Samses
Ylipäällikkö
HS:n Vieraskynä tänään. Piakkoin eläkkeelle siirtyvä Puolustusministeriön viestintäpäällikkö Jyrki Iivonen lataa harvinaisen suoraa tekstiä.
***
Vieraskynä
Puolustuspolitiikkaa tehdään pakkoraossa
20.6.2013 1:59 | 6 |
Jyrki Iivonen
Helsingin Sanomat
Suomen puolustuspolitiikassa on aina osattu tehdä välttämättömyydestä hyve. Tästä on kyse myös nyt, kun paremman puutteessa panostetaan pohjoismaiseen yhteistyöhön.
Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa on vuosikymmenet jouduttu rakentamaan poikkeuksellisen vaikeissa oloissa. Ratkaisun etsiminen talvi- ja jatkosodan kokemuksista toimi viime vuosiin saakka. Nyt muutospaineet ovat kuitenkin kasvaneet.
Yleiseen asevelvollisuuteen nojautuva puolustusjärjestelmä täyttää edelleen paikkansa, mutta sen saama hyväksyntä ei ole enää itsestäänselvyys. Varsinkin nuoremmat sukupolvet, joilla ei ole henkilökontaktien kautta välittynyttä kokemusta sodasta, vaativat puolustusratkaisulta uusia perusteluja. Jos sellaisia ei esitetä, on mahdollista, että nuoret kyseenalaistavat yleisen asevelvollisuuden.
Suomella on kompleksinen suhde Venäjään. Kansalaisten epäluulolle on vuosisataiset syynsä, mutta pätevätkö ne yhä? Tilannetta monimutkaistaa se, että Venäjä näyttää omalla toiminnallaan edesauttavan vanhojen uhkakuvien säilymistä. Kun Suomikaan ei enää suhtaudu itänaapuriinsa yhtä liturgisesti kuin Neuvostoliiton aikana, syntyy helposti kuva, että idänsuhteemme olisivat jotenkin huonolla tolalla.
Suomen turvallisuutta koskevien uhkakuvien rakentaminen on ollut vaikeaa. Virallisissa asiakirjoissa on korostettu, ettei Suomeen juuri nyt kohdistu suoraa sotilaallista uhkaa ja että suurimmat vaarat nousevat ilmastonmuutoksen kaltaisista globaaleista kehityskuluista. Toisaalta kuitenkin katsotaan, että meidän tulee yhä turvautua yleiseen asevelvollisuuteen ja ylläpitää vanhaa puolustusjärjestelmää meihin mahdollisesti kohdistuvia sotilaallisia uhkia vastaan.
Yleinen mielipide on ollut muutoksista hieman ymmällään. Ihmiset tekevät maanpuolustusta koskevia johtopäätöksiä edelleen tunteiden pohjalta. Nykyistä puolustusjärjestelmää tuetaan, koska se toimi hyvin seitsemän vuosikymmentä sitten. Sotilaallista liittoutumista taas vastustetaan, koske emme ole aikaisemminkaan liittoutuneet. Kansalaisten mielissä liittoutumiseen sisältyy monia riskejä. Jo pelkkä uhkista puhuminen olisi kuin muinaissuomalaisille karhun nimen mainitseminen ääneen.
Vaikka vanhasta halutaan pitää kiinni, haluttomuus maksaa siitä aiheutuvia kustannuksia on lisääntynyt. Helposti ajatellaan, että koska meihin ei juuri nyt kohdistu suoraa sotilaallista uhkaa, puolustuksen tasosta voidaan tinkiä.
Ei ymmärretä, että kerran alas ajetun puolustuskyvyn rakentaminen uudelleen turvallisuustilanteen muuttuessa on kaikkea muuta kuin helppoa. Uskotaan edelleen siihen, että Suomi voi pysyä erillään kielteisestä kansainvälisestä kehityksestä ja keskittyä omien ongelmiensa ratkaisemiseen. Siihen maailmaan ei kuitenkaan ole paluuta.
Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikalle on ollut ominaista tehdä välttämättömyydestä hyve. Näin on nytkin. Suomalaisten enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä, koska sen pelätään lisäävän puolustusmenoja ja vetävän meidät mukaan kansainvälisiin konflikteihin vastoin omaa tahtoamme. Euroopan unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäminen hyväksytään, mutta siltä ei tiukan paikan tullen odoteta paljonkaan.
Suomella oli kylmän sodan aikana erityissuhde Neuvostoliittoon. Maamme on yhä halukas kehittämään suhteitaan Venäjään, mutta kylmän sodan aikaista erityisyyttä ei haluta takaisin. Venäjä taas pitää etujensa kannalta ongelmallisena sitä, että sen yhteistyökumppaneina ovat yksityisten valtioiden sijasta Naton ja EU:n kaltaiset kansainväliset järjestöt. Silti sekin haluaa kaiken mahdollisen hyödyn monikansallisista instituutioista.
Suomi panostaa pohjoismaisen yhteistyön kehittämiseen ja on laajentanut sen koskemaan myös puolustuspolitiikkaa. Tästä tuskin kenelläkään on pahaa sanaa sanottavanaan, kun taas EU-, Nato- ja Venäjä-yhteistyössämme on – milloin mistäkin syystä – monia etenemistä haittaavia esteitä. Pohjoismaisessa yhteistyössämme onkin perimmiltään kyse pienen valtion rajallisista mahdollisuuksista, välttämättömyyden tekemisestä hyveeksi.
Jyrki Iivonen
Kirjoittaja on dosentti, joka on työskennellyt vuosina 1994–2013 eri tehtävissä puolustus- ja ulkoasiainhallinnossa.
.***
***
Vieraskynä
Puolustuspolitiikkaa tehdään pakkoraossa
20.6.2013 1:59 | 6 |
Jyrki Iivonen
Helsingin Sanomat
Suomen puolustuspolitiikassa on aina osattu tehdä välttämättömyydestä hyve. Tästä on kyse myös nyt, kun paremman puutteessa panostetaan pohjoismaiseen yhteistyöhön.
Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa on vuosikymmenet jouduttu rakentamaan poikkeuksellisen vaikeissa oloissa. Ratkaisun etsiminen talvi- ja jatkosodan kokemuksista toimi viime vuosiin saakka. Nyt muutospaineet ovat kuitenkin kasvaneet.
Yleiseen asevelvollisuuteen nojautuva puolustusjärjestelmä täyttää edelleen paikkansa, mutta sen saama hyväksyntä ei ole enää itsestäänselvyys. Varsinkin nuoremmat sukupolvet, joilla ei ole henkilökontaktien kautta välittynyttä kokemusta sodasta, vaativat puolustusratkaisulta uusia perusteluja. Jos sellaisia ei esitetä, on mahdollista, että nuoret kyseenalaistavat yleisen asevelvollisuuden.
Suomella on kompleksinen suhde Venäjään. Kansalaisten epäluulolle on vuosisataiset syynsä, mutta pätevätkö ne yhä? Tilannetta monimutkaistaa se, että Venäjä näyttää omalla toiminnallaan edesauttavan vanhojen uhkakuvien säilymistä. Kun Suomikaan ei enää suhtaudu itänaapuriinsa yhtä liturgisesti kuin Neuvostoliiton aikana, syntyy helposti kuva, että idänsuhteemme olisivat jotenkin huonolla tolalla.
Suomen turvallisuutta koskevien uhkakuvien rakentaminen on ollut vaikeaa. Virallisissa asiakirjoissa on korostettu, ettei Suomeen juuri nyt kohdistu suoraa sotilaallista uhkaa ja että suurimmat vaarat nousevat ilmastonmuutoksen kaltaisista globaaleista kehityskuluista. Toisaalta kuitenkin katsotaan, että meidän tulee yhä turvautua yleiseen asevelvollisuuteen ja ylläpitää vanhaa puolustusjärjestelmää meihin mahdollisesti kohdistuvia sotilaallisia uhkia vastaan.
Yleinen mielipide on ollut muutoksista hieman ymmällään. Ihmiset tekevät maanpuolustusta koskevia johtopäätöksiä edelleen tunteiden pohjalta. Nykyistä puolustusjärjestelmää tuetaan, koska se toimi hyvin seitsemän vuosikymmentä sitten. Sotilaallista liittoutumista taas vastustetaan, koske emme ole aikaisemminkaan liittoutuneet. Kansalaisten mielissä liittoutumiseen sisältyy monia riskejä. Jo pelkkä uhkista puhuminen olisi kuin muinaissuomalaisille karhun nimen mainitseminen ääneen.
Vaikka vanhasta halutaan pitää kiinni, haluttomuus maksaa siitä aiheutuvia kustannuksia on lisääntynyt. Helposti ajatellaan, että koska meihin ei juuri nyt kohdistu suoraa sotilaallista uhkaa, puolustuksen tasosta voidaan tinkiä.
Ei ymmärretä, että kerran alas ajetun puolustuskyvyn rakentaminen uudelleen turvallisuustilanteen muuttuessa on kaikkea muuta kuin helppoa. Uskotaan edelleen siihen, että Suomi voi pysyä erillään kielteisestä kansainvälisestä kehityksestä ja keskittyä omien ongelmiensa ratkaisemiseen. Siihen maailmaan ei kuitenkaan ole paluuta.
Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikalle on ollut ominaista tehdä välttämättömyydestä hyve. Näin on nytkin. Suomalaisten enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä, koska sen pelätään lisäävän puolustusmenoja ja vetävän meidät mukaan kansainvälisiin konflikteihin vastoin omaa tahtoamme. Euroopan unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäminen hyväksytään, mutta siltä ei tiukan paikan tullen odoteta paljonkaan.
Suomella oli kylmän sodan aikana erityissuhde Neuvostoliittoon. Maamme on yhä halukas kehittämään suhteitaan Venäjään, mutta kylmän sodan aikaista erityisyyttä ei haluta takaisin. Venäjä taas pitää etujensa kannalta ongelmallisena sitä, että sen yhteistyökumppaneina ovat yksityisten valtioiden sijasta Naton ja EU:n kaltaiset kansainväliset järjestöt. Silti sekin haluaa kaiken mahdollisen hyödyn monikansallisista instituutioista.
Suomi panostaa pohjoismaisen yhteistyön kehittämiseen ja on laajentanut sen koskemaan myös puolustuspolitiikkaa. Tästä tuskin kenelläkään on pahaa sanaa sanottavanaan, kun taas EU-, Nato- ja Venäjä-yhteistyössämme on – milloin mistäkin syystä – monia etenemistä haittaavia esteitä. Pohjoismaisessa yhteistyössämme onkin perimmiltään kyse pienen valtion rajallisista mahdollisuuksista, välttämättömyyden tekemisestä hyveeksi.
Jyrki Iivonen
Kirjoittaja on dosentti, joka on työskennellyt vuosina 1994–2013 eri tehtävissä puolustus- ja ulkoasiainhallinnossa.
.***