, tehoa käskystä lisäten siten, että he uskoivat lopuksi tappaneensa uhrin. Ihmisellä on uskomattoman voimakas tarve totella auktoriteettia. Voi vain kuvitella, että jos Milgramin testissä valkoinen takki ja kirjoitusalusta kädessä oleva henkilö, jonka on tuntenut muutaman minuutin täyttää auktoriteetin vaatimukset, millainen vaikutus onkaan sotilasesimiehellä, jonka kanssa on käyty kuukausien yhteenkuuluvuutta kasvattava koulutus.

Suuri määrä tutkimuksia osoittaa, että ensisijainen motivaattori saada sotilas tekemään asioita, joita kukaan järjissään oleva henkilö ei tekisi, on ryhmä, johon hän kuuluu. Ryhmän luottamuksen pettäminen koetaan monesti suurimmaksi peloksi, ja ryhmän vaikutus yksilön toimintakykyyn on valtaisa. Mikäli yksiköstä, johon sotilas kuuluu, tuhotaan noin 50 %, yksikkö Richard Gabrielin mukaan todennäköisesti vaipuu massadepressioon ja apatiaan. Yksiköstään erilleen joutuneesta tai sieltä karanneesta henkilöstä ei saada juurikaan taistelutehoja irti, mikäli hänet sijoitetaan johonkin toiseen yksikköön, mutta mikäli kaksi saman yksikön eristyksiin joutunutta uudelleen sijoitetaan yhdessä, heistä yleensä saadaan taistelukelpoisia jäseniä uuteen yksikköönsä. Ryhmän merkitystä Ardant Du Picq summaa seuraavasti: "Neljä rohkeaa miestä, jotka eivät tunne toinen toisiaan, eivät uskalla hyökätä leijonan kimppuun. Neljä vähemmän rohkeaa miestä, jotka tuntevat toisensa ja ovat varmoja toistensa luotettavuudesta ja yhteisestä avunannosta, hyökkäävät leijonan kimppuun päättäväisesti."

Psykologit ovat pitkään ymmärtäneet ryhmän antaman suojan, jonka kautta vastuu jaetaan, sekä anonyymiteetin, jonka joukko suo. Yksilöt, jotka eivät yksinään käyttäydy väkivaltaisesti ovat ryhmänä lynkanneet ihmisiä heidän univormunsa tai ihonvärinsä takia. Vaikka tappaminen on erittäin vaikeaa psykologisesti, niin mikäli sotilas tuntee pettävänsä ryhmänsä, ellei hän tapa, hän samalla saa myös jaettua vastuun tappamisesta ryhmälleen. Edellytyksenä kuitenkin on, että sotilas kokee kuuluvansa siihen yhteisöön, jolla on joku oikeutettu syy tappamiseen. Lisäksi muun ryhmän täytyy olla fyysisesti läsnä tilanteessa, että se vaikuttaa sotilaan käyttäytymiseen. Ryhmän vaikutuksesta tappamisen tehokkuuteen on esimerkkinä ryhmäaseiden teho taistelukentällä. Kun toisen maailmansodan aikana kiväärimiehistä vain 15-20 % ampui kohti vihollista, ryhmäaseista, kuten konekivääreistä, lähes 100 % ampui.

4. ETÄISYYDEN VAIKUTUS

Mitä kaukaisemmaksi tappamisen kohde tunnetaan, sitä vähemmän ihminen tuntee resistanssia teolleen. Etäisyys voi olla joko fyysistä etäisyyttä tai sosiaalista, maantieteellistä etäisyyttä kohteeseen taikka eri yhteiskuntaluokkaan tai rotuun kuulumista.

Fyysisen etäisyyden merkitystä käsiteltiin jo aikaisemmin, kun vertailtiin epäsuoran tulen tuottamia tappioita Napoleonin aikaan. Eniten resistanssia tappamiseen ilmenee tilanteissa, joissa sen voidaan kokea linkittyvän seksiin: intiimietäisyydeltä, teräaseella. Se brutaalius, joka liittyy siihen, että ollaan kiinni toisessa lajitoverissa ja penetroidutaan teräaseella hänen kehoonsa, on yleensä sietämätöntä. Toisessa äärilaidassa risteilyohjuksen laukaisija ei mitenkään koe samankaltaista vastustusta tilanteessa, jossa hänen ei tarvitse nähdä ja tuntea tekonsa seurausta.

On todettu, että tappamisen resistanssia myös vähentää valonvahvistimien, lämpökameroiden, tv-kameroiden ym. käyttö. Kun toimitusta katselee televisioruudulta tai tähtäimestä, jossa hahmot ovat vihreitä, pystyy luomaan psykologista etäisyyttä kohteeseen. Jos kohde ei näytä ihmiseltä tai tappamisen suorittaminen tuntuu epätodelliselta, kuin televisiota katsoisi, niin resistanssi tappamiseen vähenee huomattavasti.

Jo pitkään on tunnettu korrelaatio tappamisen etäisyyden ja uhriin samaistumisen, sekä tappamisen vaikeuden ja psyykkisten traumojen välillä. Asetekniikan kehitys on kautta historian kulkenut suuntaa, jossa sotilas saisi vaikka metrinkin lisää etäisyyttä kohteeseensa.

Sosiaalista etäisyyttä on pyritty luomaan, tappamisen vastustuksen vähentämiseksi, luomalla vastustajasta kuva esimerkiksi eläimen tasoisena ali-ihmisenä. Sosiaalista etäisyyttä luodaan myös tavallaan, kun teloitettavan henkilön päähän laitetaan huppu: ihmiselle kasvot edustavat yleensä inhimillisyyttä, ja kuten jo aiemmin todettiin, suurimmat tappomäärät ratsuväkiajan taisteluissa tehtiin tilanteissa, joissa jalkaväki oli lyöty hajalle ja alkoi pako. Ratsuväen oli helpompi surmata kentälle selän kääntäneitä, pakenevia jalkamiehiä. Tekoa helpottaa, kun tappajan ei tarvitse nähdä uhrinsa kasvoja. Tutkittaessa panttivankitilanteita on todettu myös yhteys panttivangin hengissä selviytymismahdollisuuksien ja sen välillä, ovatko sieppaajat huputtaneet vankinsa. Henkilö, joka ei ole huputettu selviytyy suuremmalla todennäköisyydellä hengissä kuin huppupäinen panttivanki.

Panttivankitilanteissa on tapahtunut myös ns. Tukholma-syndrooma, eli tilanne jossa sieppaajat tutustuvat sieppaajiinsa ja heidän välilleen syntyy eräänlainen tuttavuussuhde, ja kaappaajat saavat panttivankien sympatiaa puolelleen. Vastaavan kaltaista löytyy myös taistelukokemuksista, kun pitkän asemasotavaiheen aikana rintamalla on jouduttu kontaktiin vastustajan kanssa, ja huomattu vastustajan olevan inhimillinen olento. Tällaisen inhimillisen olennon tappaminen vaikeutuu taas huomattavasti.

Sosiaalinen etäisyys toimii helpottavana tekijänä myös oman armeijan sisällä. Brittiläisten havaintojen perusteella luokkayhteiskunta, jossa upseerit ovat ylemmästä luokasta kuin miehistö, helpottaa upseerien vaikeaa tehtävää lähettää miehensä epätoivoiseenkin tehtävään, jossa henkiä menetetään. Tärkeintä resistanssin vähentämiseksi sosiaalisen etäisyyden puolella on, että samaistuu mahdollisimman vähän toimenpiteidensä kohteeseen.

5. KEINOT, MOTIIVI JA MAHDOLLISUUS

Tappamispäätöksen toteuttaminen onnistuu todennäköisimmin, mikäli tekijällä on sopiva väline, yllätysmomentti sekä hän kokee oman olonsa turvalliseksi tilanteessa. Mikäli kyseessä on itsepuolustustilanne, eli tilanne, jossa itseen kohdistuu välitön hengenvaara, päätöksenteko tappamisesta on helpompaa, kuin esimerkiksi tilanteessa, jossa tätä vaaraa ei ole. Kuitenkin, esimerkiksi tilanteessa, jossa tarkka-ampuja on selkeästi varustettu paremman ulottuvuuden aseella, pystyy ampumaan kohdetta, joka ei ole havainnut häntä, sekä on niin hyvässä asemassa ja suojassa, että hänelle itselleen ei kohdistu suoraa uhkaa ampumisesta, hän todennäköisesti tekee ampumapäätöksen ja toteuttaa sen.

Mikäli sotilas joutuu valitsemaan kohteensa useasta vaihtoehdosta, hän todennäköisesti valitsee kohteensa potentiaalisesti itselleen vaarallisimpien joukosta, kuten ryhmäaseiden miehistöstä. Henkilö, jonka ase ei ole näkyvillä ja hänellä ei ole kypärää päässään, joutuu huomattavasti pienemmällä todennäköisyydellä ammutuksi, kuin selkeästi uhkaavaksi tunnistettu taistelija.

Resistanssia tappamiseen on todettu lisäävän sen, jos kohde on nainen tai lapsi. Vaikka esimerkiksi Vietnamin sodassa naisia ja lapsia käytettiin taistelijoina, monet yhdysvaltalaiset sotilaat epäröivät kriittisellä hetkellä, kun heidän olisi pitänyt tehdä päätös lapsen tai naisen tappamisesta. Naisten läsnäolo taistelukentällä ei ole muutenkaan ongelmatonta miestaistelijoille. Israelilaiset eräässä vaiheessa lopettivat kokonaan naisten käytön taistelutehtävissä huomattuaan, että miehillä ilmeni hallitsematonta aggressiota, mikäli oman yksikön nainen haavoittui vakavasti tai kuoli. Lisäksi vastustajina olleet arabit taistelivat viimeiseen mieheen jos vastapuolella oli naisia; antautuminen naiselle oli mahdoton tehtävä.

6. VÄLINEELLINEN EHDOLLISTUMINEN

Taistelijan koulutuksessa tappamisen resistanssia vähentävänä tekijänä on nähty välineellinen ehdollistuminen tappamisen suorittamiseen. Mahdollisimman todellisuutta muistuttava simulaatio, jossa on realistinen ärsyke (esim esiin nouseva vihollinen), taistelijan haluttu reaktio (nopea laukaus) ja halutun toiminnan positiivinen vahvistaminen palkkion muodossa (kouluttajan kehut tms.), valmentaa tilanteeseen siten, että koulutetut taistelijat ovat tositilanteissa kokeneet olleensa harjoituksessa ja vasta tilanteen jälkeen ovat havatuneet siihen, että eivät olekaan simulaatiossa. Eräältä yhdysvaltalaiselta taistelijalta kysyttiin taistelun jälkeen, jossa hän oli ampunut lähietäisyydeltä irakilaisen, että "mitä tunsit ampuessasi hänet?". Vastaus oli "aseen lievän rekyylin".

Onnistunut esimerkki välineellisen ehdollistamisen käyttämisestä sotilaskoulutuksessa on Rhodesian sisällissodassa 60-70 lukujen vaihteessa, jolloin Rhodesian armeijan joukoilla käytettiin välineellisen ehdollistamisen menetelmää. Vaikka epäsuoraa tulta tai ilma-asetta ei ollu käytössä, armeija sai pidettyä tappiosuhteensa noin 8:1 -tasolla. Eräät erikoisyksiköt saivat tappiosuhteekseen jopa 35-50:1.

Yhdysvaltojen hävittäjälentäjistä toisen maailmansodan aikana 1% vastasi 40% kaikista viholliselle teetetyistä tappiosta. Tutkittaessa asiaa, päästiin johtopäätökseen, että parhaan tuotoksen kannalta, kannattaa rekrytoida henkilöitä, jotka ovat nuoruudessaan olleet paljon mukana tappeluissa. Ei kuitenkaan kiusaajina - sillä kiusaaminen on vallankäyttöä, joka kohdistuu yleensä puolustuskyvyttömään, ja mikäli kiusattu alkaa voimallisesti puolustautua, kiusaaja todennäköisesti etsii helpomman uhrin - vaan muuten aktiivisena joutumaan tilanteisiin, jotka johtavat tappeluun.

7. TAPPAMISEN METODIIKKA

Puhuttaessa tappamiseen vaikuttavista asioista, eri tutkijat ovat korostaneet eri tekijöitä. Tärkeimpinä näistä voitaneen pitää tohtori Stanley Milgramin ja psykologi Ben Shalitin listaamia tekijöitä:

Milgramin mukaan tappamiseen vaikuttavat tekijät ovat:

1. Auktoriteetti
Auktoriteetin fyysinen läheisyys
Auktoriteetin legitiimisyys taistelijan silmissä
Kunnioitus tätä auktoriteettia kohtaan
Aggressiivista vastetta aktiivisesti vaativa auktoriteetti

2. Ryhmä
taistelijan samaistuminen kyseiseen ryhmään
ryhmän fyysinen läheisyys
ryhmän laillisuus/oikeutus taistelijan silmissä
ryhmän intensiivinen tuki

3. Fyysinen etäisyys uhriin

4. Emotionaalinen etäisyys uhriin
sosiaalinen etäisyys
kulttuurillinen etäisyys
moraalinen / uskonnollinen etäisyys

Shalit'n mukaan tappamiseen johtavat tekijät ovat:
käytössä olevien keinojen helppous
uhrin merkittävyys (esim. status, kuten upseeri, taikka ryhmäaseen käyttäjä.)
teosta aiheutuva haitta / hyöty
Suorittajan kannalta merkittävät tekijät ovat:
koulutuksen / ehdollistumisen taso
aiemmat kokemukset
temperamentti

Vastuun jakamisen mahdollisuus on tappamista helpottava tekijä. Taistelija pyrkii jakamaan vastuun auktoriteetin kautta (tein vain käskyjen mukaan), ryhmän kautta (tappamisen teki varmaan joku toinen, oli siinä muitakin) sekä sosiaalisen etäisyyden (vastustaja on de-humanisoitu "ali-ihmiseksi" tai eläimeksi) kautta.

8. ÄÄRIREAKTIOITA ÄÄRITILANTEISSA

Jossain vaiheessa taistelua saattaa taistelija tuntea eräänlaista adrenaliininarkoosia, on ikään kuin pilvessä tappamisesta, ja jopa kokee mielihyvää onnistumisestaan. Kyseistä ilmiötä on havaittu taistelijoilla kiivaan taistelun keskellä ilmenevänä hurmoksena ja riemuna onnistuneista suorituksista, mikä taas helposti aiheuttaa paheksuntaa ulkopuolisissa henkilöissä. Yhteiskunnan moraalikäsitys sodankäynnistä on yleensä kuitenkin sellainen, että tappamisesta ei saisi pitää, ja tilanteen huumassa adrenaliininarkoosissa oleva henkilö ei välttämättä sovi tähän kuvaan. Tutkittaessa tätä "combat high" ilmiötä, sitä on todettu erityisesti taistelulentäjillä.

Tapahtuman jälkeen useimmat henkilöt kokevat katumusta ja pyrkivät kieltämään oman osuutensa tapahtumasta. Taistelijoissa saattaa ilmetä suhtautumista erityisen "kovettavasti" itseensä, eli he pyrkivät kiistämään kaikki emotionaaliset reaktionsa. Myöhemmin seuraa rationalisointivaihe, jossa haetaan järkisyitä ja perusteluja sille, että teki oikeutetun teon, eikä ollut tilanteessa muuta mahdollisuutta.

Jotkut taistelijat saavat posttraumaattisen stressireaktion (PTSD). Posttraumaattinen stressireaktio on eräänlainen trauman jälkeinen reaktio, joka eroaa normaalista trauman jälkeisestä surureaktiosta siten, että PTSD:stä kärsivä henkilö "juuttuu kiinni" traumaan. Traumaattinen tilanne tunkeutuu mieleen yhä uudelleen ja he elävät sen uudestaan ja uudestaan ajatuksissaan, tunteissaan tai mielikuvissaan. Tilanne tunkeutuu mieleen usein unissa ja sellaisissa tilanteissa, jotka jollain tavalla muistuttavat koettua traumaa. Ihminen alkaa vältellä traumaa ja siitä seuraavia mielikuvia. Eliisa Niemi on kirjoittanut artikkelin Kontrollissa 4/2007 aiheesta "psykologinen jälkihoito", johon kannattaa perehtyä, mikäli on kiinnostunut posttraumaattisen stressireaktion ehkäisystä ja hoidosta.

Posttraumaattisten stressireaktioiden määrän yhdysvaltalaisilla taistelijoilla huomattiin kasvaneen Vietnamin sodassa merkittävästi esimerkiksi toiseen maailmansotaan verrattuna. Asiaa tutkittaessa pääteltiin, että tärkeimmät PTSD:n kärsivien määrän kasvuun vaikuttavat seikat olivat seuraavat:

Tapahtuman jälkeinen jälkipuinti.
Toisessa maailmansodassa sodan päätyttyä yksikkö kotiutettiin yleensä kokonaisuutena, ja paluumatkan aikana joukko teki keskuudessaan tapahtumien jälkipuintia, minkä on todettu vähentävän riskiä posttraumaattisesta stressireaktiosta. Vietnamin sodassa taas taistelijat palvelivat pääsääntöisesti yksilöinä, jotka sijoitettiin johonkin yksikköön, ja kun palvelusvuorokaudet tulivat täyteen, taistelija kotiutettiin yksin. Minkäänlaista jälkipurkua ei suoritettu ja joissain tapauksissa taistelija oli jo siviilimaailmassa tunteja viimeisen taistelukosketuksensa jälkeen.

Ryhmään / joukkoon kuuluminen
Toisessa maailmansodassa joukko perustettiin ja koulutettiin pääsääntöisesti kokonaisuudessaan, ja siirrettiin joukkona operaatioalueelle, jolloin joukko koki yhteenkuuluvuutta. Vietnamin sodassa yksiköt olivat operaatioalueella, ja uusia yksilöitä kierrätettiin jatkuvasti täydentämään poislähteneitä (Rotaatio [sotilastermi]). Perustamis- ja koulutusvaiheen aikana luotava yhteenkuuluvuus pääsääntöisesti puuttui.

Yhteiskunnan tuki
Toisessa maailmansodassa sota koettiin oikeutettuna ja kotirintama tuki joukkoja. Sodasta palaaville jaettiin mitaleja ja niitä kannettiin ylpeydellä. Joukkoja juhlistettiin paraateissa ja katselmuksissa. Vietnamin sota ei nauttinut kansan varauksetonta tukea, ja veteraaneja halveksuttiin. Mitaleja kyllä jaettiin, mutta taistelijat eivät yleensä kantaneet niitä julkisesti johtuen sodan hyväksynnän puutteesta yhteiskunnassa. Kotiin palaavia joukkoja ei myöskään juhlittu paraatein.

9. YHTEENVETO: TAPPAMISEN RESISTANSSIN VÄHENTÄMINEN

Lopuksi summaan ne tekijät, joilla taistelijan luontaista resistanssia tappamiseen saadaan vähennettyä.

Tappamisesta pitää puhua. Taistelijoiden on mentaalisesti valmistauduttava siihen, että he tappavat vihollisen.

Harjoittelun pitää tähdätä ehdollistumiseen. Simulaatioissa luodaan realistinen ärsyke, johon taistelijan reagoidessa toivotulla tavalla hän saa positiivisen vahvistuksen kehujen tai palkkion muodossa.

Vastustajan inhimillisyys kiistetään puhumalla esimerkiksi maalista tai kohteesta ihmisen sijaan.

Huomioitavaa on, että kun on koulutettu tappaja, hänet on syytä pitää yhteiskuntakelpoisena ja huolehtia, että hän ei käytä taitojaan väärin. Ehdollistamisessa on tärkeää, että tappamista harjoitellaan tapahtuvaksi auktoriteetin valvonnassa ja luvalla. Minkäänlaista sooloilua ei tule sallia, ja kovalla kurilla on rajattava tappaminen tapahtuvaksi ainoastaan luvallisissa olosuhteissa.
Grossmanin mukaan on lohdullista huomata, että emme ole synnynnäisiä tappajia, vaan lajitoverin surmaaminen täytyy opetella. Kuitenkin vaarana yhteiskunnassa ovat henkilöt, jotka ovat videopelien luomien simulaattorien kautta ehdollistuneet tappamiseen, mutta tämä koulutus on tapahtunut ilman auktoriteettia, joka olisi määritellyt, milloin saa tappaa. Kyky äärimmäisen väkivallan käyttöön ilman yhteiskunnan kontrollia voi johtaa vaarallisiin tapahtumiin. Yhdysvalloissa tilastoituihin kouluammuskelijoihin on moniin liitetty taistelijan simulaattori- tyyppisten konsolipelien epätavallisen mittava pelaaminen. Ehdollistuminen.

Petteri Kantola
majuri
voimankäytön, itsepuolustuksen ja lähitaistelun sekä pelastautumisen kouluttaja
Ilmavoimat
 
Hyvä ja mielenkiintoinen artikkeli. Siihen tartun hieman, että PTSD:n osalta nykynäkemykset hoidon osalta saattavat olla aika voimakkaasti muuttumassa siihen nähden mitä tähän asti on ajateltu..en tosin mene siihen tässä vaiheessa vielä sen tarkemmin.

Jaa, toinen..artikkelin kannalta täysin merkityksetön yksityiskohta tuli mieleen: Entisaikojen soturien kypärien "hevosenharjoilla" ym oli kyllä monissa armeijoissa ihan toinenkin merkitys kuin artikelissa esitetty "suurelta ja pelottavalta" näyttäminen.
"Hevosenharjoilla" pyrittiin mm. siihen, että alaiset näkevät taistelukentällä missä hänen johtajansa on, mihin suuntaan hän liikkuu ja mihin suuntaan hän kääntää päätään. Tällä asialla oli merkitystä erityisesti falangeissa ja muissa hyvin tiiviissä muodostelmissa taisteltaessa.
No, kuten sanottu: täysin merkityksetön yksityiskohta artikkelin sisällön kannalta, mutta tulipahan vain mieleen.
 
Ihan mielenkiintoista tekstiä. Omaan silmään pistää ehkä eniten tuo 1700-luvusta kertova kappale.

pstsika kirjoitti:
Yhdysvaltojen sisällissodan aikoihin jalkaväkitaistelijan pääase oli rihlattu suustaladattava kivääri. Vaikka mustaruuti oli kohtuullisen tehotonta, ja osumatarkkuus ei ollut järin hyvä, testien mukaan jalkaväkipataljoona pystyi saamaan vihollisyksikön kokoiseen maaliin (30m x 2m) osumaprosentiksi 25 % 200m etäisyydeltä, 40 % 140m etäisyydeltä ja 60 % noin 70m etäisyydeltä. Kyseisillä aseilla kyettiin ampumaan yhdestä viiteen laukausta minuutissa, riippuen aseen tilasta ja ampujan kyvyistä. Kuitenkin Belgradin taistelussa 1717, kaksi pataljoonaa ampui turkkilaisia vastustajiaan 30 askeleen etäisyydeltä, mutta osuivat ainoastaan 32 viholliseen. Tuon aikakauden taisteluissa pystyttiin aiheuttamaan keskimäärin yhden tai kahden vihollisen tappiot minuutissa, mutta yli 50 % osumatodennäköisyydellä tappioita olisi pitänyt tulla satoja minuutissa. Kohdatessaan elävän ja hengittävän lajitoverinsa taistelussa maalitaulun sijaan, suurin osa sotilaista ei pysty ampumaan häntä, vaan he ampuvat vastustajien päiden yli.

Ampuminen sinänsä ei tuota ongelmia taistelijalle, jopa päinvastoin. 1700-luvulla todettiin, että sotilaat ampuivat mielellään liiankin pitkiltä etäisyyksiltä. Tämä johtunee siitä, että halutaan antaa vastustajalle mahdollisuus alistua tai paeta ennen kuin joudutaan tilanteeseen, jossa pitäisi tehdä päätös lajitoverin surmaamisesta.

Suurimmat tappiot taisteluissa tuotettiin jo Napoleonin aikana ryhmäaseilla, joita pääosin tuohon aikaan edusti tykistö. Ryhmäaseilla tarkoitetaan yleisesti aseita, joita käyttämään tarvitaan useampi kuin yksi henkilö. Huomattiin myös, että tykistö oli tehokkainta, mikäli se oli sen verran kaukana taistelusta, että tykkimiehet eivät nähneet, mitä vahinkoa heidän tulensa aiheutti taistelukentällä. Lisäksi, jo ennen tuliaseiden aikakautta, suurimmat tappiot tuotettiin siinä vaiheessa, kun toinen osapuoli alkoi paeta, ja takaa-ajava ratsuväki teurasti pakenevaa jalkaväkeä. Tappaminen on psykologisesti helpompaa, kun uhri juoksee pakoon, eikä tappajan tarvitse nähdä hänen silmiään.

Missä, miten ja kuka nuo testit osumatarkkuuksista ja -todennäköisyyksistä lienee tehnyt? Jos asialla on ollut joku Myytinmurtajat tai vastaava, niin eppäillä tuota soppii. Peter Englund on Ruotsin suurvalta-ajoista kertovissa kirjoissaan kovasti sitä mieltä, että suustaladattavien aikakaudella pyssymiehillä oli kovastikin ongelmia esim. ruudin kuivanapysymisen kanssa.

Myös tuota ylipitkiltä matkoilta ampumista voi selittää toisinkin. Samaisen Englundin mukaan se oli jatkuva riesa taistelukentillä. Itse uskaltaisin tarjota selitysmalliksi pelkoa. Jätkät tärisi paska lahkeessa ja odottivat, että vihulainen tulee ja tökkää pistimen maksaan. Että paras mahdollinen teho yhteislaukauksesta saatiin irti, piti opponentti päästää muutaman kymmenen metrin päähän (ihanne muistaakseni vajaa 50 metriä). Äkkiä siinä joku heikompi yksilö ottaa ampuu liian aikaisin, ja kaverien on helppo lähteä mukaan. Todennäköisesti sangen harva ymmärsi luodin sisä- tai ulkoballistiikasta mitään. Olihan vielä talvi- ja jatkosodassa puna-armeijalaisilla tapana säätää kivääriensä tähtäimet maksimietäisyydelle (olikos se nyt 1500 metriä). Sama kai vaivasi myös afrikkalaisia vapaustaistelijoita, ainakin viihdekirjallisuuden mukaan.

Ja mitä tulee ryhmäaseiden tehokkutteen, niin onko tämä joku mindfuck/trolli, vai miksi minusta on itsestään selvää, että tykistö aiheuttaa taistelukentällä suurimmat tappiot? Ja vahva sama tuohon kuolleita/minuutti laskelmaan...

Mutta noin kokonaisuutena koherenttia tekstiä. Tosin, jos joku on kiinnostunut aihepiiristä tosissaan, kannattaa tutustua Sönke Neitzelin ja Harald Welzerin kirjaan Sotilaat - taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemisesta, joka suomennettiin tänä vuonna. Helvetin kova kirja, jossa käydään läpi brittien ja jenkkien tekemiä nauhoituksia saksalaisten sotavankien keskusteluista toisen maailmansodan aikana. Aiemmin on kovastikin keskusteltu kenraalien käymistä keskusteluista vankeusaikana, mutta kirjoittajat perehtyivät tavallisten sotilaiden puheisiin.
 
Muutamia huomioita omasta puolesta:

Tuohon musketti esimerkkiin vaikutta aivan sama asia kuin tämän päivän esimerkkeihin. Pelkohan se perkele ja tietysti kohtuullisen surkea koulutus. Ampumakoulutus oli hyvin vähäistä ja vaikka tuolla aikakaudella parhaat ampujat olivat aivan käsittämättömän tarkkoja aseet huomioon ottaen, niin tavallinen talliainen ei paljoa ampumakoulutusta saanut. Hommahan perustui juuri erinäisten aseotteiden käyttöön ja vaikka tuon ajanihminen hallitsi motooriset tehtävät paljon helpommin kuin tänä päivänä (hieman vajaa 100 aseotetta muutamassa viikossa!) niin tuskin se koulutus on ollut mitenkään hirvittävän tehokasta.

Eurooppalainen malli vielä korosti vihollisen massan ampumista, ameriikkalaiset lisäsivät muuten aivan pätevään saksalais peräiseen ampumakoulutukseen sen että pitää ampua yksittäisiä miehiä siellä massassa.

Toinen pointti on tuo ritarisysteemi: Niin kauan kun jalkaväki pysyy tiiviinä koherenttina massana niin ratsuväen on HYVIN vaikea tunkeutua siihen. Tuona maailmanaikana ongelma usein oli vähemmän kurinalaisesti toimiva ja heikommin koulutettu paikallis "militia", jolta puuttui se millä raskaan ratsuväen rynnäkkö kestetään, eli kurinalaisesti muodostelmassa pysyminen. Ei siis välttämättä puhuta siitä että pakeneva ihminen on helpompi tappaa koska siitä näkyy vain selkä, se on helpompi tappaa siksi että se ei ole taistelemassa vastaan.

Kolmas Pointti: SLA Marshall... No olen aika monesti toistanut että SLAMin tutkimusksia näiltä osin ei voida todentaa, hän ei siis tallentanut näitä tietoja tutkimusmateriaaliin ja täten tällä väitteellä ei ole tieteellistä perustaa. Todennäköisesti SLAM oli jonkin jäljillä, mutta pitää muistaa että SLAM uskoi volume of fireen, eli tulen määrään, eli jos selvää maalia ei ollut niin piti ampua sitten vaikka vihollisen yleiseen suuntaan.

Neljäs pointti: Ryhmäaseita koskien on toisaalta myös se että näillä on yleensä paras tilaisuus ampua, ajatellaas vaikka tyypillistä MAXIM-konekivääriä viime sodissa. Sille yleensä etsittiin paikka tulittaa heti jos taistelukontakti syntyi (vaikka Maxim ei liikkuvaan toimeen niin hvyin soveltunutkaan), sitä siis johdettiin hyvin läheisesti. Ja Napoleonin sotien aikana varmaan tehokkain tykistön a-tarvike olivat ns. haulilataukset jotka niittivät lähietäisyydeltä hirvittävää tuhoa, toki tykistö tulitti pääasiassa pitkiltä etäisyyksiltä.

Tässäpä jotakin... Jotenkin koko aihe vaan saa minut vähän kummastelemaan koko hommaa. Miksi tästä asiasta suomessa innostutaan vasta nyt, kun asian varsin henkilökohtaisesti kokeneet ovat poistuneet riveistä. Miksi sodat läpikäyneet eivät ole aiheeseen kiinnittäneet huomiota? Siksikö että se on tabu? Paljon mahdollista ja toisaalta en usko tuohonkaan, koska niitä tabun rikkojia löytyy yleensä aina. Jotenkin vain tämä tappaminen on niin makaaberi aihe että oikein ällöttää miten asiaa henkilökohtaisesti tuntemattomat koittaa nyt joitakin ihme teorioita kehittää asiaa tutkiakseen/tutqiakseen (ja itselleen nimeä/mainetta/fyffeä tehden).

Jos omaa sotahistoriaamme ja sen tutkimusta/muisteluita/yms katselee niin herää kysymys että miksi missään ei ole mainitaa siitä että TAPPAMINEN on vaikeaa, enemmän minä kohtaan sitä että miehet ovat liian peloissaan taistellakseen vihollista vastaan parhaan kykynsä mukaan. Eli käytännössä he nostavat aseen poteron reunalle ja ampuvat sokkona jonnekin etumaastoon. Kuten Talvisodassa palvellut res.ups. Leevi Laakio totesi niin onneksi jokaisessa joukkueessa oli pari rohkeaa miestä jotka eivät pelänneet vihollisen tulta ja siten kykenivät konepistoolilla tai pikakiväärillä sekä suurella määrällä (lipastettuja) patruunoita pidättelemään jopa komppanian kokoista vihollista (taisi olla mies/vihollisjoukkue). Tämä siis Laatokan varsin verisissä ja armottomissa saaristotaisteluissa, joissa vetäytyminen tarkoitti sitä että tuli ammutuksi järven jäälle. Ei siis puhuta mistään ihan tavallisesta taistelusta jossa on vara vetäytyä jos vihollinen pääsee liian lähelle tai vaikuttaa muuten liian ylivoimaiselle. Tästäkin huolimatta esim Laakion lausunto viittaa siihen että vaiun harvat nostivat päänsä ja ampuivat TARKKAA tulta vihollista kohti. Nämä on sitten niitä miehiä jotka kuolivatkin sitten ensimmäisinä, "Aina kaatuu mies sieltä parhaasta päästä" kuten tavataan sanoa. Eikä Leevi Laakio ole ainoa joka tämän pointin on nostanut esille, Uuno Tarkin kirja "Taistelu Viipurista 20.06.1944" nostaa esille saman jutun, tosin silloin niitä rohkeita ei tunnu löytyvän koska venäläisten vastatuli oli liian tarkkaa, vihollinen oli meinaan päässyt kyseissä esimerkissä hiipimään lähelle puolustajaa ja puolustusasemat olivat huonot (siistit pääsiluetit taivasta vasten jos pään nosti juoksuhaudasta ylös)... Oikeastaan tärkein asia jonka veteraaneilta haluaisin kuulla näin jälkikäteen on että ottivatko uudet miehet "parhaan sotilaan" paikan lauman alphauroksena ja ottivat täten vastuun vihollisen ampumisesta, Laakion tekstistä näin muistikuvien perusteella saa sen käsityksen että näin tapahtuu ainakin jossakin määrin. Jotensakin näin Lukio- ja armeijapsykologialla tämä tuntuisi loogiselle ajatukselle. Esim AUK muuttaa varsin nyhveröisistä kavereista varsin päättäväisiä johtajia hyvin lyhyessä ajassa, tällehän on tukea ihan psykologisista tutkimksistakin. Esim pasifistista voi hyvinkin tulla sadisti jos hänet laitetaan tehtävään jossa tämmöistä käyttäytymistä häneltä odotetaan. Linnan kirjassa on havaittavissa samaa tendenssiä, vaikkakin fiktiivinen kirja lopun perin onkin.

No en mä tiä, eikä lopun viimein paljoa kiinnostakaan ainakaan tuo tappaminen itsessään. Minua kiinnostaa enemmän juuri se määritelmä mikä tekee jostakin tietystä ihmisestä (jossakin tietyssä tilanteessa) tehokkaan taistelijan ja miksi toiset ihmiset (eivät aina) yllä sellaisiin saavutuksiin joita pidetään tehokkaan taistelijan tunnusmerkkinä.

Ps. Pahimmillaanhan tässä tappamisen vaikeuden korostamisessa käy niin että sotilaiden pidäkkeet ampua ihminen lisääntyy, kun sanotaan että se kuulkaa tutkimusten valossa vaikeeta... Viitaten siihen Disney on onnistunut luomaan ainakin Kauriiden ylle sellaisen pyhän eläimen auran... No, itse jauhan siitä että suurin osa sotilaista ei pyri taistelun aikana kovinkaan kehuttaviin suoritteisiin ja että se on jopa okei tehdä niin jos ei halua sankarin leimaa (mitalin tai haudan muodossa). Toisin kuin vm-koulutuksessa pyritään kaverit "aivopesemään".
 
Aiheeseen liittyen minulle jäi mieleen, krisoint kurssila Tuusulassa, puolustusvoimien entisen päällikkölääkärin lausunto; Epänormaalissa tilanteessa epänormaalit reaktiot ovat normaaleja.
 
Second kirjoitti:
Miksi tästä asiasta suomessa innostutaan vasta nyt

Hyvin pieni huomio: ei ole innostuttu vasta nyt. Onko asian tutkimus ja vaaliminen realisoitunut kulloinkin esim. varusmieskoulutuksessa, onkin toinen juttu.

Aikanaan on väki kiroillut mm. pistinkoulutuksen poistamista. Tai syöksyjätaulujen abstrakteiksi muuttamista.

Napakoin ottein eri suuntaan. RA-kansalainen vs. SA-sotilas...
 
koponen kirjoitti:
Second kirjoitti:
Miksi tästä asiasta suomessa innostutaan vasta nyt

Hyvin pieni huomio: ei ole innostuttu vasta nyt. Onko asian tutkimus ja vaaliminen realisoitunut kulloinkin esim. varusmieskoulutuksessa, onkin toinen juttu.

Aikanaan on väki kiroillut mm. pistinkoulutuksen poistamista. Tai syöksyjätaulujen abstrakteiksi muuttamista.

Napakoin ottein eri suuntaan. RA-kansalainen vs. SA-sotilas...

Ok.

Juu tuon syöksytaulu ("pökkelöpää"?) jutun olen kuullut. Ja samalla kaverit ampuu toisiaan paukkupatruunoilla ja TASE:illa. Pistinkoulutuksesta Suomessa kuulen vasta nyt ensi kertaa! Luulin että sellaista ei ole järjestetty koskaan ei edes silloin wanhaan hyvään aikaan 30- ja 40-luvuilla.

No eipä minulla muuta, tarkoitus ei ollut varsinaisesti kritisoida hirvittävästi noita viestejä, nostaa vain omia ajatuksia esiin... Ja siinä samalla tietysti näin jälkikäteen lukien saa sen kuvan etten (taaskaan) voi hyväksyä esitettyjä näkemyksiä. Että tällee. taas tällä kertaa.
 
Tutkimusten kohdalla pitää aina muistaa myös se, että loppujenlopuksi paraskin tutkimus on tutkijan tulkinta käytettävissä olevasta aineistosta..ja joku toinen tutkija voisi tehdä samasta aineistosta hyvinkin erilaiset johtopäätökset.

En ole koskaan tappanut ketään, joten omasta kokemuksesta en voi puhua..mutta sattuneesta syystä olen vuosien varrella koittanut varovaisesti kysellä asiasta sellaisilta jotka ovat sodassa/taistelussa joutuneet sitä tekemään. Otanta ei toki ole kuin kourallinen miehiä, mutta yksikään heistä ei tuntunut pitävän tappamista taistelussa mitenkään erityisen "vaikeana" asiana sillä hetkellä kun siellä taistelussa ollaan..lähes jokainen sensijaan tuntui kokevan asian olevan hankalimmillaan vasta jälkeenpäin, useimmiten vasta vuosien tai vuosikymmenten kuluttua.
No, en tiedä..mutta se nyt kuitenkin lienee fakta josta ei ole epäselvää, että kautta historian miljoonat ja taas miljoonat miehet ovat kyenneet sodassa tappamaan tehokkaasti vastustajiaan, joten en oikein osaa olla kovin huolissani siitä, etteikö tappaminen tarvittaessa onnistuisi nykypäivän Suomalaiseltakin sotilaalta siinä missä se on onnistunut aikaisemminkin.
 
Musketilla saavutettuihin tuloksiin on kyllä saattanut vaikuttaa aseen hankala lataus. Uskoisin musketin suorituskyvyn putoavan poikkeuksellisen paljon taistelussa. Helpommin ladattavat aseet tarjonnevat tasaisemman suorituskyvyn, kun verrataan harjoituksissa ja taistelussa ammuttuja laukauksia.
 
Yksi näkökulma asiaan on se, että kaiken aikaa yhä suurempi osa suomalaisista aikuistuu niin ettei kukaan ole heitä (kunnolla) lyönyt, eivätkä he ketään. Monesta näkökulmasta upea juttu, sotilaan psyyken ja valmiuksen kannalta... ei ehkä niinkään?

Ei sillä että Venäjän armeijan malliin pitäisi mennä.
 
koponen kirjoitti:
Yksi näkökulma asiaan on se, että kaiken aikaa yhä suurempi osa suomalaisista aikuistuu niin ettei kukaan ole heitä (kunnolla) lyönyt, eivätkä he ketään. Monesta näkökulmasta upea juttu, sotilaan psyyken ja valmiuksen kannalta... ei ehkä niinkään?

Ei sillä että Venäjän armeijan malliin pitäisi mennä.

Kun nuista paikallisista nuorisorikollisista ja heidän uhreistaa sitten kouliutuu PV:n sotilaita, niin voi käydä niin että lyöjistä kehttyy henkisesti nurin olevia himotappajia (viholliselle ja ja jopa omille) aka Lammio ja nuista korvilleensaaneista joukkueensa syvästi kuinnoittamia johtajia aka Koskela.

Kumman katekorian johtajaa sinä seuraisit. Itse menesin Koskelan matkaan...
 
veffeade kirjoitti:
Itse menesin Koskelan matkaan...

Ikuisuuskysymys näissä keskusteluissa..

Minulle ei kiitos missään tapauksessa ainuttakaan "koskelaa" alaiseksi..eikä myöskään esimieheksi!

Koskela-mallia ei enää pidetä edes Puolustusvoimissa "hyvän sotilasjohtajan ruumiillistumana".
 
Kapiainen kirjoitti:
veffeade kirjoitti:
Itse menesin Koskelan matkaan...

Ikuisuuskysymys näissä keskusteluissa..

Minulle ei kiitos missään tapauksessa ainuttakaan "koskelaa" alaiseksi..eikä myöskään esimieheksi!

Koskela-mallia ei enää pidetä edes Puolustusvoimissa "hyvän sotilasjohtajan ruumiillistumana".

Niin siis tarkoitan nuo ylisuurella yberegolla varustetut johtajat juuri siihen kategoriaan, jota eivät elä millään muulla kuin voitoilla tappioista piittaamatta.

Heillä ei todennäköisesti ole joukkojensa luottamusta; epävarmat joukot etenevät sitten hitaammin ja es.miehen luottokyky senkun vaan ontuu edelleen. Epävarmat joukot ottavat oma vastuutta huomattavasti huonommin kuin oikeasti luottosuhteessa taistelevat joutkot.

Jos kysessä olisivat joukkojensa luottamia esmiehia, niin homma menesi eteenpäin kuin junan vessa; annetut tehtävät toteutetaan mukisematta (vaikeatkin) ja toinen toisaan kannustaen tavoite saavutetaan...

edit: kirotusvirheita...
 
koponen kirjoitti:
Yksi näkökulma asiaan on se, että kaiken aikaa yhä suurempi osa suomalaisista aikuistuu niin ettei kukaan ole heitä (kunnolla) lyönyt, eivätkä he ketään. Monesta näkökulmasta upea juttu, sotilaan psyyken ja valmiuksen kannalta... ei ehkä niinkään?

Ei sillä että Venäjän armeijan malliin pitäisi mennä.

En oikein usko väkivallan kasvattavan miehistä parempia sotilaita. Raaempia ja julmempia toki, mutta sellaisista ominaisuuksista ei ole hyötyä taistelussa.
 
Minä puolestani uskon että kohtuullinen altistus väkivallalle tuottaa parempia jalkaväkisotilaita. Siinäkin asiassa on oppimiskäyrä, eikä taistelukosketus ole paras aika selvitellä psyykensä rajoitteiden ylittämistä yhtään enemmän kuin välttämätöntä. Paras tapa ei silti ole "aloittaa taistelua" jo omien kesken kuten monin paikoin kai tehdään.

Nintendo-soturille etäännyttäminen on varmasti toimiva ratkaisu, mutta mullan, teräksen ja veren keskellä on syytä pystyä keskittymään olennaiseen.
 
koponen kirjoitti:
Minä puolestani uskon että kohtuullinen altistus väkivallalle tuottaa parempia jalkaväkisotilaita. Siinäkin asiassa on oppimiskäyrä, eikä taistelukosketus ole paras aika selvitellä psyykensä rajoitteiden ylittämistä yhtään enemmän kuin välttämätöntä. Paras tapa ei silti ole "aloittaa taistelua" jo omien kesken kuten monin paikoin kai tehdään.

Nintendo-soturille etäännyttäminen on varmasti toimiva ratkaisu, mutta mullan, teräksen ja veren keskellä on syytä pystyä keskittymään olennaiseen.

Olen miettinyt vähän samaa. Minä pidän itseäni kilttinä tyyppinä, en ole pitkä enkä erityisen vahva, kaiken kaikkiaan varsin epäaggressiivinen henkilö. Jos joutuisin sotaan ja vaikka tilanteeseen, jossa olen kasvokkain vihollistaistelijan kanssa huoneen eri laidoilla ja viholliselta loppuukin patruunat aseesta, pystyisinköhän ampumaan hänet kylmästi, kun voisin päästää hänet pakoon, vaikkakin hän menisi suojaan vaihtamaan lippaansa ja kohta ampuisi minua taas?

Kamppailulajit ovat minusta hyvä keino valmentaa toisen ihmisen aggression kohtaamiseen ja aggression käyttämiseen. Suomessa kamppailu on aika vähällä painolla, mutta vaikka jenkkien merijalkaväellä on laaja lähitaistelusysteemi. Onkohan tarkoituksena nyrkkitappelun opettamisen sijaan (varsin irrelevanttia taistelukentällä) opettaa käyttämään väkivaltaa elävää ihmistä vastaan, jota katsoo silmästä silmään?
 
akealik kirjoitti:
koponen kirjoitti:
Minä puolestani uskon että kohtuullinen altistus väkivallalle tuottaa parempia jalkaväkisotilaita. Siinäkin asiassa on oppimiskäyrä, eikä taistelukosketus ole paras aika selvitellä psyykensä rajoitteiden ylittämistä yhtään enemmän kuin välttämätöntä. Paras tapa ei silti ole "aloittaa taistelua" jo omien kesken kuten monin paikoin kai tehdään.

Nintendo-soturille etäännyttäminen on varmasti toimiva ratkaisu, mutta mullan, teräksen ja veren keskellä on syytä pystyä keskittymään olennaiseen.

Olen miettinyt vähän samaa. Minä pidän itseäni kilttinä tyyppinä, en ole pitkä enkä erityisen vahva, kaiken kaikkiaan varsin epäaggressiivinen henkilö. Jos joutuisin sotaan ja vaikka tilanteeseen, jossa olen kasvokkain vihollistaistelijan kanssa huoneen eri laidoilla ja viholliselta loppuukin patruunat aseesta, pystyisinköhän ampumaan hänet kylmästi, kun voisin päästää hänet pakoon, vaikkakin hän menisi suojaan vaihtamaan lippaansa ja kohta ampuisi minua taas?

Kamppailulajit ovat minusta hyvä keino valmentaa toisen ihmisen aggression kohtaamiseen ja aggression käyttämiseen. Suomessa kamppailu on aika vähällä painolla, mutta vaikka jenkkien merijalkaväellä on laaja lähitaistelusysteemi. Onkohan tarkoituksena nyrkkitappelun opettamisen sijaan (varsin irrelevanttia taistelukentällä) opettaa käyttämään väkivaltaa elävää ihmistä vastaan, jota katsoo silmästä silmään?

Tällaiseen tilanteeseen koettu väkivalta varmaan auttaa. Toisaalta pitää katsoa myös kolikon toista puolta. Väkivaltaa kokeneista tulee helposti sulkeutuneita, vastuuntunnottomia ja aloitekyvyttömiä. Laajamittaisen väkivallan jälkeen lopputuloksena on talvisodan puna-armeija. Varmasti raakuuteen kykenevä, mutta kaikessa muussa täysin joutava. Sodan teknistyessä ongelma vain korostuu.
 
akealik kirjoitti:
Olen miettinyt vähän samaa. Minä pidän itseäni kilttinä tyyppinä, en ole pitkä enkä erityisen vahva, kaiken kaikkiaan varsin epäaggressiivinen henkilö. Jos joutuisin sotaan ja vaikka tilanteeseen, jossa olen kasvokkain vihollistaistelijan kanssa huoneen eri laidoilla ja viholliselta loppuukin patruunat aseesta, pystyisinköhän ampumaan hänet kylmästi, kun voisin päästää hänet pakoon, vaikkakin hän menisi suojaan vaihtamaan lippaansa ja kohta ampuisi minua taas?

Kun se olisikin vain sinun mahdollinen ratkaisu mutta tässä tapauksessa ampumatta jättäminen tod. näk. voisi tappaa myös sinun sijasta kaverisi. Onko tämä yhtään henkisesti helpompi valinta? Mielestäni ihminen, joka ei pysty käyttämään väkivaltaa itsensä kohdistuvan uhan lamaannuttamiseen ei pysty sitä käyttämään palvelustoveriinsakaan kohdistuvan uhan poistamiseen. Jokaiselle meistä oma perse on tärkein (pl. omat lapset)! Sodan herrasmiessäännöt mm. laskuvarjolla pelastautuneen ja pakenevien ampumatta jättämiset ovat typeriä tekoja, koska sellaiset ihmiset käyvät aina vain uudelleenjärjestäytymässä uusiin yrityksiin tappaa vastapuoli. Miksi antaa uutta tilaisuutta heille uudelleen? Parempi antaa heidän uudelleenjärjestäytyä helvetissä.
 
Entäpä kun se väkivaltakokemus ei pohjaudu sodan todellisuuteen? Eli on opittu että kun käpertyy maahan niin ei lyödä niin lujaa kuin vastaan laittaessa?

Meikäläisellä yksi selkeä heikkousalue kontaktissa tulee olemaan vetäytymis herkkyys, työsketelen nautaelukoiden kanssa ja pyörin niiden takajalkojen potkusektorissa joten tässä liki vuosikymmenen työkokemus on opettanut aika hyvin tuon käsien ja muodenkin ruumiin osien pois vetämisen potkujen tieltä. Helvetti jopa metsällä kuollutta riistaa käsitellessä jos sieltä tulee saaliilta jotakin hermostosätkyä niin ei välttämättä saalis kauaa kädessä mätäne kun päästän otteen irti ettei se pure, raavi tai kuse. Sama juttu kalojen kanssa. Saatana että hävettää vaan minkäs teet kun työ on opettanut kädelle tuommoisen reaktion.

No toki joskus jos vituttaa niin otan kantturaa koivesta kiinni ja annan vähän oppituntia tasapainon pitämisestä kolmella jalalla seisten vaan saattaa olla että tuosta on pitkässä juoksussa enemmän haittaa jos arka eläin säikähtää ja pyrkii seuraavalla kerralla potkaisemaan vaikkapa sitten päähän.

Jossakin aiemmissa keskusteluissa jaarittelin että minulla meinasi tuollinen skenaario sattua, nuori vasta lypsylle opetettava lehmä potkaisi minua lähes tulkoon päähän ja sen jälkeen "räjähti" ja meinasin jäädä sen jalkoihin pyörimään. Ei ole ensimmäinen kerta, mutta tällä kertaa siitä jäi semmoiset heijasteet selkärankaan että vähänkään rauhaton eläin aiheutti tahattoman pelkoreaktion vielä puoli vuotta tuon tapauksen jälkeen. Olen siis aiemminkin kokenut vastaavaa mutta tällä kertaa jostakin syystä meikäläinen ehdollistui pelkäämään pientäkin liikehdintää. Siinä meinasi jo jokapäiväisen työn tekeminen muodostua aika mielenkiintoiseksi kokemukseksi kun noita potenttiaalisia potkureita joutuu kohtaamaan liki päivittäin.

Voin vain kuvitella mitä vastaavia reaktioita kamppailua harrastavilla on joita pitää opettaa pois pitkän aikaa ja aina niitä ei pois edes saada. Olipa se sitten vähemmän muodollista katutappelua tai ihan kamppailu-urheilua tai -harjoittelua.
 
Back
Top