Lähi-idän kestokonfliktin luonne on täysin erilainen, ja Israel päätyi alueiden miehittäjäksi alun perin puolustusasemasta vuonna 1967. Tosin Gazasta se vetäytyi 2005, josta kiitoksena Hamas on 2006 tapahtuneen valtaannousunsa jälkeen ampunut Israeliin enemmän tai vähemmän säännöllisesti raketteja. Palestiinalaispropagandan omaksuneet toki rupeavat tässä vaiheessa inttämään Gazan saarrosta, mutta Israel toimeenpani sen tiukkoine rajakontrolleineen vasta hyvän aikaa Hamasin valtaannousun jälkeen, 2007. Lisäksi Israel oli 2020-luvulla, ennen 2023 lokakuun 7. päivän hyökkäystä jatkuvasti höllentänyt rajamuodollisuuksia ja lisännyt gazalaisten työlupia ja muita kulkulupia Israeliin, joiden tarkoitus oli varallisuuden kohottaminen ja sitä kautta radikalisoitumisen vähentäminen (mikä saattoi osaltaan vaikuttaa Hamasin haluun hyökätä silloin). Noh, tämä positiivinen kehitys katkaistiin kerrasta 7.10.2023.
Lisäksi se vaatimus, joka palestiinalaisilla on valtioalueekseen (ns. 1967 rajat eli oikeammin vuoden 1949 aselepolinja eli ns. Green Line), on täysin mahdoton Israelille hyväksyä, koska se tarkoittaisi mm. Jerusalemin vanhankaupungin juutalaiskaupunginosan poistumista Israelin hallinnasta ja de facto sen puhdistamista juutalaisista (se oli jordanialaisvallan ajan 1949-1967 puoliksi raunioitunut ja tyhjä asukkaistaan).
Israelin Gazaan kohdistamat sotatoimet eivät ole kuitenkaan perustavan oikeutuksen tasolla oikeudettomia, vaan aivan perusteltuja sotatoimia 7.10.2023 hyökkäyksen aloittamana aktiivisena sotatilana ja vallinneen tulitaukosopimuksen loppumisena. Ne olisivat kansainvälisoikeudellisesti oikeutettuja jopa ilman 7.10.2023 tapahtunutta siviilien lahtaamista, pelkästään otettujen panttivankienkin takia jo (jo pelkkä panttivankien ottaminen oli Hamasilta Geneven sopimusten mukainen sotarikos).
Käytetyt keinot saattavat olla osaltaan kyseenalaisia (tai laittomia, sikäli jos olisi oikeudellisesti pitävästi osoitettavissa, että Israel ei päästänyt riittävästi ruokaa alueelle tai kohdisti sotatoimia yksinomaan siviilikohteisiin ilman laillisia maaleja), mutta konfliktin oikeutuksen tasolla sota on kansainvälisoikeudellisesti oikeutettu.
Ajatus siitä, että sotatoimia ei saisi viedä aggressorin alueelle, on täysin sotilaallisesti ja kansainvälisoikeudellisesti kestämätön. Sillä perusteellahan liittoutuneet eivät olisi saaneet edetä Saksaan 1944-1945.
Gazassa tapahtuvan sodankäynnin ongelmana on se, että Hamas ei välitä siviilien kärsimyksestä, vaan käyttää sitä hyödykseen. Siksi se ei pyri eriyttämään sotatoimiaan siviiliväestöstä siviilien suojelemiseksi. Tämä johtaa siihen, että Israel käyttää voimaa niin, että siviilitappioita tulee.
Jos Gazassa tulleita siviilitappioita verrataan liittoutuneiden toimiin toisessa maailmansodassa, niin tappiot ovat hyvin maltillisia. Saksalaisia ja japanilaisia siviilejä kohdeltiin huomattavasti armottomammin, ja esim. Berliinissä 1945 tuli vain kahden viikon sotatoimissa suuremmat siviilitappiot kuin Gazan sodan aikana on tullut, ja amerikkalaisten tekemissä kaupunkeihin kohdistetuissa strategisissa pommituskampanjoissa vain vuorokauden aikajänteellä myös aivan valtavia siviilitappioita. Tällä on siltä kannalta merkitystä, että kansainvälisten sodan oikeussääntöjen perusajatukset juontavat juurensa siitä, että länsiliittoutuneiden sotatoimet olivat laillisia, ja Geneven sopimukset laadittiin 1949 uusiksi siten, että niihin jätettiin laillisiin maaleihin iskettäessä täysin vapaaksi oheisvahinkona aiheutuvien siviilitappioiden määrä.
Meille opetettuja sodan oikeussääntöjä sen sijaan tiukemmin rajaa Geneven sopimusten vuonna 1977 laaditut lisäpöytäkirjat, jotka sisältävät vaatimuksen voimankäytön oikeasuhtaisuudesta, eli esim. yhden taistelijan takia ei voi vetää koko korttelia matalaksi lentopommeilla, tai edes siviilejä täynnä olevaa kerrostaloa. Näihin ei kuitenkaan ole liittynyt mm. USA tai Israel (eikä Neuvostoliitto aikoinaan; Venäjä liittyi, mutta se ei noudata), ja nämä sitovat oikeudellisesti vain niihin liittyneitä osapuolia.
Israelin syy olla liittymättä noihin lisäpöytäkirjoihin on se, että Israelin asetelma sodankäynnistä on hyvin eksistentiaalinen, ja etenkin viime vuosisadan puolella maa juutalaisineen oli pariinkin otteeseen perikadon partaalla. Israelilla ei ole minkäänlaisia harhakuvitelmia vihollistensa tavoitteista tai humaaniudesta, vaan hyvinkin realistinen käsitys siitä, mitä heille tapahtuisi, jos he häviäisivät.
Ylipäätään maailmankolkan sodankäynnin ja hallinnan kuvasta on tämä seuraava video hyvä kuvaus:
Butša ei vertaudu sen vuoksi, että siellä suurin osa venäläisten sotarikoksista ei liittynyt aseenkäyttöön taistelijoita tai laillisia maaleja kohtaan, vaan oli joko vangiksi otettujen raiskaamista tai murhaamista ja tämän täysi käsittelemättä jättäminen Venäjän sotaoikeusjärjestelmässä (vrt. Israel käsittelee sotilaidensa paljastuneet väärinkäytökset, kuten sen vankien käsittelykeskuksen pahoinpitelysarjan). Sodan oikeussääntöjen kannalta on erittäin merkittävää, kohdistetaanko sotatoimia laillisiin maaleihin ja sen ohessa aiheutetaan oheisvahinkoja, vaiko vain suoraan siviileihin tai muihin suojattuihin kohteisiin - etenkin siksi, että Israel ei ole noissa mainitsemissani 1977 lisäpöytäkirjoissa mukana.
Al-Holin kohdalla kyse on kurdien hallinnoimasta sotavankileiristä, jonne kiinni jääneet ISISin toimijat suljettiin. Siinä kyse ei ollut siviilien suojelemisesta sotatoimilta, vaan vihreiden kummallisesta etnonationalismin purskahduksesta, jossa pelkkä geneettinen suhde Suomeen suomalaisen äidin kautta, kieltä osaamattomien ja Suomessa ikinä käymättömienkin ja teknisesti ilman Suomen kansalaisuutta olleiden alaikäisten kohdalla (jos/kun ei ole Suomen väestörekisterissä, ei ole myöskään kansalainen, vaikka olisikin siihen oikeutettu) riitti tänne hakemiseen. Ja kaikkiahan suomalaisten lapsia ei haettu, jos äidit eivät halunneet palata Suomeen...
Hamas ei luovuta toimijoitaan eikä myöskään valtaansa Gazassa, joten turha toivo, edes vaikka Israel tuohon suostuisikin (ei suostu, mutta Haagissa käsitellään silti, koska Fatahin Ramallahin palestiinalaishallinto tunnustaa ICC:n ja siten katsotaan ICC:n toimivallan ulottuvan kaikkialla palestiinalaisalueilla tapahtuvaan toimintaan).
Alkupisteen ja nyt muodikkaiden "juurisyiden" pohtiminen on varsin hedelmätöntä, koska nykyinen vihanpito on suoraa jatkumoa ainakin jo
vuoden 1920 Nebi Musa -mellakoista, joiden seurauksena Haganah eli juutalaisten suojeluskuntajärjestö, josta sittemmin tuli IDF, perustettiin.
Israelille paluu vuoden 1949 aselepolinjojen sisään on mahdoton ns. "Itä-Jerusalemin" takia, aiempana yllä selittämästäni syystä, eli koska "Itä-Jerusalemiin" kuuluu Jerusalemin vanhakaupunki ja sen vanha juutalaiskaupunginosa. Camp Davidissa vuonna 2000 oli pöydällä aluksi Israelin alkuperäinen ehdotus, joka olisi jakanut Länsirannan kolmeen osaan (tätä palestiinalaispropagandassa usein esitetään Israelin ainoana tarjouksena), mutta sen jälkeen tuli vielä Clintonin suostuttelun myötä suotuisampi tarjous Israelilta 2001 Tabassa, joka olisi ollut seuraava (ainoastaan aselepolinjan reunamilla olevat isommat siirtokunnat olisivat siirtyneet Israelille, ja muusta alueesta Israel olisi luopunut):
Katso liite: 126366
Tämä kaatui siihen, että Arafat vaati ns. paluumuutto-oikeutta, eikä Jerusalemista päästy palestiinalaisten mielestä riittävään sopuun, joten Barak lopetti neuvottelut siihen. Ainakin oma arvioni on, että tämä oli kahden valtion mallin tosiasiallinen kuolema (vaikka Trump toki
esitti 2020 vielä sopua huomattavasti palestiinalaisille huonommin ehdoin).
Ei, ei olisi missään realiteeteissa mahdollista. Jos Gazassa olisi haluttu YK:n rauhanturvaajat (tai pikemminkin sotilaat, tässä tapauksessa) yksinomaiseen aseelliseen hallintaan alueesta, olisi operaatioon lähetettävä YK-joukko joutunut aivan saman tehtävän eteen kuin Israel, eli että sen olisi pitänyt taistella kortteli korttelilta ja huone huoneelta alue hallintaansa. Hamas nimittäin ei olisi suostunut luovuttamaan aseitaan ja valtaansa noin vain. Panttivangithan olivat Hamasille neuvottelukortti, jolla Hamas yritti saada Israelilta myönnytyksiä, ja ennen Israelin aloittamaa maaoperaatiota Hamas katsoi olevansa asiassa vahvoilla.
Tällaisen operaation vaatima sotajoukko olisi ollut kooltaan niin suuri, että sitä olisi ollut aivan mahdotonta nykymaailmassa raapia kasaan (useita satoja tuhansia), samoin myös sen olisi pitänyt olla valmis ottamaan YK-operaatioksi aivan valtavia tappioita, siis kymmeniä tuhansia kaatuneina vähintäänkin, jos Israelin käyttämää raskailla aseilla sotimista ei olisi saanut käyttää. Mikä maa olisi ollut valmis lähettämään sotilaitaan sinne?
Toki jos olisi tyydytty näennäiseen lipunheilutukseen pienellä valvontamandaatin joukolla ilman rauhaan pakottamisen mandaattia, kuten UNIFIL Etelä-Libanonissa, niin sitten operaatio olisi saattanut olla mahdollinen, se ei kuitenkaan olisi ratkaissut mitään, koska se olisi jättänyt Hamasin tosiasialliseksi aseelliseksi ja hallinnolliseksi voimaksi Gazassa, jos Hamas edes siihen olisi suostunut (tuskin). Tällainen joukko olisi myöskin ollut vain Hamasin panttivankina, ja jos se olisi yrittänyt riisua Hamasia aseista, olisi se joutunut välittömästi alakynteen. Vertailun vuoksi jo Etelä-Libanonissa Hizbollahilla on ollut tapana kostaa rauhanturvaajille tienvarsipommeilla ja ampumavälikohtauksilla UNIFILin Hizbollahia vakavammin haittaavaa toimintaa, ja jo tietyille alueille mandaatin mukaisesti meneminen on johtanut ampumavälikohtauksiin.
Ei millään maalla olisi ollut sellaisen lähettämiseen tahtoa tai kykyä. Ketään muuta maata kuin Israelia ei kiinnosta lähettää sotilaitaan kuolemaan Gazaan - rauhanturvaoperaatioihinkin lähetetään sotilaita lähinnä silloin, jos molemmat osapuolet sen hyväksyvät, ja Korean sodassa YK-joukot olivat länsiliittoutuneiden silloin (neukkujen boikotoinnin takia) hallitseman YK:n globaalia strategiaa ja angloamerikkalaisen hegemonian ajamista. Idealismi on ihan kiva juttu, mutta sen edestä ei omia sotilaitaan mikään maa uhraa, vaan reaali-intressit maailmaa hallitsevat.
Sotien osapuolia saadaan sotarikoksista tuomiolle vain, jos ne häviävät sodan, tai jostain syystä suurvalloilla on intressissä pakottaa sotilaallisen voimankäytön uhalla tai voimankäytöllä sotarikosoikeuteen. Liekö yhtäkään tapausta maailmanhistoriassa, kun molemmat osapuolet olisivat omasta halustaan laittaneet johtajansa sotarikoksista tuomiolle tai edes tosiasiallisesti syytteeseen?
Millä joukolla tämä tehtäisiin? Kenen voimin, ja millä menetelmillä?
Foorumisofta mahdollistaa useisiin viesteihin vastaamisen samassa viestissä, kas näin.