Aloitan kertomalla sen vähän itsestäni mitä tarpeellista on. Tämä maanpuolustus ei ole varsinaisesti itselleni pelkkä intohimo, tai harrastus. Jonkinlaista palkaksikin kutsuttua vastaan nämä kuviot ovat tulleet enemmin tutuiksi.
Niinkuin monen muunkin kaltaiseni kohdalla- on tapahtunut se, että vuosien vieriessä aselajit vaihtuvat ja on tullut vaihdettua huollon puolelle sieltä räväkämmän toiminnan suunnalta.
Huolto aselajina on kehittynyt Suomessa valtavin harppauksin viimeisten vuosikymmenien aikana.
Ennen 1970-lukua yhtymien huolto-osat, kolonat, olivat varsin pieni osa kenttäarmeijan himmelissä. Eikä juuri isommalle ollut tarvettakaan. Ammukset liikkuivat ja soppa kiehui. Vettä tietysti myös. Vähäinen ajoneuvokalusto ei merkittävää pa-toimitusta kaivannut. Kuljettajat osasivat hyrysysynsä usein itsenäisesti korjatakin.
Pientä muutosta toi 1970-luvulla suunniteltu Prikaati-80 yhtymä. Uusi taistelijan perusase, RK62 oli yleistynyt kaikille, ja KK62 jalkautui ryhmäaseeksi erillisten KkK- yksiköiden jäädessä historiaan. A-tarvikemäärä taistelijan tuliannoksessa nousi uusille luvuille.
Merkittävä steppi oli Prikaati-90 luominen. Ajoneuvokalusto koki suuren tekniikkaloikan, ja huollolta alettiin vaatia aivan uutta suorituskykyä. On nyrkkisääntö, että kun tst-kenttää alkaa tallata vähemmän saappaita suhteessa pyöriin/teloihin, aletaan huollon puolella vaatia entistä enemmän käsipareja. Sekä työkaluja, että osaamista niiden käyttämiseen.
80-luvulle asti, ja pitkälti ysärinkin kuluessa oli huolto ollut oto-toimi. Vanhemmat ja väsyneemmät kouluttajat etupäässä hakeutuivat alan koulutuksiin- tai "laitettiin" hakeutumaan. Varusmiehistä -ei ehkä ne parhaat- usein päätyivät loppusijoitukseen huoltojoukkueeseen. Käytännössä vaan pois jaloista.
90-luvun kuluessa toimialan tarpeellisuus oli kuitenkin ottamassa aimo harppausta ylös. Entisen oto-hengen sijaan alettiin huollolle puuhata omaa aselajistatusta. Tämä lihallistui 2000-luvun sarastaessa, kun ensimmäiset kadetit koulutettiin huoltokoulussa suoraan tämän aselajin peruskoulutetuksi johtajaksi. Entisen lisäkursseilun sijaan, joille lähdettiin puolivillaisesti joskus vanhempana. Toki asekoulu oli jo pitkään kouluttanut toimiupseereita erillistoimialaan. Mutta muut huollon toimialat oli kuitattu varsin ylimalkaisesti ilman vahvaa peruskoulutusta.
Kehitys eteni aliupseeriston palautuksen myötä, ja huollon yleisjohtajien(ups) rinnalle alkoi ilmestyä toimialaosaajia(au).
Tänäpäivänä Suomen perustettavat joukot sisältävät kansainvälisessä vertailussa merkittävän suuren osuuden huoltoa. Jo komppania tasolla. 270-päisessä JK:ssa on integroituna yli 40 päinen huoltoJ. Ja ei monenkaan kilometrin päässä takana löytyy yli 200-päinen HK. Suoritusvaatimukset ovat kohtuullisen räyheät.
On nähty RUS-UKR- maaottelussa että taaksejätetty keskitetty huolto on altis riskeille, ja ei ainakaan venäläisten toteuttamana ole nyt varsinaisesti kerännyt mainetekoja..
Mutta todellista esimerkkiä siitä, miten meikäläinen, korostetusti eteen hajautettu huolto, toimii taistelutilanteessa ei ole.
Paperilla ja muutaman erillisyksikön harjoituksessa homma toki toimii. Mutta liian usein koulutuksessa viljellään fraasia että "HK:n kuljetusJ tukee". Tämä tulee esille, kun todetaan että jo HJ/JääkK, pitäisi liikuttaa mukanaan suurempaa määrää tavaraa, kuin sillä on edes paperilla suunniteltu kuljetuskalustoa. Ja kuten tiedämme, todellisuus on usein vielä karumpaa kaluston määrän suhteen. Myös HK:n taktiikassa täydennysJ:n massiivinen materiaalimäärä ei edes paperilla liiku joukkueen omin voimin. Vastaus on jälleen: kuljetusJ tukee.
Kun sitten katsotaan itse kuljetusJ:n teoreettistakin kuljetuskykyä, herää väistämättä kysymys: mistä tukevasta kuljetusJ:sta puhutaan? Koska tämä ei siltä ainakaan vaikuta. Varsinkaan, jos puhutaan hajautetusta taistelutavasta, jossa etäisyydet ovat pitkiä, ja kaikki perustuu alueelle ripoteltaviin kontteihin. Joiden käyttö maastossa aiheuttaa jo itsessään käytännön haasteita. Eritoten talvella.
Operatiivinen yhtymä ehkä hieman valoisammin toteutettavissa, jos oletetaan että edes oikea määrä ajoneuvoja tulee oikeastikin käyttöön. Oli malli/pohjaväri sitten mitä tahansa.
Väistämättä tulee mieleen liikaa haasteita verrattuna mahdollisuuksiin. Voisiko keskitetty huolto taaempaa olla sittenkin nykyistä taktiikkaa toimintavarmempi? Kansainvälisiä, toimiviakin esimerkkejä kun tällaisesta on. Vai jotain siltä väliltä?
Niinkuin monen muunkin kaltaiseni kohdalla- on tapahtunut se, että vuosien vieriessä aselajit vaihtuvat ja on tullut vaihdettua huollon puolelle sieltä räväkämmän toiminnan suunnalta.
Huolto aselajina on kehittynyt Suomessa valtavin harppauksin viimeisten vuosikymmenien aikana.
Ennen 1970-lukua yhtymien huolto-osat, kolonat, olivat varsin pieni osa kenttäarmeijan himmelissä. Eikä juuri isommalle ollut tarvettakaan. Ammukset liikkuivat ja soppa kiehui. Vettä tietysti myös. Vähäinen ajoneuvokalusto ei merkittävää pa-toimitusta kaivannut. Kuljettajat osasivat hyrysysynsä usein itsenäisesti korjatakin.
Pientä muutosta toi 1970-luvulla suunniteltu Prikaati-80 yhtymä. Uusi taistelijan perusase, RK62 oli yleistynyt kaikille, ja KK62 jalkautui ryhmäaseeksi erillisten KkK- yksiköiden jäädessä historiaan. A-tarvikemäärä taistelijan tuliannoksessa nousi uusille luvuille.
Merkittävä steppi oli Prikaati-90 luominen. Ajoneuvokalusto koki suuren tekniikkaloikan, ja huollolta alettiin vaatia aivan uutta suorituskykyä. On nyrkkisääntö, että kun tst-kenttää alkaa tallata vähemmän saappaita suhteessa pyöriin/teloihin, aletaan huollon puolella vaatia entistä enemmän käsipareja. Sekä työkaluja, että osaamista niiden käyttämiseen.
80-luvulle asti, ja pitkälti ysärinkin kuluessa oli huolto ollut oto-toimi. Vanhemmat ja väsyneemmät kouluttajat etupäässä hakeutuivat alan koulutuksiin- tai "laitettiin" hakeutumaan. Varusmiehistä -ei ehkä ne parhaat- usein päätyivät loppusijoitukseen huoltojoukkueeseen. Käytännössä vaan pois jaloista.
90-luvun kuluessa toimialan tarpeellisuus oli kuitenkin ottamassa aimo harppausta ylös. Entisen oto-hengen sijaan alettiin huollolle puuhata omaa aselajistatusta. Tämä lihallistui 2000-luvun sarastaessa, kun ensimmäiset kadetit koulutettiin huoltokoulussa suoraan tämän aselajin peruskoulutetuksi johtajaksi. Entisen lisäkursseilun sijaan, joille lähdettiin puolivillaisesti joskus vanhempana. Toki asekoulu oli jo pitkään kouluttanut toimiupseereita erillistoimialaan. Mutta muut huollon toimialat oli kuitattu varsin ylimalkaisesti ilman vahvaa peruskoulutusta.
Kehitys eteni aliupseeriston palautuksen myötä, ja huollon yleisjohtajien(ups) rinnalle alkoi ilmestyä toimialaosaajia(au).
Tänäpäivänä Suomen perustettavat joukot sisältävät kansainvälisessä vertailussa merkittävän suuren osuuden huoltoa. Jo komppania tasolla. 270-päisessä JK:ssa on integroituna yli 40 päinen huoltoJ. Ja ei monenkaan kilometrin päässä takana löytyy yli 200-päinen HK. Suoritusvaatimukset ovat kohtuullisen räyheät.
On nähty RUS-UKR- maaottelussa että taaksejätetty keskitetty huolto on altis riskeille, ja ei ainakaan venäläisten toteuttamana ole nyt varsinaisesti kerännyt mainetekoja..
Mutta todellista esimerkkiä siitä, miten meikäläinen, korostetusti eteen hajautettu huolto, toimii taistelutilanteessa ei ole.
Paperilla ja muutaman erillisyksikön harjoituksessa homma toki toimii. Mutta liian usein koulutuksessa viljellään fraasia että "HK:n kuljetusJ tukee". Tämä tulee esille, kun todetaan että jo HJ/JääkK, pitäisi liikuttaa mukanaan suurempaa määrää tavaraa, kuin sillä on edes paperilla suunniteltu kuljetuskalustoa. Ja kuten tiedämme, todellisuus on usein vielä karumpaa kaluston määrän suhteen. Myös HK:n taktiikassa täydennysJ:n massiivinen materiaalimäärä ei edes paperilla liiku joukkueen omin voimin. Vastaus on jälleen: kuljetusJ tukee.
Kun sitten katsotaan itse kuljetusJ:n teoreettistakin kuljetuskykyä, herää väistämättä kysymys: mistä tukevasta kuljetusJ:sta puhutaan? Koska tämä ei siltä ainakaan vaikuta. Varsinkaan, jos puhutaan hajautetusta taistelutavasta, jossa etäisyydet ovat pitkiä, ja kaikki perustuu alueelle ripoteltaviin kontteihin. Joiden käyttö maastossa aiheuttaa jo itsessään käytännön haasteita. Eritoten talvella.
Operatiivinen yhtymä ehkä hieman valoisammin toteutettavissa, jos oletetaan että edes oikea määrä ajoneuvoja tulee oikeastikin käyttöön. Oli malli/pohjaväri sitten mitä tahansa.
Väistämättä tulee mieleen liikaa haasteita verrattuna mahdollisuuksiin. Voisiko keskitetty huolto taaempaa olla sittenkin nykyistä taktiikkaa toimintavarmempi? Kansainvälisiä, toimiviakin esimerkkejä kun tällaisesta on. Vai jotain siltä väliltä?
