Asekätkennän ydinjoukko oli upseerien parhaimmistoa

#1

Asekätkennän ydinjoukko oli upseerien parhaimmistoa

Ajatus asekätkennästä syntyi Päämajan operatiivisella osastolla kesällä 1944. Kuvassa osaston henkilöstö samana keväänä. Edessä vasemmalta: Irja Wonkka, Marie-Louise Winter, Anna-Liisa Törnroos, Marjatta Oranen, Hilja-Maria Lahtinen. Keskirivi vasemmalta: Eino Kanervo, Jussi Maristo, Gunnar Appelgren, Valo Nihtilä, Juhani Kiveliö, Väinö Lehto. Takarivissä vasemmalta: Erkki Virtala, Pentti Arajuuri, Usko Sakari Haahti, Jukka Lounamaa ja Sakari Halla. (KUVA: Sisäministeriön tutkintaelimen arkisto / Pete Aarre-Ahtio)
Julkaistu: 7.2. 7:42

Jatkosodan jälkeen alkaneen asekätkentähankkeen salaiseen veljeskuntaan kuului joukko Suomen arvostetuimpia ja palkituimpia sotilaita. Tässä heistä vain muutamia.

ASEKÄTKENTÄ oli kiivaimmillaan jatkosodan jälkeisenä syksynä vuonna 1944. Silloin valikoidut upseerit kaikissa Suomen 34:ssä suojeluskuntapiirissä kätkivät aseita ja sotavarusteita pahimman varalle: Neuvostoliiton miehityksen. Hanke paljastui keväällä 1945 Oulussa tehdyn ilmiannon jälkeen.

IS esittelee seuraavassa muutamia upseereita, jotka suunnittelivat salaista hanketta tai tiesivät siitä – tai olivat siinä itse mukana.

Vaikeneva kenraali: A.F. Airo

KESÄKUUN lopussa 1945 Aksel Fredrik Airo oli vasta 47-vuotias kenraaliluutnantti, Mannerheim-ristin ritari, puolustusvoimien yleisesikunnan päällikkö – ja yksi maan kunnioitetuimmista upseereista. Siihen Airon sotilasura sitten loppuikin.


Sotaylioikeuden III osasto käsitteli asekätkentäjutun ns. Päämajan haaraa, jonka keskeisiä syytettyjä oli siviilipuvussa esiintynyt A.F. Airo. (KUVA: Sanoman arkisto)
Pääministeri J.K. Paasikivi ilmoitti Airolle, että tämä tultaisiin pidättämään hiljattain paljastuneen asekätkentäjutun vuoksi. Airo marssi ilmoittautumaan Valpon päämajaan Ratakadulle ja pääsi vapaaksi vasta maaliskuussa 1948, kahden vuoden ja yhdeksän kuukauden kuluttua – syyttömäksi todettuna. Vuotta myöhemmin presidentti Paasikivi vapautti hänet tehtävistään ”yleisen edun vuoksi”. Toisin sanoen: kenraali sai potkut.

Erottamisensa jälkeen Airo ei poistunut historian hämärään. Hän istui myöhemmin kaksi kautta eduskunnassa kokoomuksen kansanedustajana.

Mutta mitä Airo oikeastaan tiesi asekätkennästä? Tutkijat uskovat, että jatkosodan keskeisin sotatoimien suunnittelija oli perillä suunnitelman päälinjasta – sehän oli sotilaallista varautumista miehitykseen ja sissisotaan – mutta ei yksityiskohdista.

Airo ei koskaan tunnustanut eikä kertonut asiasta julkisuudessa. Vaikeneva kenraali avasi suunsa Yleisradion Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa helmikuussa 1978 ja silloinkin vain salamyhkäisesti. Näin hän vastasi toimittaja Pekka Holopaisen kysymyksiin:

– Syylliseksi havaittiin teidän läheinen alaisenne, eversti Nihtilä. Onko mahdollista, että hän saattoi johtaa tämmöistä operaatiota teidän tietämättänne?

– Kyllä se mahdollista tietysti on, ei se nyt ole ihan mahdotontakaan. Mutta kyllä nyt yleensä täytyy jotakin nähdä ja tietääkin. Mutta vaikeampi on kai todistaa se.

– Mitä tämä lausunto nyt tarkoittaa?

– Sitä mitä minä sanoin.

Elämänsä viimeiset vuosikymmenet Airo vietti kotitilallaan Ristintaipaleella. Hän kuoli toukokuussa 1985.

Lahjakkain eversti: Valo Nihtilä

PÄÄMAJAN operatiivisen osaston päällikkö Valo Nihtilä oli taitava strategi, jonka auktoriteettiasema sekä Mikkelissä että jatkosodan rintamajoukoissa oli vahva.


Eversti Valo Nihtilä (oik.) ja kenraaliluutnantti K.L. Oesch. (KUVA: SA-Kuva)
Ilman Nihtilää olisi everstiluutnantti Usko Sakari Haahden suunnitelma asekätkennästä tuskin edennyt. Nihtilä puolestaan katsoi, ettei hän voinut toimia ilman Airon siunausta. Airo taas luotti Nihtilään täysin ja hyväksyi asekätkennän varautumistoimena. Kenraali informoi tästä marsalkka Mannerheimia.

Näin Nihtilä itse kertoi tästä informoinnista myöhemmin muistiossaan:

– Lienee ollut seuraavana päivänä, kun Airo minulle mainitsi puhuneensa asiasta Mannerheimille siltä varalta, että se kulkeutuisi hänen tietoonsa muita teitä, eikä hän pitäisi varmasti siitä, että hänen selkänsä takana toimitaan. M oli Airon mukaan vain varoittanut ilmitulon vaarasta ja kehottanut noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta.

Kun Nihtilä pidätettiin, hän joutui kovan painostuksen alle. Nihtilä puhui tutkijoille vasta Haahden tunnustettua oman osuutensa Mannerheimin kehotuksesta. Tällöin eversti otti itselleen vastuun koko hankkeesta. Hän sai viiden vuoden kuritushuonerangaistuksen.

Vankilasta päästyään Nihtilä toimi muun muassa Kansallis-Osake-Pankissa. Hänen johtamaansa konttoria Helsingin Töölössä kutsuttiin ”everstin konttoriksi”.

Nihtilä kuoli sairauskohtaukseen Helsingissä vuonna 1973.

Primus motor: Sakari Haahti

EVERSTILUUTNANTTI Usko Sakari Haahti, kutsumanimeltään Sakari, oli rovastin poika josta tuli ammattisotilas. Ajatus sotatarvikkeiden hajavarastoinnista pahimman varalle syntyi Haahden mielessä heinäkuun lopulla 1944. Vaikka rintamatilanne oli jo vakaa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen pysähdyttyä, Haahti oli huolestunut. Pian hän alkoi muotoilla suunnitelmaa asekätkennästä.


Usko Sakari Haahti – kuvassa kapteenina – oli velvollisuudentuntoinen sotilas. (KUVA: Sanoman arkisto)
Kohtalon kesän tilannetta ja Haahden mielentilaa kuvaa hyvin tämä elokuun alun merkintä hänen päiväkirjassaan:

– Nämä kädet eivät ryssää palvele.

Syyskuun alussa voimaan tullut aselepo ei rauhoittanut Haahden mieltä.

– Ensimmäisen vuorokauden ajan meillä tuli oli lakannut, mutta Venäjän puolelta se jatkui. Tämä antoi meille sen ehdottoman käsityksen, että Neuvostoliitto tarkoitti sitä samaa, joka siltä onnistui Romaniassa, Haahti sanoi kapteeni Martti Keskitalon haastattelussa vuonna 1966.

Haahti kertoi asekätkennän suunnittelijoiden mieleen tulleesta muurahaispesäteoriasta: jos pesään sohaisee, alkaa kuhina. Siis jos puna-armeija tunkeutuu Suomen sisäosiin, vastarinta puhkeaa kaikkialla.

Haahden saama viiden vuoden kuritushuonetuomio koveni Korkeimmassa oikeudessa kuuteen vuoteen. Kun vapaus koitti, löysi virkansa menettänyt upseeri uuden uran vakuutusalalta.

Etulinjasta asekätkijäksi: Arvo Pentti

HÄMEENKYRÖLÄINEN Arvo Pentti eli vaiherikkaan elämän.

Mannerheim-ristin ritari, kapteeni Pentti oli 29-vuotias pataljoonankomentaja, kun hän sai käskyn ilmoittautua Päämajassa lokakuun lopussa 1944. Edessä oli siirto Vammalaan, Etelä-Satakunnan suojeluskuntapiirin 2. yleisesikuntaupseeriksi ja alueen asekätkennän johtajaksi.


Mannerheim-ristin ritari, kapteeni Arvo Pentti (oik.) syyskuussa 1944. Hänen vierellään JR44:n komentaja, everstiluutnantti Ilmari Rytkönen. (KUVA: SA-Kuva)
Valpon kuulusteluihin Pentti joutui heinäkuussa 1945. Tutkijat löysivät piiristä vain kuusi kätköä ja alle neljänneksen kaikesta kätketystä materiaalista. Pentti istui tutkintavankeudessa ja turvasäilössä lähes kaksi vuotta ja sai oikeudessa kahdeksan kuukauden tuomion.

Myöhemmin Pentti lähti politiikkaan maalaisliiton riveissä. Hän toimi neljästi puolustusministerinä 1960-luvulla. Presidentti Kekkonen nimitti hänet suojelupoliisin eli Suopon päälliköksi vuonna 1972, jota virkaa hän hoiti kuusi vuotta.

Pentin mainetta varjostaa KGB-loikkari Vasili Mitrohinin länteen luovuttamasta aineistosta löytynyt tieto, jonka mukaan Pentti olisi vuonna 1973 suostunut yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa ja saanut ensipalkkioksi 150 000 markkaa. Hänen peitenimensä KGB:ssä oli ”Mauri”.

Tutkija Kimmo Rentolan selvityksen mukaan Pentti noudatti Suopossa joitakin KGB:n toiveita läntisen tiedustelutoiminnan rajoittamisesta Suomessa mutta ei ollut perinteisessä mielessä agentti.

Arvo Pentti kuoli Hämeenkyrössä helmikuussa 1986.

Kätkijöiden kansanedustaja: Eero Kivelä

MAJURI Eero Kivelä oli ensimmäinen Mannerheim-ristin saanut reservinupseeri syyskuussa 1941 – paljasjalkainen tamperelainen, joka taisteli jatkosodassa komppanianpäällikkönä ja pataljoonankomentajana.

Asekätkijäksi Kivelä sai käskyn syyskuun lopussa 1944 – ensin Jyväskylän suojeluskuntapiirin 2. ye-upseeriksi, sitten joulukuussa Pirkka-Hämeen piiriin Tampereelle. Juuri ennen siirtoaan hän erosi puolustusvoimien palveluksesta ja sai toivomansa nimityksen Finlaysonin tehtaan sosiaalijohtajaksi.


Mannerheim-ristin ritari, kapteeni Eero Kivelä. (KUVA: SA-Kuva)
Pidätyksensä jälkeen Kivelä ehti istua Sörnäisten vankilassa viisi kuukautta, kunnes vapaus koitti yllättävällä tavalla. Kevään 1945 vaaleissa eduskuntaan valittu Kalle Jutila nimitettiin samana syksynä Suomen suurlähettilääksi Washingtoniin, ja Kivelä nousi lokakuussa Jutilan varasijalta kansanedustajaksi.

Kivelä sai kuulla kansanedustajan paikastaan sattumalta, kun kuulustelija luki hänelle uutisen Jutilan nimityksestä kommunistilehti Vapaan Sanan palstoilta.

– Minua vietiin sitten valtiolliseen poliisiin, ja siellä oli minun vaimoni minua vastassa, ja kirjekuori kädessä, kertoi Kivelä TV2:n haastattelussa vuonna 1991.

Vaimo antoi kirjekuoren Kivelälle – se oli kansanedustajan valtakirja. Heti ensi töikseen edustaja Kivelä toi julki Sörnäisten sortokaudeksi kuvatut Valpon painostustoimet asekätkijöitä kohtaan. Painostus loppui siihen.

Kivelä ylennettiin everstiluutnantiksi vuonna 1967. Hän kuoli heinäkuussa 1992 Tampereella.

Pioneerimajurit: Arimo ja Lukkari

PÄÄMAJAN linnoitusosastossa palvelleet majurit Reino Arimo ja Reino Lukkari olivat Usko Sakari Haahden luotettuja nuoruudenystäviä ja hengenheimolaisia. Näiden miesten kanssa Haahti oli valmis toteuttamaan asekätkentäsuunnitelmansa, vaikka sitten ilman esimiesten hyväksyntää.

Loppukesästä 1944 Haahti keskusteli Arimon ja Lukkarin kanssa suunnitelmastaan palaverissa, jota Haahti kuvasi päiväkirjassaan ratkaisevaksi. Kaikki kolme olivat silloin 36-vuotiaita.


Reino Arimo oli asekätkennän sisärenkaassa. (KUVA: SA-Kuva)
Haahdesta, Arimosta ja Lukkarista tuli asekätkentähankkeen epävirallinen sisärengas, yhdessä hieman myöhemmin asiaan vihityn majuri Arto Virkkusen kanssa. Lukkari ryhtyi johtamaan pioneerilinjaa, tehtävänään arvioida kätkettävien räjähteiden, nallien ja miinojen tarpeet suojeluskuntapiireissä ja hankkia materiaalia kätkijöille.

Lukkari palkittiin Mannerheim-ristillä heinäkuussa 1942 muun muassa taistelupioneerien taktiikan kehittämisestä ja vihollisen bunkkerien tuhoamisesta. Vapauduttuaan vankilasta hän erosi puolustusvoimista ja siirtyi siviilitöihin Puutalo Oy:n palvelukseen. Hän kuoli 1951.


Kova urheilumies Reino Lukkari sai sota-ansioistaan Mannerheim-ristin. (KUVA: SA-Kuva)
Sisärenkaasta pisimmälle sotilasuralla pääsi Arimo. Salpa-aseman keskeinen suunnittelija ja rakentaja nimitettiin puolustusministeriön kansliapäälliköksi ja yleisesikunnan päälliköksi 1960-luvun jälkipuoliskolla. Sotilasarvoltaan Arimo oli kenraaliluutnantti. Hän kuoli 1991.

Luotettu: Arto Virkkunen

EVERSTILUUTNANTTI Arto Virkkunen oli historiantutkijana tunnetun professori Artturi Heikki Virkkusen poika, joka kuului Sakari Haahden luotettuihin ystäviin ja hengenheimolaisiin. Virkkunen oli asekätkennän suunnittelijoiden ydinryhmässä, yhdessä Haahden, Reino Arimon ja Reino Lukkarin kanssa.


Arto Virkkunen kapteenina vuonna 1941. (KUVA: SA-Kuva)
Virkkunen liittyi jo nuorena Helsingin suojeluskuntaan ja lähti asevelvolliuuden suorittamisen jälkeen ammattisotilaan uralle. Hän valmistui kadettikoulusta vuonna 1934. Talvisodassa hän palveli komppanianpäällikkönä ja jatkosodassa muun muassa pataljoonankomentajana ja toimistopäällikkönä Aunuksen Ryhmän esikunnassa.

Asekätkentäjutussa Virkkunen joutui telkien taakse peräti 32 kuukaudeksi. Hän julkaisi myöhemmin vankila-ajoistaan huumorin sävyttämän muistelmakirjan nimeltä Sörnäisten yleisesikunta. Siviilissä Virkkunen tunnettiin koiraharrastuksestaan.

Virkkunen ylennettiin everstiluutnantiksi vuonna 1958. Hän kuoli vuonna 1980.

Suunnittelija: Urho Tähtinen

ASEKÄTKENNÄN tärkeä motiivi oli käyttää nopeasti perustettavia sissipataljoonia kenttäarmeijan liikekannallepanon suojajoukkoina. Tämä tehtävä oli aiemmin ollut Suojeluskunnalla, joka piti lakkauttaa.


Eversti Urho Tähtinen. (KUVA: SA-Kuva)
Päämajan järjestelyosaston päällikkö, eversti Urho Tähtinen oli keskeisessä roolissa liikekannallepanon suunnittelussa uudessa tilanteessa. Tehtävä oli vaikea muun muassa siksi, että valvontakomissio piti liikekannallepanon valmistelua kiellettynä.

Asekätkentäjutussa Tähtinen joutui sotaylioikeuteen, mutta syytteet hylättiin. Sellissä eversti istui silti 17 kuukautta.

Tähtinen erosi puolustusvoimista vuonna 1950. Hän kuoli 1982.

Kiistelty komentaja: Yrjö Keinonen

TALVI- ja jatkosotaan lähti 12 000 reservinvänrikkiä. Vain kaksi heistä yleni sodassa majureiksi: Yrjö Keinonen ja Jukka Malmivaara. Molemmat ottivat osaa asekätkentään. Edellisestä tuli sittemmin puolustusvoimien komentaja, jälkimmäisestä Kuopion hiippakunnan piispa.


Ylipäällikkö jakoi syyskuussa 1942 Mannerheim-ristit muun muassa vänrikki Paavo Nuotiolle, ylikersantti Arvo Mörölle, ylikersantti Paavo Suorannelle, majuri Arvo Maunulalle ja kadetti Yrjö Keinoselle. (KUVA: SA-Kuva)
Sodan päättyessä Keinonen oli 32-vuotias Mannerheim-ristin ritari ja pataljoonankomentaja Tuntemattoman sotilaan rykmenttinä tunnetussa JR8:ssa. Keinonen sai tehtäväkseen johtaa asekätkentää Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirissä. Tehtävä ei ollut aivan mieluinen: Keinonen olisi halunnut jatkaa siviiliopintojaan.

Valpon tutkijat pidättivät Keinosen heinäkuussa 1945, ja piirin alueelta löydettiin kaikkiaan 46 kätköä. Niissä oli aseita ja varusteita lähes 1 500 miehelle.

Vankilassa Keinonen istui yhteensä 16 kuukautta ja sai oikeudessa vuoden ja kahden kuukauden vankeustuomion. Hän opiskeli sellissä ja valmistui pian vapautumisensa jälkeen filosofian kandidaatiksi.

Presidentti Kekkonen nimitti Keinosen puolustusvoimien komentajaksi marraskuussa 1965, vaikka tämä oli vasta kenraalimajuri. Näin Keinonen ohitti useita virkaiältään vanhempia upseereja. Jalkaväenkenraaliksi hänet ylennettiin vuonna 1968.

Keinonen jätti eroanomuksensa skandaalin jälkeen huhtikuussa 1969. Kenraali oli antanut Lalli-lehdelle haastattelun, jossa hän tulkitsi Suomen ja Neuvostoliiton välisen Yya-sopimuksen velvoittavan puolustusvoimia ylläpitämään korkeaa valmiutta torjua yllätyshyökkäykset. Kekkonen julmistui, sillä hän piti Yya-sopimuksen tulkintaa yksinoikeutenaan. Lisäksi lausunnolla katsottiin olleen poliittinen tavoite: korottaa puolustusmäärärahoja.

Keinonen kuoli lokakuussa 1977. Hänet on haudattu Nurmijärvelle.


http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1454558826604.html
 
#2
http://www.iltalehti.fi/uutiset/200612105475058_uu.shtml


Majuri Antero Aakkula oli viimeinen 2.ye upseeri joukossamme. Hänen suorassa alaisuudessaan isoisäni oli yksi niistä noin viidestä tuhannesta valikoidusta luottomiehestä jotka hoitivat aseiden hajavarastoinnin omassa kunnassaan.

Muistokilven olen nyttemmin kiinnitetty sen riihen seinään jonne aseet varastoitiin pahimman varalle. Tämä oli oletettavasti toinen ja suurin kuntamme hajavarastoista. Pienempiä varastoja oli sitten enemmän.

Aseiden tarkkaa lukumäärää ei minulla ole tiedossa, mutta kun käsky kätkön purkamisesta tuli ei ollut aikaa palauttaa niitä enää puolustusvoimien varastoon vaan ne piti tuhota upottamalla järveen. Jonkinlaisen käsityksen kaluston määrästä saa kun vaarini kertoi että, koko yön pimeän aika soudettiin veneellä täysiä lasteja syvänteeseen, noin 300 metriä rannasta. Aamu kun alkoi sarastaa ei ollut enää aikaa soudella vaan loput kiväärit viskeltiin rannalta veteen. Myöhemmin matalan veden aikaan pystykorvia sojotti kaislikon seasta piippu pystyssä. Kalareissuillaan vaari sitten vei niitä hiukan syvemmälle. Juuri näitä rannalta viskeltyjä aseita on sitten mökkiläiset löytäneet ja museoviraston sekä muiden "asiantuntijoiden" avustuksella on arvailtu milloin mitäkin niiden alkuperästä. Ja aina pieleen. Vaarin äänessä oli aimo annos kyynisyyttä kun hän yhden sukellus-naaraus operaation aikaan ikkunasta järvelle katsellessaan tokaisi; tules poika katsomaan kun ne taas naaraa väärästä paikasta. Seikka jota vaarini myöhemmin hiukan harmitteli oli ettei silloin ollut aikaa jemmata rasvoissa jokaista asetyyppiä yksi vaikkapa maahan hautaamalla. "Olisipa silloin ollut tällaista talossa. Olisivat tähän käärittynä säilyneet vaseliinissa vaikka maan alla"; hän tokaisi kun säilörehua alettiin paketoida muoviin kalvoon. Tämä myös osaltaan kertoo että ihan vaan pelkkiä kivääreitä ei järveen soudettu.

Niille jotka luulottelevat että aseiden hajavarastoinnissa oli kyseessä vain pieni kiukuttelevien suojeluskunta fasistien operaatio, voin kertoa että kuulustelu pöytäkirjoihin vaarini osuudeksi merkittiin viisi (5) kivääriä. Tämä siitäkin huolimatta että itse A. Aakkulalta oli tullut käsky kertoa Valpolle kaikki. Tämä suora käsky ymmärrettiin maakunnassa juurikin niin että älkää kertoko muuta kuin sen verran että näillä ryssän kätyreillä on jotain esitettävää loistavan tutkimustyönsä tuloksina. Tästäkään ei ole ihan tarkkaa tietoa mikä oli tuon Aakkulan ja muiden 2.ye upseereiden maakunnan miehille välittämän käskyn perimmäinen tarkoitus. Oliko juuri tämä rivien välistä luettu se oikea tulkinta. Aivan saman tulkinnan kuitenkin tekivät myös Katajanokalla vangitut upseerit jotka saivat Marskilta käskyn "tunnustaa" kaikki asekätkennästä.

No kuitenkin kävi niin että näistä kuulusteluissa ilmoitetuista/tunnustetuista määristä sitten muodostettiin se kokonaiskuva operaation laajuudesta. Eli ihan pieni murto-osa aseiden määrästä selvisi Valpon kuulusteluissa ja tämä seikka jäi vaivaamaan vasemmistoa ja muita kekkosia. Siis se että olikohan tässä nyt kuitenkaan ihan kaikki. Sen verran asia soimasi asekätkijöiden metsästäjä numero ykköstä, toveri kekkosta, että hän vielä 60-luvulla urkki asiaa Arvo Pentiltä. Pölvästi. :facepalm:

Antero Aakkula nousi everstin arvoon Yhdysvalloissa ja otti osaa mm. Vietnamin sotaan. Yksi parhaista. :salut:
 

aj77

Ylipäällikkö
#3
"Mihin sotaan te lähditte silloin 1918?
Niin siitä on monta nimeä. Kapina,Veljessota,luokkasota.
Mutta minä lähdin Vapaussotaan ja pidän siitä kiinni.

Vaikeneva kenraali A. F. Airo


Kenraali Aksel Airo johti talvi- ja jatkosodan aikana Suomen operatiivisia sotatoimia marsalkka C. G. Mannerheimin oikeana kätenä.

A. F. Airo (1898–1985) määrättiin yleisesikunnan operatiivisen osaston päälliköksi vuonna 1931. Mannerheimin työtoverina Airo aloitti vuonna 1933, jolloin hänet kutsuttiin puolustusneuvoston sihteeriksi.

Talvisodan alkaessa Mannerheim nimitti Airon päämajoitusmestariksi, jonka vastuulla oli armeijan operatiivinen toiminta. Jatkosodan aikana hän oli Mikkelin päämajan keskeisimpiä henkilöitä marsalkan ja kenraali Heinrichsin ohella.

Iltalukemisena Airolla oli usein Sun Tsun (Sunzi) 6. vuosisadalla eaa. julkaistu Sodankäynnin taito, johon hänen mukaansa sisältyi "koko sotataito". Airo tutustutti myös Mannerheimin kirjaan.

Airoa pidettiin yhtenä harvoista upseereista, jotka uskalsivat olla eri mieltä ylipäällikön kanssa. Hän kertoo tulleensa kuitenkin toimeen kaikkien muiden paitsi kenraali Paavo Talvelan kanssa.

Airo toimi yleisesikunnan päällikkönä vuosina 1944–1949. Vuonna 1945 hänet pidätettiin syytettynä osallisuudesta asekätkentään.

Kenraali pääsi vankeudesta vuonna 1948 syyttömäksi julistettuna. Hänet kuitenkin vapautettiin seuraavana vuonna virastaan "yleisen edun" nimissä.

Monista muista kollegoistaan poiketen Airo ei julkaissut sodan jälkeen muistelmiaan. Tämän johdosta häntä alettiin kutsua "vaikenevaksi kenraaliksi".

Leo Lehdistö ja Pekka Holopainen haastattelivat A. F. Airoa tammikuussa 1978.


http://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/03/03/vaikeneva-kenraali-f-airo

 

adam7

Ylipäällikkö
#4
Airo oli erittäin älykäs ja koulutettu upseeri. Hän kävi Ranskan sotakorkeakoulun.

Toisaalta voimme hieman pohtia sitä että marsalkka Mannerheim ei käynyt sotakorkeakolua, vaan johti päämajaa samalla tavoin kuin venäläistä divisioonaa johdettiin.

AF Airon titteli oli päämajoitusmestari, joka on suoraan venäläisen divisioonan organisaatiosta. Mannerheim ei osannut käyttää esikuntaa siten kuten sitä käytettiin sekä länsimaissa että divisioonan yläpuolella Venäjällä. Siksi Airo sai niin ison roolin ja valitettavasti toimi kesällä 1944 ikävien uutisten filtterinä "vanhalle miehelle". Normaalisti pääesikunnalla olisi ollut paljon isompi rooli.

En tällä halua dissata Airoa, hänen alkoholinkäyttöä tai tytsejä, vaan todeta että rakenne oli virheellinen ja aiheutti osaltaan sen että emme olleet valmiita Neuvostoliiton suurhyökkäykseen.
 

baikal

Ylipäällikkö
Mod
Lahjoittaja
#5
En tällä halua dissata Airoa, hänen alkoholinkäyttöä tai tytsejä, vaan todeta että rakenne oli virheellinen ja aiheutti osaltaan sen että emme olleet valmiita Neuvostoliiton suurhyökkäykseen.
Millä menetelmillä "olisimme voineet olla valmiita" mainittuun tapahtumaan?

Kannattaa ehkä laventaa tapahtumaa suurempiin puitteisiin. Normandian maihinnousu oli jo de facto ja pölyisimpienkin aivokomeroiden lokerikkoon täytyi jo välittäjäaineiden riennättää viesti siitä, mikä on lopputulos....joka tapauksessa.

Olen täysin saletti siitä, että Airo vaikeni syystä ja piti jotkin tiedot itsellään hautaan saakka, kuten varmaan moni muukin tapahtumien polttopisteessä elänyt ja työskennellyt.

Pitkä sota ei väsyttänyt vain resuista rintamamiestä, kyllä se sotaväsymys oli tosiasia kautta linjan. Ja erityisesti niissä piireissä, joissa tieto jatkosta oli selvä, sen täytyi olla aika raskas kannettava. Ilmanko viina maistui ja soitto soi. Reunaehdot olivat kovat ja vastuu ylitti taatusti kenen tahansa kestokyvyn.
 

Erkki

Eversti
Lahjoittaja
#6
Muistan, kuinka lapsena näin pienikokoisen vanhan miehen, jota aikuiset tuntuivat suuresti kunnioittavan. Äitini kuiskasi minulle, että tuossa on A.F. Airo. Nimi ei sanonut tuolloin mitään:)
 
#7
Millä menetelmillä "olisimme voineet olla valmiita" mainittuun tapahtumaan?

Kannattaa ehkä laventaa tapahtumaa suurempiin puitteisiin. Normandian maihinnousu oli jo de facto ja pölyisimpienkin aivokomeroiden lokerikkoon täytyi jo välittäjäaineiden riennättää viesti siitä, mikä on lopputulos....joka tapauksessa.

Olen täysin saletti siitä, että Airo vaikeni syystä ja piti jotkin tiedot itsellään hautaan saakka, kuten varmaan moni muukin tapahtumien polttopisteessä elänyt ja työskennellyt.

Pitkä sota ei väsyttänyt vain resuista rintamamiestä, kyllä se sotaväsymys oli tosiasia kautta linjan. Ja erityisesti niissä piireissä, joissa tieto jatkosta oli selvä, sen täytyi olla aika raskas kannettava. Ilmanko viina maistui ja soitto soi. Reunaehdot olivat kovat ja vastuu ylitti taatusti kenen tahansa kestokyvyn.
Tälläkin sivustolla on moneen kertaan mainittu, mitä olisi voitu tehdä paremmin:
- Kannaksen linnoittaminen (etenkin VT-asema)
- Joukkojen kierrättäminen
- Painopiste selkeästi Kannakselle
- Perehtyminen saksalaisten toimittamaan materiaaliin puna-armeijan suurhyökkäyksen torjumisesta
- Joukkojen kouluttaminen
- Pst.-aseistuksen jako ja kouluttaminen joukoille

Lopputulos ei olisi muuttunut. Laiva oli uppoamassa joulukuusta -41 lähtien (viimeistään -42). Rauhanehtoihin olisi voinut tulla jonkin verran kevennyksiä, mutta esim. alueluovutukset olisivat pysyneet ennallaan. Jo talvisodan neuvotteluissa nähtiin, että sotatapahtumat eivät vaikuttaneet Neuvostoliiton aluevaatimuksiin. Paremmalla varautumisella omia tappioita olisi kyetty pienentämään, muttei poistamaan. Pääasema olisi murtunut joka tapauksessa, VT-asemakin varmasti, mutta ei suoraan liikkeestä ja puna-armeijaa olisi saatu kulutettua enemmän, jolloin VKT-aseman taistelu ei olisi ollut IHAN niin hiuskarvan varassa.
 

adam7

Ylipäällikkö
#8
Millä menetelmillä "olisimme voineet olla valmiita" mainittuun tapahtumaan?

Kannattaa ehkä laventaa tapahtumaa suurempiin puitteisiin. Normandian maihinnousu oli jo de facto ja pölyisimpienkin aivokomeroiden lokerikkoon täytyi jo välittäjäaineiden riennättää viesti siitä, mikä on lopputulos....joka tapauksessa.

Olen täysin saletti siitä, että Airo vaikeni syystä ja piti jotkin tiedot itsellään hautaan saakka, kuten varmaan moni muukin tapahtumien polttopisteessä elänyt ja työskennellyt.

Pitkä sota ei väsyttänyt vain resuista rintamamiestä, kyllä se sotaväsymys oli tosiasia kautta linjan. Ja erityisesti niissä piireissä, joissa tieto jatkosta oli selvä, sen täytyi olla aika raskas kannettava. Ilmanko viina maistui ja soitto soi. Reunaehdot olivat kovat ja vastuu ylitti taatusti kenen tahansa kestokyvyn.
Ihan sillä tavoin että esikunta oikein käyttämällä olisi mahdollisesti valmisteltu asemat paremmin, otettu huomioon näkyvät merkit ja saadut varoitukset paremmin jne. Nyt kaikki oli päämajoitusmestarin takana.
 

Leaderdog

Kenraali
Lahjoittaja
#10
Varautuminen ko. sotiin olisi pitänyt ennakoida jo n. 20 vuotta ennen Mainilan laukauksia. Eli uusia lapsia (sotilaita) olisi pitänyt laittaa alulle ja pirusti, tosin osa olisi väkisinkin ollut tyttöjä. Jos tämä spekulointi sallitaan.

Aseiden varastointiin etsittiin varmasti lojaalimmat käytettävissä olevat henkilöt, ettei homma kusisi. Useat heistä joutuivat kuitenkin jatkamaan matkaa länteen, sotatehtäviensä takia, kuten esim. useat tiedustelu- ja kaukopartiomiehet, etenkin Erp4:sen väkeä. Kaikista huolimatta, ne ketkä jäivät Suomeen elivät pitkään ainaisen pelon ja tarkkailun alaisena. Osa heistä joutui Valpon kynsiin ja muutamille kävi "onnettomuuksia" .....

Käsittämätöntä miten näitä kotimaan puolesta uhrautujioita vainottiin, onneksi useat heistä kotiutuivat ystävällisempiin valtioihin kohtuullisesti ja toiset jopa hyvin.
 

Leaderdog

Kenraali
Lahjoittaja
#11
Ja "asekätkentään " liittyvää, ;

http://www.mikkoporvali.fi/index.php?page=1078&
 
#12
Eikö tämä ole yksi tärkeimmistä asioita miksi nuo mainitsemasi toimenpiteet olisi pitänyt tehdä?

Eihän sodan tavoiteena ole omienjoukkojen tappioiden maksimointi.:facepalm:
Ei. Sodan tavoitteena on sodalle asetettujen tavoitteiden saavuttaminen. Tappioiden välttäminen on yleensä nähty olennaisena osana sodankäyntiä, mutta tavoitteisiin ei yleensä päästä, jos tappioita vältetään liiaksi. Mikäli tappiot pyritään välttämään kokonaan, niin silloin jätetään taistelematta ja se harvoin johtaa tavoiteltuun tulokseen. Mutta ymmärrän mitä tarkoitat ja omasta mielestäni turhien omien tappioiden välttäminen on olennainen osa länsimaista sodankäyntiä ja tietysti vielä erikseen osa suomalaista sodankäyntiä.

Se mitä tarkoitin oli, että teki Suomi vuoden 1942 jälkeen mitä tahansa (realistisissa rajoissa), tappiota jatkosodan loppuvaiheessa ei voitu välttää. Sodanjohto oli keväällä 1944 sitä mieltä, että puna-armeijan vallatessa Viron, Suomi aloittaa rauhanneuvottelut, koska tilanne on toivoton. Tässä muuten on nähty yksi syy siihen, miksi kesän 1944 suurhyökkäykseen ei uskottu, koska sitä pidettiin tarpeettomana. Vaikka VT-asema olisi paremmalla varautumisella saatukin kestämään, en usko, että sillä olisi ollut suurta vaikutusta rauhanehtoihin. Ehkä sotakorvauksia olisi saatu pienemmäksi tai jotain muuta. Alueluovutuksiin sillä ei uskoakseni olisi ollut vaikutusta, koska talvisodan menestykselläkään ei ollut.

Tietysti tuohon viimeiseen kommenttiin voidaan aina muistella ensimmäistä maailmansotaa, jossa liittoutuneiden kenraalit totesivat 1918 jenkkien taistelevan ihan oikeasti, kun niitä kerran kuoleekin niin paljon... Mutta se oli eri sota ja aikakausi.
 

baikal

Ylipäällikkö
Mod
Lahjoittaja
#13
Leo Lehdistö ja Pekka Holopainen haastattelivat A. F. Airoa tammikuussa 1978.
Kiitos vinkistä, kuuntelin tuossa flunssaa kärsiessäni. Samasta laatikosta löytyi Lukkarin haastattelu.

Airo ei juuri kuvia kumartanut, ei edes armon vuonna -78, kun melko moni kuitenkin piti ajatuksensa ominaan. Aika selvästi tuli esille se, että Airo ja Talvela eivät tainneet oikein sympata toisiaan. :rolleyes:
 
#14
paivanlehti.fi
Suomalaiset sotasankarit puhuivat ”salakieltä” – näin USA huijasi kiinalaisia Korean sodassa
VALOKEILA 25.8.2017 16:00Kari Kallonen



Marttisen miehiin kuuluneet etelänavan valloittaja Antero Havola ja maailmanmestarihiihtäjä Olavi Alakulppi Koreassa. (Kuva Sissiluutnantti)


Marttisen miehiin kuuluneet Olavi Alakulppi ja Eino Lassila käyttivät navajo-intiaanien keinoa.

SOTAHISTORIA Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltoihin siirtyi useita suomalaisia upseereita välttyäkseen syytteiltä niin sanotussa asekätkentäjutussa.

Joukkoa kutsuttiin ”Marttisen miehiksi”, johtajansa Mannerheim-ristin ritari eversti Alpo Marttisen mukaan. Ensimmäinen sota, johon miehet joutuivat mukaan uudessa univormussaan, oli Korean sota.

Kesäkuun 25. päivänä vuonna 1950 Kim Il Sung oli lähettänyt sotilaansa yli Pohjois- ja Etelä-Korean rajan. Kaksi päivää myöhemminYK:n turvallisuusneuvosto totesi Pohjois-Korean olevan hyökkääjä, ja Etelä-Koreaa päätettiin auttaa kansainvälisten joukkojen voimin.

YK:n joukkojen ylipäälliköksi nimitettiin amerikkalainen Douglas MacArthur. Amerikkalaisten saapuminen ei pysäyttänyt pohjoisesta vyöryvää kansanarmeijaa, viimein elokuussa eteneminen päättyi kun YK:n joukoilla oli hallussaan vain 145 kilometriä pitkä ja 90 kilometriä leveä kaistale Pusanissa.

Koulutustehtäviä Japanissa

Syyskuun 15. päivä Yhdysvaltain X armeijakunta suoritti maihinnousun Korean niemimaalle. Se eteni vauhdikkaasti, kuukauden kuluttua vallattiin Pohjois-Korean pääkaupunki.

Kun Pohjois-Korean joukot vetäytyivät Jalu-rajajoen yli Kiinaan, aloitti vuorostaan Kiina satojen tuhansien miestensä voimin suurhyökkäyksen, joka pysähtyi vasta tammikuussa 1951. Raja oli siirtynyt jälleen Soulin eteläpuolelle, kunnes YK:n vastahyökkäyksen jälkeen rajalinja tuntui vakiintuvan vanhaan paikkaansa, 38. leveyspiirille.

YK:n joukoissa taisteli 16 maata, amerikkalaisten ja brittien johdolla, jopa Ruotsista oli saapunut 154 henkeä lääkintäyksiköihin. Ja mukana oli tietysti muutama suomalainen.

Marraskuussa 1951 lähtivät Japaniin kouluttajiksi Marttisen miehistä Eino Lassila sekä Erik Patojärvi, joulukuussa saapui Aito Keravuori. Seuraava tulija tammikuussa 1952 oli Olavi Alakulppi, Mannerheim-ristin ritari ja hiihdon maailmanmestari.

Alakulpilla oli ymmärrettävästi ensimmäisen talven aikana erityistehtävänä antaa hiihdon perusopetusta kilpahiihtäjiksi aikoville.


Yhdysvaltoihin siirtyneitä suomalaisia sotasankareita, eversti Alpo Marttinen oven edessä portailla. (Kuva Marttisen miehet)
Suruviesti Stalinilta

Suomalaisten koulutustehtävät keskeytyivät maaliskuussa 1953, kun he saivat suruviestin Josif Stalinin kuolemasta. Suomalaisten ystäväksi tullut Alakulpin esimies kenraalimajuri Charles Dasher varasi Sendain varuskunnan vierasmajasta tilat ja tarjoilun.

Siellä miehet saattoivat lasin ääressä muistella käytyjä sotia ja menneitä aikoja. Lopputuloksena oli aina sama, Suomi selvisi sittenkin itsenäisenä.

Maaliskuussa Alakulppi ja Lassila saivat myös hälytyksen jälleen taisteluihin, kiinalaiset olivat kahdella armeijakunnallaan iskeneet Etelä-Korean 11. maahanlaskudivisioonan lähes hajalle. Dasher teki vastahyökkäyksen ja käytti suomalaisille tuttua mottitaktiikkaa.

Yksi rykmentti pysäytti vihollisen kärjen etenemisen, kun taas Alakulpin divisioonan päävoimat iskivät armeijakunnan kylkeen. Olavi Alakulpille myönnettiin sotatoimista Bronze Star, pronssitähti.

Suomalainen salakieli

Kenraali Dasher oli lukenut sotahistoriansa. Hän otti Alakulpin ja Lassilan henkilökohtaisiksi avustajikseen. Alakulpin oli oltava taisteluissa aina hänen vierellään divisioonan komentopaikalla, Lassila siirtyi 1. Armeijakunnan yhdysupseeriksi Taeguun, josta lähetettiin laivoista purettavat 24. Divisioonan miehet eteenpäin.

Toisessa maailmansodassa Yhdysvaltain joukot olivat käyttäneet navajo-intiaaneja lähettämään radiosanomia eteenpäin omalla kielellään. Dasher määräsi Alakulpin lähettämään kaikki joukkojen siirtokäskyt suomenkielisinä Lassilalle, joka vastaavasti raportoi joukkojen liikkeistä suomeksi Alakulpille.

Dasher välttyi vaivalloisilta salakielisanomilta, eivätkä kiinalaiset pystyneet avaamaan viestejä. Aselepo solmittiin heinäkuun 27. päivänä 1953, Alakulppi palasi Kaukoidästä Yhdysvaltoihin vuoden kuluttua.

Olavi Alakulppi koetti myöhemmin saada YK:lta oikeutta myös suomalaisille sodan uhreille. Hän yritti turhaan painostaa YK:n sotarikoskomissiota tutkimaan neuvostopartisaanien suorittamaa naisten ja lasten säälimätöntä teurastamista pienessä Seitajärven kylässä. Päivän Lehden artikkelin asiasta löydät tästä.

  • Teksti perustuu Olavi Alakulpin elämäkertaan ”Sissiluutnantti”. Kirjoittaja on Päivän Lehden päätoimittaja.