BlackFox
Ylipäällikkö
Laitetaan keskustelun avaamiseksi HS juttu sodasta.
Siellä nukutaan yhdessä ja ollaan lähellä toisia. Siellä kärsitään, itketään ja nauretaan yhdessä. Se voi olla elämän parasta aikaa.
Tällaisia kokemuksia on lukemattomilla suomalaisilla, venäläisillä, amerikkalaisilla ja israelilaisilla sotaveteraaneille. Koska siellä missä on sota, on aina ihmisiä, joilla on tunne siitä, että vihdoinkin elämä tarjoaa ja tarkoittaa jotain.
Sodan vaiettu totuus on se, että se antaa ihmiselle merkityksiä, joita moderni, arkinen ja aina vain yksilöllisempi elämä ei muuten tarjoa.
Nämä äkkiseltään omituisilta kuulostavat ajatukset esitetään amerikkalaisen Vanity Fair -lehden tuoreessa numerossa, jonka laajassa artikkelissa kerrotaan sotilaiden traumaperäisestä stressihäiriöstä eli PTSD:stä.
Artikkelin oli kirjoittanut sotatoimittajana työskennellyt Sebastian Junger, joka oli itse kärsinyt PTSD:stä käytyään Afganistanin sodassa runsas vuosikymmen sitten.
Junger ihmetteli, miten on mahdollista, että vaikka nykyajan sodat vaativat paljon vähemmän uhreja kuin vaikkapa toinen maailmansota, amerikkalaissotilailla on nykyään paljon entisaikoja enemmän mielenterveysongelmia.
"Ongelma ei näytä niinkään olevan taistelukentillä koettu trauma kuin sotilaiden paluu yhteiskuntaan. –– Sota-alueella oman joukkueen kanssa tuntuu turvallisemmalta kuin amerikkalaisen lähiön yksinäisyydessä", Junger kirjoittaa.
Jungerin kirjoitusta lukiessani minun on mahdoton olla ajattelematta omaa nuoruuttani. Työskentelin syksyllä 1990 Persianlahden sodan edellä israelilaisella kibbutsilla vapaaehtoistyöntekijänä ja seurasin osin pelon ja osin lumon vallassa, kuinka kansakunta valmistautui sotaan.
Mieleeni on painunut The Jerusalem Post -lehden mainos, jossa mainostettiin vauvoille sopivia kaasunaamareita. Silloin pelättiin Irakin ohjusiskuja kemiallisilla aseilla.
Kun päätin sitten hieman ennen sodan alkua poistua Israelista, koin olevani jonkinlainen petturi. Mutta sen lisäksi ajattelin jääväni paitsi jotain erityistä, tärkeää ja historiallista kokemusta, vaikkei minulla mitään roolia olisi sodassa ollutkaan.
Sodista kerrotaan mediassa yleensä vain kauheuksia, mikä on enimmäkseen ihan oikein. Niissä viattomat kuolevat, järki sammuu ja rikoksista tulee arkea.
Mutta jos ei ymmärrä sodan lumovoimaa, voi olla vaikeuksia ymmärtää sen enempää nykyajan kuin historiankaan tapahtumia. Voi olla vaikeuksia ymmärtää, miksi Euroopassa varttuneet teini-ikäiset liittyvät kammottavaan Isis-järjestöön tai Vladimir Putin nielaisee laajalla kansan tuella Krimin niemimaan.
Isis-järjestöstä on julkaistu paljon valokuvia ja videoita, joihin on dokumentoitu sotarikoksia. Mutta niin on myös sellaisia kuvia, joissa näkyy leveästi hymyileviä nuoria: he ovat omasta mielestään yhteisellä ja hyvällä asialla, muuttamassa maailmaa paremmaksi, tekemässä jotain elämällään.
KIRILL KUDRYAVTSEV / AFP
Venäläissotilaat harjoittelivat voitonpäivän paraatia varten Moskovassa 7. toukokuuta.
Vladimir Putinille voiman näyttäminen on keino nostaa omaa kansansuosiotaan ja pyrkiä historian suurmiesten joukkoon. Sillä ei ole mitään selkeämpää keinoa päästä historiaan kuin johtaa maata sodan aikana, olivatpa sodat itse käynnistettyjä tai muiden aiheuttamia.
Kun Yleisradio tiedusteli suomalaisilta vuonna 2004, ketkä ovat Suomen historian suurimmat ihmiset, ykköseksi tuli marsalkka Mannerheim ja kakkoseksi sota-ajan presidentti Risto Ryti.
Yhdysvalloissa tehdyissä kyselyissä historian suurimmiksi presidenteiksi nousevat kerta toisensa jälkeen Abraham Lincoln (sisällissota) ja George Washington (vallankumoussota).
Amerikkalainen sotakirjeenvaihtaja Chris Hedges kirjoitti vuonna 2002 kirjan, jonka nimi on kylmäävä: "Sota on voima, joka antaa meille merkityksen" (War Is a Force That Gives Us Meaning).
"Sota on kuin myrkkyä. Ja aivan kuten syöpäpotilas tarvitsee joskus myrkkyä päihittääkseen sairautensa, niin meidän yhteiskuntana pitää toisinaan ottaa tuota myrkkyä selvitäksemme. Sota on yksi juovuttavimmista ja addiktoivimmista ihmiskunnan keksinnöistä. Ainoa tapa suojautua sitä vastaan on vihdoin ymmärtää, että pohjimmiltaan sodassa on kyse kuolemasta", Hedges totesi eräässä haastattelussa tammikuussa 2003.
Hedgesin sanat eivät saaneet vastakaikua, sillä vain pari kuukautta haastattelun jälkeen Yhdysvallat aloitti sodan Irakia vastaan. Vaikka sodan perusteet kyseenalaistettiin jo silloin, yli 70 prosenttia amerikkalaisista tuki sotaan lähtöä. Myrkky oli jälleen kerran huumannut kansan.
Sotia on kautta aikojen oikeutettu ja kansoille perusteltu puolustautumisella tai aiempien vääryyksien oikomisella, vaikka oikeat taustatekijät ovat useimmiten rahan, vallan tai kunnian himo.
Propagandantekijöille – olivatpa asialla Isis-järjestön nettivärvääjät, George W. Bushin hallituksen sotahaukat tai jatkosodassa bolševismin saatanasta saarnanneet ja Suur-Suomesta unelmoineet suomalaispapit – tärkeää on myydä sota yhteisenä tarinana, jossa jokaiselle on varattu rooli osana suurta oikeamielisten yhteisöä.
Vanity Fairin artikkelissa huomautettiin, että sota luo kokemuksen heimoa muistuttavasta yhteisöllisyyden tunteesta. Siksipä moni veteraani kertoo kaipaavansa rintama-aikoja.
Ja sitä samaa veljeyden, sisaruuden ja suuren yhteisöllisyyden tunnetta voivat kaivata myös pommitusten kohteiksi joutuneet siviilit, kuten vaikkapa lontoolaiset toisen maailmansodan jälkeen tai sarajevolaiset Bosnian sodan päätyttyä.
Vain harva kaipaa pommia päähänsä tai kuoleman näkemistä, mutta moni on jäänyt kaipaamaan sellaisia hetkiä pommisuojassa, kun naapuria voi ottaa kädestä ilman että siitä saa hullun leimaa otsaansa.
Tämän päivän amerikkalaissotilaiden erityisenä ongelmana on se, että he eivät sodista palatessaan onnistu edes selittämään, mitä heille on valtamerten takana tapahtunut. Kotirintama on elänyt omassa Facebook-todellisuudessaan samalla kun veteraani on elänyt kuin petoja pelkäävä metsästäjä-keräilijä aseveljiensä ympäröimänä.
Samanlaisista sopeutumisvaikeuksista on kerrottu suomalaisten rauhanturvaajien palattua Afganistanista. Veteraaneja koettelevat Suomessa parisuhdekriisit, ulkopuolisuuden tunne, tyhjyys ja kärsimättömyys.
On vaikea selittää suomalaiseen elämänmenoon tottuneelle, millaista on pelätä itsemurhapommittajia paikoissa, joista muut eivät ole kuulleetkaan.
"Ex-vaimo sanoi, että minulla kesti aina kolme kuukautta tulla kotiin. Olin poissaoleva, jännittynyt ja äyskivä. Kun tulin lomille, oli vaikea sietää lasten juoksentelua. Suomessa kaikki oli harmaata aluetta, kun Afganistanissa kaikki on mustaa tai valkoista. En osannut oikein ottaa muita huomioon", Afganistanissa palvellut rauhanturvaaja totesi HS:lle viime vuonna.
Niin järjenvastaiselta kuin se tuntuukin, sodassa asiat voivat näyttäytyä ensi kerran elämässä selkeiltä: mustilta ja valkoisilta. Rauha on se, jossa asiat muuttuvat monimutkaisiksi ja sumeiksi.
Näin arvioi nyky-Yhdysvaltoja sodista palaavien veteraanien näkökulmasta Vanity Fairin haastattelema antropologi Sharon Abramowitz:
"On oltava valmis sanomaan, että emme ole kovin hyvä yhteiskunta ja että olemme ihmisvastainen yhteiskunta. Yhteiskuntamme on vieraannuttava, tekninen, kylmä––Meidän perustavanlaatuinen halumme ihmisinä on olla lähellä toisiamme, mutta yhteiskuntamme ei salli sen tapahtumista."
Vastaus modernin elämän ongelmiin ei tietenkään voi olla se, että antaudumme sodan lumolle. Meidän pitäisi rakentaa merkityksellisempää, yhteisöllisempää ja välittävämpää elämää myös rauhan oloissa.
Lähde: http://www.hs.fi/ulkomaat/a1433642205234
Siellä nukutaan yhdessä ja ollaan lähellä toisia. Siellä kärsitään, itketään ja nauretaan yhdessä. Se voi olla elämän parasta aikaa.
Tällaisia kokemuksia on lukemattomilla suomalaisilla, venäläisillä, amerikkalaisilla ja israelilaisilla sotaveteraaneille. Koska siellä missä on sota, on aina ihmisiä, joilla on tunne siitä, että vihdoinkin elämä tarjoaa ja tarkoittaa jotain.
Sodan vaiettu totuus on se, että se antaa ihmiselle merkityksiä, joita moderni, arkinen ja aina vain yksilöllisempi elämä ei muuten tarjoa.
Nämä äkkiseltään omituisilta kuulostavat ajatukset esitetään amerikkalaisen Vanity Fair -lehden tuoreessa numerossa, jonka laajassa artikkelissa kerrotaan sotilaiden traumaperäisestä stressihäiriöstä eli PTSD:stä.
Artikkelin oli kirjoittanut sotatoimittajana työskennellyt Sebastian Junger, joka oli itse kärsinyt PTSD:stä käytyään Afganistanin sodassa runsas vuosikymmen sitten.
Junger ihmetteli, miten on mahdollista, että vaikka nykyajan sodat vaativat paljon vähemmän uhreja kuin vaikkapa toinen maailmansota, amerikkalaissotilailla on nykyään paljon entisaikoja enemmän mielenterveysongelmia.
"Ongelma ei näytä niinkään olevan taistelukentillä koettu trauma kuin sotilaiden paluu yhteiskuntaan. –– Sota-alueella oman joukkueen kanssa tuntuu turvallisemmalta kuin amerikkalaisen lähiön yksinäisyydessä", Junger kirjoittaa.
Jungerin kirjoitusta lukiessani minun on mahdoton olla ajattelematta omaa nuoruuttani. Työskentelin syksyllä 1990 Persianlahden sodan edellä israelilaisella kibbutsilla vapaaehtoistyöntekijänä ja seurasin osin pelon ja osin lumon vallassa, kuinka kansakunta valmistautui sotaan.
Mieleeni on painunut The Jerusalem Post -lehden mainos, jossa mainostettiin vauvoille sopivia kaasunaamareita. Silloin pelättiin Irakin ohjusiskuja kemiallisilla aseilla.
Kun päätin sitten hieman ennen sodan alkua poistua Israelista, koin olevani jonkinlainen petturi. Mutta sen lisäksi ajattelin jääväni paitsi jotain erityistä, tärkeää ja historiallista kokemusta, vaikkei minulla mitään roolia olisi sodassa ollutkaan.
Sodista kerrotaan mediassa yleensä vain kauheuksia, mikä on enimmäkseen ihan oikein. Niissä viattomat kuolevat, järki sammuu ja rikoksista tulee arkea.
Mutta jos ei ymmärrä sodan lumovoimaa, voi olla vaikeuksia ymmärtää sen enempää nykyajan kuin historiankaan tapahtumia. Voi olla vaikeuksia ymmärtää, miksi Euroopassa varttuneet teini-ikäiset liittyvät kammottavaan Isis-järjestöön tai Vladimir Putin nielaisee laajalla kansan tuella Krimin niemimaan.
Isis-järjestöstä on julkaistu paljon valokuvia ja videoita, joihin on dokumentoitu sotarikoksia. Mutta niin on myös sellaisia kuvia, joissa näkyy leveästi hymyileviä nuoria: he ovat omasta mielestään yhteisellä ja hyvällä asialla, muuttamassa maailmaa paremmaksi, tekemässä jotain elämällään.
KIRILL KUDRYAVTSEV / AFP
Venäläissotilaat harjoittelivat voitonpäivän paraatia varten Moskovassa 7. toukokuuta.
Vladimir Putinille voiman näyttäminen on keino nostaa omaa kansansuosiotaan ja pyrkiä historian suurmiesten joukkoon. Sillä ei ole mitään selkeämpää keinoa päästä historiaan kuin johtaa maata sodan aikana, olivatpa sodat itse käynnistettyjä tai muiden aiheuttamia.
Kun Yleisradio tiedusteli suomalaisilta vuonna 2004, ketkä ovat Suomen historian suurimmat ihmiset, ykköseksi tuli marsalkka Mannerheim ja kakkoseksi sota-ajan presidentti Risto Ryti.
Yhdysvalloissa tehdyissä kyselyissä historian suurimmiksi presidenteiksi nousevat kerta toisensa jälkeen Abraham Lincoln (sisällissota) ja George Washington (vallankumoussota).
Amerikkalainen sotakirjeenvaihtaja Chris Hedges kirjoitti vuonna 2002 kirjan, jonka nimi on kylmäävä: "Sota on voima, joka antaa meille merkityksen" (War Is a Force That Gives Us Meaning).
"Sota on kuin myrkkyä. Ja aivan kuten syöpäpotilas tarvitsee joskus myrkkyä päihittääkseen sairautensa, niin meidän yhteiskuntana pitää toisinaan ottaa tuota myrkkyä selvitäksemme. Sota on yksi juovuttavimmista ja addiktoivimmista ihmiskunnan keksinnöistä. Ainoa tapa suojautua sitä vastaan on vihdoin ymmärtää, että pohjimmiltaan sodassa on kyse kuolemasta", Hedges totesi eräässä haastattelussa tammikuussa 2003.
Hedgesin sanat eivät saaneet vastakaikua, sillä vain pari kuukautta haastattelun jälkeen Yhdysvallat aloitti sodan Irakia vastaan. Vaikka sodan perusteet kyseenalaistettiin jo silloin, yli 70 prosenttia amerikkalaisista tuki sotaan lähtöä. Myrkky oli jälleen kerran huumannut kansan.
Sotia on kautta aikojen oikeutettu ja kansoille perusteltu puolustautumisella tai aiempien vääryyksien oikomisella, vaikka oikeat taustatekijät ovat useimmiten rahan, vallan tai kunnian himo.
Propagandantekijöille – olivatpa asialla Isis-järjestön nettivärvääjät, George W. Bushin hallituksen sotahaukat tai jatkosodassa bolševismin saatanasta saarnanneet ja Suur-Suomesta unelmoineet suomalaispapit – tärkeää on myydä sota yhteisenä tarinana, jossa jokaiselle on varattu rooli osana suurta oikeamielisten yhteisöä.
Vanity Fairin artikkelissa huomautettiin, että sota luo kokemuksen heimoa muistuttavasta yhteisöllisyyden tunteesta. Siksipä moni veteraani kertoo kaipaavansa rintama-aikoja.
Ja sitä samaa veljeyden, sisaruuden ja suuren yhteisöllisyyden tunnetta voivat kaivata myös pommitusten kohteiksi joutuneet siviilit, kuten vaikkapa lontoolaiset toisen maailmansodan jälkeen tai sarajevolaiset Bosnian sodan päätyttyä.
Vain harva kaipaa pommia päähänsä tai kuoleman näkemistä, mutta moni on jäänyt kaipaamaan sellaisia hetkiä pommisuojassa, kun naapuria voi ottaa kädestä ilman että siitä saa hullun leimaa otsaansa.
Tämän päivän amerikkalaissotilaiden erityisenä ongelmana on se, että he eivät sodista palatessaan onnistu edes selittämään, mitä heille on valtamerten takana tapahtunut. Kotirintama on elänyt omassa Facebook-todellisuudessaan samalla kun veteraani on elänyt kuin petoja pelkäävä metsästäjä-keräilijä aseveljiensä ympäröimänä.
Samanlaisista sopeutumisvaikeuksista on kerrottu suomalaisten rauhanturvaajien palattua Afganistanista. Veteraaneja koettelevat Suomessa parisuhdekriisit, ulkopuolisuuden tunne, tyhjyys ja kärsimättömyys.
On vaikea selittää suomalaiseen elämänmenoon tottuneelle, millaista on pelätä itsemurhapommittajia paikoissa, joista muut eivät ole kuulleetkaan.
"Ex-vaimo sanoi, että minulla kesti aina kolme kuukautta tulla kotiin. Olin poissaoleva, jännittynyt ja äyskivä. Kun tulin lomille, oli vaikea sietää lasten juoksentelua. Suomessa kaikki oli harmaata aluetta, kun Afganistanissa kaikki on mustaa tai valkoista. En osannut oikein ottaa muita huomioon", Afganistanissa palvellut rauhanturvaaja totesi HS:lle viime vuonna.
Niin järjenvastaiselta kuin se tuntuukin, sodassa asiat voivat näyttäytyä ensi kerran elämässä selkeiltä: mustilta ja valkoisilta. Rauha on se, jossa asiat muuttuvat monimutkaisiksi ja sumeiksi.
Näin arvioi nyky-Yhdysvaltoja sodista palaavien veteraanien näkökulmasta Vanity Fairin haastattelema antropologi Sharon Abramowitz:
"On oltava valmis sanomaan, että emme ole kovin hyvä yhteiskunta ja että olemme ihmisvastainen yhteiskunta. Yhteiskuntamme on vieraannuttava, tekninen, kylmä––Meidän perustavanlaatuinen halumme ihmisinä on olla lähellä toisiamme, mutta yhteiskuntamme ei salli sen tapahtumista."
Vastaus modernin elämän ongelmiin ei tietenkään voi olla se, että antaudumme sodan lumolle. Meidän pitäisi rakentaa merkityksellisempää, yhteisöllisempää ja välittävämpää elämää myös rauhan oloissa.
Lähde: http://www.hs.fi/ulkomaat/a1433642205234