Farssimainen oikeudenkäynti teki Hitleristä sankarin vuonna 1924 – Samalla kylvettiin natsi-Saksan nousun siemenet
Vallankaappaushanke Münchenissa päättyi pikku tuomioon, jonka aikana Hitler aloitti vankilassa Taisteluni-teoksen kirjoittamisen.
Adolf Hitler pidätyssellissään. (KUVA: HEINRICH HOFFMANN / ULLSTEIN BILD)
Petri Immonen
Julkaistu: 14.1. 11:31
Tietokirja
David King: Hitlerin oikeudenkäynti. Vallankaappausyritys 1923 ja natsi-Saksan nousu (The Trial of Adolf Hitler: The Beer Hall Putsch and the Rise of Nazi Germany, suom. Ilkka Rekiaro). Otava. 509 s.
JOUTUMINEN oikeuden eteen helmikuun lopulla 1924 oli
Adolf Hitlerille onnenpotku.
Hänen Münchenissä 8. marraskuuta 1923 oluttuvassa aloittamansa vallankaappaushanke, joka päättyi seuraavana päivänä keskustan Odeonsplatzilla poliisien luoteihin, on tuttu aihe monesta kirjasta.
Aiemmin ei ole kuitenkaan suomennettu yhtä monipuolista, rikkaasti lähteytettyä ja näkemyksekästä selontekoa kuin
David Kingin yli 500-sivuinen teos
Hitlerin oikeudenkäynti.
Se kertoo, miten natsiagitaattori Hitler olisi voinut pudota historian marginaaliin narrina, elleivät uskomattoman monet asiat olisi pelanneet hänen pussiinsa neliviikkoisessa oikeudenkäynnissä.
Kyse oli vakavista asioista. Ne olivat vaarantaneet niin Weimarin Saksan hallinnon kuin myös Versailles’n rauhansopimuksen. Kun oikeudenkäyntiä seurattiin myös ulkomaisessa lehdistössä, provinssitason kansankiihottajasta tuli tunnettu maan ulkopuolellakin.
Iso askel miehelle, jonka nimeä eivät oikeudenkäynnin alkaessa kaikki lehdetkään kirjoittaneet oikein.
VALTIOPETOSJUTUT piti viedä Leipzigiin, perustuslakituomioistuimen eteen. Baijerin osavaltio yritti kuitenkin varjella erioikeuksiaan keskushallinnon otteelta, ja ilmeisesti lisälevottomuuksien pelossa Berliini suostui jutun pikaiseen käsittelyyn Baijerin kansantuomioistuimessa.
Se kokoontui Münchenissä, ja siinä oli kaksi ammattituomaria ja kolme maallikkoa. Päätuomari oli äärikonservatiivi
Georg Neithardt, joka oli tuominnut vasemmistolaisia vastaavista rikoksista ankariin rangaistuksiin. Hitlerin hän sen sijaan antoi pitää palopuheita oikeussalissaan.
Päätuomari Georg Neithardt (kolmas vasemmalta korokkeella) johtaa oikeudenkäyntiä Baijerin kansantuomioistuimessa Münchenissä 3. maaliskuuta 1924. Hitlerin profiili näkyy kuvan keskellä. (KUVA: HULTON ARCHIVE / GETTY IMAGES)
Muutakin kummallista tapahtui. Syytteet koskivat vain oluttuvassa tapahtuneeksi epäiltyä valtiopetosta. Siihen liittyneistä ministerien, kaupunginvaltuutettujen ja juutalaisten vangitsemisista, setelipainojen ryöstöistä, natseja vastustaneen sanomalehden omaisuuden ryöstöstä tai kansalaisten yllyttämisestä mellakoihin ei puhuttu.
Edes vallankaappaajien luoteihin Odeonsplatzilla kuolleiden neljän poliisin kuolemaa ei käsitelty. King huomauttaa, että jo niistä olisi Leipzigissa voitu jakaa kuolemantuomioita.
KIRJA PURKAA tärkeän historiallisen käännekohdan osiinsa. Vaikka Weimarin Saksa oli ollut syntymästään, syksystä 1918 lähtien liki jatkuvassa poliittisessa ja taloudellisessa kuohuntatilassa, viimeistään Hitlerin oikeudenkäynti rapautti demokratian tuhoisasti.
Marraskuun 1923 vallankaappaushanke oli tehty Berliiniä vastaan, ja oikeussalissa ei keneltäkään jäänyt huomaamatta, että Neithardt teki kaikkensa suojellakseen hankalilta vihjailulta Baijerin hallinnon vahvaa triumviraattia eli valtionkomissaari
Gustav von Kahria, poliisijohtaja
Hans von Seisseria ja Reichswehrin aluekomentajaa, kenraalimajuri
Otto von Lossowia. He olivat tosiasiassa sekaantuneet kaappaukseen mutta kääntäneet nopeasti takkinsa.
Oikeudelle ja Hitlerille itselleen sopi hyvin, että hän otti rehvakkaasti vastuun hankkeesta, jonka innoittajana toimi
Benito Mussolinin fasistien marssi Roomaan 1922.
Oikeudenkäynti muutti myös Hitlerin poliittisia päämääriä. Aivan 1920-luvun alussa hän näki itsensä ”rummunlyöjänä”, joka herättelee kansallismielisiä piirejä. Kun hän ymmärsi oikeudenkäynnin poliittisen välinearvon, hän alkoi uskoa tulevaan kohtaloonsa Saksan johtajana.
JOTKUT historioitsijat ovat jälkiviisaasti korostaneet Neithardtin osasyyllisyyttä natsien vuonna 1933 tapahtuneeseen valtaannousuun. Hän heitti menemään tilaisuutensa estää Saksan luisua kohti diktatuuria ja toista maailmansotaa.
Kieltämättä Neithardtin ratkaisu oli erikoinen. Saksan rikoslain mukaan valtiopetoksesta piti antaa elinkautinen tuomio. Sen sijaan hän tuomitsi Hitlerin viideksi vuodeksi vankeuteen. Tämä sai myös luvan anoa ehdonalaiseen pääsyä puolen vuoden kuluttua.
Hitler istui noin yhdeksän kuukautta vankilassa, jossa hän alkoi laatia kirjaansa
Taisteluni.
Tuona aikana hänelle kirkastui sekin, että Saksassa valta olisi otettavissa poliittisella työllä ja järjestelmän manipulaatiolla, ei aseellisilla kaappauksilla.
HITLERIÄ ei liioin määrätty karkotettavaksi synnyinmaahansa Itävaltaan, vaikka niin piti lain mukaan tehdä. ”Baijerilainen oikeudenkäynti” levisikin pian käyttöön terminä, joka tarkoitti oikeudenkäytön irvikuvaa.
Prosessin loppusuoralla maaliskuussa 1924 Vossische Zeitungin toimittaja ihmetteli lehdessään:
”Oliko mies, jolla oli
Charlie Chaplinin hammasharjaviikset ja joka hallitsi müncheniläistä oikeussalia, ’uuden Saksan’ kasvot?”
Vastaus epäuskoiseen kysymykseen saatiin 1933.
