Tvälups
Ylipäällikkö
Kolumni
Haluaisin kuulla Venäjästä muutakin kuin satuja
hs 29.3.2014 11:48 228
Riku Rantala
Georgiassa oli käynnissä sota ja se tuli usein paikallisten kanssa puheeksi, kun vuonna 2008 reissasin Venäjällä, Ukrainassa ja muualla entisessä Neuvostoliitossa.
Monet venäläiset ihmettelivät, miksi sotilasliitto Nato tunkee joka käänteessä laajentumaan heidän rajoilleen. Mihin Yhdysvallat oikein pyrkii, he ihmettelivät. "Meitä piiritetään", pelkäsi moni.
Ajattelin, että reaktiot ovat seurausta valtion mediakontrollista: ex-neukut näkivät asiat yksisilmäisesti, koska he eivät saa riippumatonta ja monipuolista tietoa maailman tapahtumista.
Ukrainan kriisi toi mieleeni matkoillani tapaamieni venäläisten pelot. Mutta käsitelläänkö tapahtumia länsimediassakaan oikeasti riippumattomasti tai monipuolisesti?
Mediakatsaus viime viikkoihin on kuin satukirjasta. On hyviksiä ja pahiksia, rationaalinen länsi ja eläimellinen Venäjä. Poliitikot ja pääkirjoittajat ovat vasta nyt heränneet tuomitsemaan kansainvälisen oikeuden räikeät loukkaukset ja valtiojohdon kännyköiden salakuuntelun, vaikka yksi supervalta on harrastanut niitä jo vuosia.
Tolkullisinta analyysia on tarjonnut Yhdysvaltain entinen Moskovan-lähettiläs Jack Matlock, joka kritisoi rankasti maansa Venäjän-politiikkaa. Hänen mukaansa tilanteeseen on johtanut jo 1990-luvulla alkanut kierre, jossa Yhdysvallat vähättelee ja provosoi ja Venäjä ylimitoittaa vastareaktiot.
Kotoisille Nato-haukoillemme Ukrainan tilanne on taivaan lahja. Venäjän-pelolla päästään puhaltamaan uutta eloa eliitin hiipuneeseen sotilasliittoprojektiin.
Tämäkin "keskustelu" on sietämätöntä. Agendat haisevat kauas: esimerkiksi tästä lehdestä on vuosia saanut lukea lähinnä Naton erinomaisuuden kronikointia. Tämä huipentui viime sunnuntaina, kun sotilasliitto puuteroitiin orwellilaisesti puolustusliitoksi, josta ei löytynyt kerrassaan mitään kyseenalaistettavaa.
Kymmeneen vuoteen en ole Suomen mediassa nähnyt kenenkään esittävän yhtä Nato-keskustelun tärkeintä kysymystä. Kysymystä, jota vain idiootti jättää liike-elämässä pohtimatta ennen sopimusneuvottelua: mitä toinen osapuoli tavoittelee?
Samaahan miettivät ne tapaamani venäläisetkin. Miksi Nato – siis viime kädessä Yhdysvaltain etua ajava sotilasorganisaatio – näyttää niin kovasti haluavan Suomen jäsenekseen?
Kansalaiset ja lukijat ansaitsisivat poliitikoilta ja medialta edes siteeksi rakennuspuita ajatteluunsa. Nyt tarjolla on lähinnä iltasatuja. Lapsenkin tulisi ymmärtää, että oikeasti suurvaltapolitiikassa on vain pahiksia ja pahiksia.
Kirjoittaja on Madventures-seikkailija ja reservin yliluutnantti, jota hämmästyttää suurten ikäluokkien viehtymys suurvaltojen nuoleskeluun.
Haluaisin kuulla Venäjästä muutakin kuin satuja
hs 29.3.2014 11:48 228
Riku Rantala
Georgiassa oli käynnissä sota ja se tuli usein paikallisten kanssa puheeksi, kun vuonna 2008 reissasin Venäjällä, Ukrainassa ja muualla entisessä Neuvostoliitossa.
Monet venäläiset ihmettelivät, miksi sotilasliitto Nato tunkee joka käänteessä laajentumaan heidän rajoilleen. Mihin Yhdysvallat oikein pyrkii, he ihmettelivät. "Meitä piiritetään", pelkäsi moni.
Ajattelin, että reaktiot ovat seurausta valtion mediakontrollista: ex-neukut näkivät asiat yksisilmäisesti, koska he eivät saa riippumatonta ja monipuolista tietoa maailman tapahtumista.
Ukrainan kriisi toi mieleeni matkoillani tapaamieni venäläisten pelot. Mutta käsitelläänkö tapahtumia länsimediassakaan oikeasti riippumattomasti tai monipuolisesti?
Mediakatsaus viime viikkoihin on kuin satukirjasta. On hyviksiä ja pahiksia, rationaalinen länsi ja eläimellinen Venäjä. Poliitikot ja pääkirjoittajat ovat vasta nyt heränneet tuomitsemaan kansainvälisen oikeuden räikeät loukkaukset ja valtiojohdon kännyköiden salakuuntelun, vaikka yksi supervalta on harrastanut niitä jo vuosia.
Tolkullisinta analyysia on tarjonnut Yhdysvaltain entinen Moskovan-lähettiläs Jack Matlock, joka kritisoi rankasti maansa Venäjän-politiikkaa. Hänen mukaansa tilanteeseen on johtanut jo 1990-luvulla alkanut kierre, jossa Yhdysvallat vähättelee ja provosoi ja Venäjä ylimitoittaa vastareaktiot.
Kotoisille Nato-haukoillemme Ukrainan tilanne on taivaan lahja. Venäjän-pelolla päästään puhaltamaan uutta eloa eliitin hiipuneeseen sotilasliittoprojektiin.
Tämäkin "keskustelu" on sietämätöntä. Agendat haisevat kauas: esimerkiksi tästä lehdestä on vuosia saanut lukea lähinnä Naton erinomaisuuden kronikointia. Tämä huipentui viime sunnuntaina, kun sotilasliitto puuteroitiin orwellilaisesti puolustusliitoksi, josta ei löytynyt kerrassaan mitään kyseenalaistettavaa.
Kymmeneen vuoteen en ole Suomen mediassa nähnyt kenenkään esittävän yhtä Nato-keskustelun tärkeintä kysymystä. Kysymystä, jota vain idiootti jättää liike-elämässä pohtimatta ennen sopimusneuvottelua: mitä toinen osapuoli tavoittelee?
Samaahan miettivät ne tapaamani venäläisetkin. Miksi Nato – siis viime kädessä Yhdysvaltain etua ajava sotilasorganisaatio – näyttää niin kovasti haluavan Suomen jäsenekseen?
Kansalaiset ja lukijat ansaitsisivat poliitikoilta ja medialta edes siteeksi rakennuspuita ajatteluunsa. Nyt tarjolla on lähinnä iltasatuja. Lapsenkin tulisi ymmärtää, että oikeasti suurvaltapolitiikassa on vain pahiksia ja pahiksia.
Kirjoittaja on Madventures-seikkailija ja reservin yliluutnantti, jota hämmästyttää suurten ikäluokkien viehtymys suurvaltojen nuoleskeluun.