Nuoret fyysikot käsittelivät ”Paholaisytimeksi” nimettyä plutoniumpalloa huolettomasti ja maksoivat machoilun hengellään
Fyysikko Louis Slotin (vasemmalla) ja maailman ensimmäinen ydinpommi, New Mexicossa heinäkuussa 1945 räjäytetty koelataus.
LOS ALAMOS NATIONAL LABORATORY
Niko Kettunen
ULKOMAATJulkaistu 18:33
1128
ELOKUUN puolivälissä 1945 Los Alamosin ydinlaboratoriossa Yhdysvalloissa valettiin kokoon maailman vaarallisin esine. Se oli kuuden kilon painoinen kuula lähes puhdasta plutoniumia, aivan petankkipallon näköinen ja vain hieman suurempi.
Samanlainen oli muutamaa päivää aiemmin, 9. elokuuta, pudotettu pommin sisällä Nagasakiin. Arviolta 70 000 ihmistä kuoli välittömästi. Hiroshima oli tuhottu uraanipommilla 6. elokuuta.
Tarpeen vaatiessa tämä kolmas ydin olisi parissa päivässä koottu pommiksi ja pudotettu todennäköisesti Koromoon, Toyotan tehtaiden päälle. Sinne sen olisi lentänyt pommikone kutsunimeltään Necessary Evil, ”välttämätön paha”.
Kolmatta pommia ei tarvittu. Japani antautui 15. elokuuta 1945, ja toinen maailmansota päättyi.
PLUTONIUMYDIN sai jäädä laboratorioon tutkittavaksi. Hengenvaarallisen alkuaine numero 94:n tikityksessä oli vielä monta arvoitusta, elettiinhän vasta ydinaseajan ensimmäisiä kuukausia.
Haluttiin esimerkiksi tietää, missä vaiheessa ydin muuttuu kriittiseksi eli ketjureaktio syntyy. Tätä voitiin kokeilla rakentamalla ytimen ympärille erilaisia heijastimia, jotka ruokkivat reaktiota. Pelkkä ydin ei voisi missään tapauksessa räjähtää, mutta reaktiossa syntyisi kuitenkin aivan hirvittävä määrä säteilyä, jos jokin menisi vikaan.
Tähän nähden on yllättävää, kuinka vähällä kunnioituksella Los Alamosissa suhtauduttiin tuohon pieneen plutoniumpalloon. Sillä oli jopa leikkisä lempinimi: Rufus.
Pian se näytti hampaansa – kuin japanilaisten runollisena kostona kuolemankoneiden rakentajille.
NUORI fyysikko Harry Daghlian astui sisään laboratorioon 21. elokuuta 1945 ja alkoi tehdä kokeita Rufuksella. Hän kasasi plutoniumytimen ympärille neutroneita heijastavia tiiliä ja kirjasi tuloksia. Tarkoitus oli kutitella plutoniumia lähemmäs kriittistä pistettä, muttei missään tapauksessa ylittää sitä.
Daghlian seisoi aivan ytimen vieressä ilman mitään suojia. Tämä oli hyvin laveasti määriteltynä turvallista niin kauan, kun pienintäkään vahinkoa ei sattunut.
Viimeinen tiili kuitenkin lipesi Daghlianin kädestä. Se tippui suoraan ytimen päälle ja käynnisti ketjureaktion. Ytimen reuna välähti sinisenä. Daghlian riuhtaisi paniikissa tiilen lattialle paljain käsin ja lopetti reaktion, mutta vahinko oli ehtinyt tapahtua. Daghlianin kädestä kuoriutui iho pois, ja hän kuoli säteilysairauteen alle kuukaudessa.
YLLÄTTÄVÄÄ on, että turvatoimia ei Daghlianin tapauksen jälkeen mitenkään lisätty. Niitä itse asiassa vähennettiin.
Kokeita ytimellä jatkoi 35-vuotias fyysikko Louis Slotin. Hän oli Manhattan-projektin veteraaneja ja yksi harvoista, jotka osasivat koota ydinpommin. Slotin oli esimerkiksi rakentanut sytyttimen maailman ensimmäiseen ydinpommiin, New Mexicon aavikolla heinäkuussa 1945 räjäytettyyn Trinityn lataukseen.
Slotin olikin kylmäpäinen ja machoiluun taipuvainen mies. Hän teki vastaavia kokeita kuin Daghlian, mutta vielä rämäpäisemmin. Slotin sijoitti plutoniumpallon jalustaan, jonka päälle hän sovitteli heijastinkupua samalla ajatuksella kuin Daghlian aiemmin tiiliään.
Kupu ei siis saisi sulkeutua täysin, tai tapahtuisi kamalia. Vähimmillään riitti, että kuvun reunan alla pidettiin ruuvimeisseliä, joka esti kupua loksahtamasta kokonaan kiinni. Ja vähin todellakin riitti, elettiinhän 1940-luvun cowboytiedemiesten aikaa.
Slotin pukeutui laboratoriossakin mielellään farkkuihin ja buutseihin. Hän tapasi esitellä koetta nuoremmille tutkijoille pitämällä toisella kädellä kuvusta kiinni ja ujuttamalla toisella kädellä ruuvimeisseliä reunan alle. Slotin oli tehnyt kokeen ainakin 12 kertaa.
Ketjureaktion periaatteen ensi kertaa todistanut fyysikko Enrico Fermi oli pöyristynyt Slotinin välinpitämättömyydestä. Fermi kutsui koetta ”nukkuvan lohikäärmeen hännän kutitteluksi” ja sanoi, että vuoden sisällä joku taas kuolisi.
LOPULTA, 21. toukokuuta 1946, kolmen jälkeen iltapäivällä, tuli taas sininen välähdys. Slotinin ruuvimeisseli lipsahti, ja heijastinkupu sulki ytimen kokonaan sisäänsä. Huoneessa oli Slotinin lisäksi seitsemän tutkijaa. Slotin hyppäsi välittömästi ytimen eteen ja repäisi kuvun lattialle pelastaen näin kollegoidensa hengen.
”Se oli sitten siinä”, Slotinin kerrotaan todenneen, kun meisseli lipesi. Hän tiesi saaneensa kuolettavan määrän säteilyä: tarkalleen ottaen 10 grayta. Sellaisille määrille altistui harva edes Tšernobylissä.
Slotin oksenteli jo matkalla sairaalaan ja kuoli yhdeksän päivää myöhemmin. Kaikki muut selvisivät.
Kohtalokas plutoniumpallo sai nimen demon core, paholaisydin. Se oli ollut tarkoitus koota pommiksi ja räjäyttää ydinkokeissa Bikinin atollilla viimeisenä latauksena, mutta viimeinen koe peruttiin muista syistä.
Paholaisydin sulatettiin ja kierrätettiin toisiin pommeihin. Ehkäpä osia siitä on vieläkin käytössä jossain ydinkärjessä.
Slotinin kuoleman jälkeen Los Alamosissa ei enää leikitty meisseleillä. Jatkossa kaikki vastaavat kokeet tehtiin kauko-ohjattavilla roboteilla 400 metrin päästä.
LOS ALAMOS NATIONAL LABORATORY
Slotinin kokeessa plutoniumydin oli kahden kuvun välissä, ja ketjureaktion esti vain väliin työnnetty meisseli. Lavastettu kuva.
Fyysikko Louis Slotin (vasemmalla) ja maailman ensimmäinen ydinpommi, New Mexicossa heinäkuussa 1945 räjäytetty koelataus.
LOS ALAMOS NATIONAL LABORATORY
Niko Kettunen
ULKOMAATJulkaistu 18:33
1128
ELOKUUN puolivälissä 1945 Los Alamosin ydinlaboratoriossa Yhdysvalloissa valettiin kokoon maailman vaarallisin esine. Se oli kuuden kilon painoinen kuula lähes puhdasta plutoniumia, aivan petankkipallon näköinen ja vain hieman suurempi.
Samanlainen oli muutamaa päivää aiemmin, 9. elokuuta, pudotettu pommin sisällä Nagasakiin. Arviolta 70 000 ihmistä kuoli välittömästi. Hiroshima oli tuhottu uraanipommilla 6. elokuuta.
Tarpeen vaatiessa tämä kolmas ydin olisi parissa päivässä koottu pommiksi ja pudotettu todennäköisesti Koromoon, Toyotan tehtaiden päälle. Sinne sen olisi lentänyt pommikone kutsunimeltään Necessary Evil, ”välttämätön paha”.
Kolmatta pommia ei tarvittu. Japani antautui 15. elokuuta 1945, ja toinen maailmansota päättyi.
PLUTONIUMYDIN sai jäädä laboratorioon tutkittavaksi. Hengenvaarallisen alkuaine numero 94:n tikityksessä oli vielä monta arvoitusta, elettiinhän vasta ydinaseajan ensimmäisiä kuukausia.
Haluttiin esimerkiksi tietää, missä vaiheessa ydin muuttuu kriittiseksi eli ketjureaktio syntyy. Tätä voitiin kokeilla rakentamalla ytimen ympärille erilaisia heijastimia, jotka ruokkivat reaktiota. Pelkkä ydin ei voisi missään tapauksessa räjähtää, mutta reaktiossa syntyisi kuitenkin aivan hirvittävä määrä säteilyä, jos jokin menisi vikaan.
Tähän nähden on yllättävää, kuinka vähällä kunnioituksella Los Alamosissa suhtauduttiin tuohon pieneen plutoniumpalloon. Sillä oli jopa leikkisä lempinimi: Rufus.
Pian se näytti hampaansa – kuin japanilaisten runollisena kostona kuolemankoneiden rakentajille.
NUORI fyysikko Harry Daghlian astui sisään laboratorioon 21. elokuuta 1945 ja alkoi tehdä kokeita Rufuksella. Hän kasasi plutoniumytimen ympärille neutroneita heijastavia tiiliä ja kirjasi tuloksia. Tarkoitus oli kutitella plutoniumia lähemmäs kriittistä pistettä, muttei missään tapauksessa ylittää sitä.
Daghlian seisoi aivan ytimen vieressä ilman mitään suojia. Tämä oli hyvin laveasti määriteltynä turvallista niin kauan, kun pienintäkään vahinkoa ei sattunut.
Viimeinen tiili kuitenkin lipesi Daghlianin kädestä. Se tippui suoraan ytimen päälle ja käynnisti ketjureaktion. Ytimen reuna välähti sinisenä. Daghlian riuhtaisi paniikissa tiilen lattialle paljain käsin ja lopetti reaktion, mutta vahinko oli ehtinyt tapahtua. Daghlianin kädestä kuoriutui iho pois, ja hän kuoli säteilysairauteen alle kuukaudessa.
YLLÄTTÄVÄÄ on, että turvatoimia ei Daghlianin tapauksen jälkeen mitenkään lisätty. Niitä itse asiassa vähennettiin.
Kokeita ytimellä jatkoi 35-vuotias fyysikko Louis Slotin. Hän oli Manhattan-projektin veteraaneja ja yksi harvoista, jotka osasivat koota ydinpommin. Slotin oli esimerkiksi rakentanut sytyttimen maailman ensimmäiseen ydinpommiin, New Mexicon aavikolla heinäkuussa 1945 räjäytettyyn Trinityn lataukseen.
Slotin olikin kylmäpäinen ja machoiluun taipuvainen mies. Hän teki vastaavia kokeita kuin Daghlian, mutta vielä rämäpäisemmin. Slotin sijoitti plutoniumpallon jalustaan, jonka päälle hän sovitteli heijastinkupua samalla ajatuksella kuin Daghlian aiemmin tiiliään.
Kupu ei siis saisi sulkeutua täysin, tai tapahtuisi kamalia. Vähimmillään riitti, että kuvun reunan alla pidettiin ruuvimeisseliä, joka esti kupua loksahtamasta kokonaan kiinni. Ja vähin todellakin riitti, elettiinhän 1940-luvun cowboytiedemiesten aikaa.
Slotin pukeutui laboratoriossakin mielellään farkkuihin ja buutseihin. Hän tapasi esitellä koetta nuoremmille tutkijoille pitämällä toisella kädellä kuvusta kiinni ja ujuttamalla toisella kädellä ruuvimeisseliä reunan alle. Slotin oli tehnyt kokeen ainakin 12 kertaa.
Ketjureaktion periaatteen ensi kertaa todistanut fyysikko Enrico Fermi oli pöyristynyt Slotinin välinpitämättömyydestä. Fermi kutsui koetta ”nukkuvan lohikäärmeen hännän kutitteluksi” ja sanoi, että vuoden sisällä joku taas kuolisi.
LOPULTA, 21. toukokuuta 1946, kolmen jälkeen iltapäivällä, tuli taas sininen välähdys. Slotinin ruuvimeisseli lipsahti, ja heijastinkupu sulki ytimen kokonaan sisäänsä. Huoneessa oli Slotinin lisäksi seitsemän tutkijaa. Slotin hyppäsi välittömästi ytimen eteen ja repäisi kuvun lattialle pelastaen näin kollegoidensa hengen.
”Se oli sitten siinä”, Slotinin kerrotaan todenneen, kun meisseli lipesi. Hän tiesi saaneensa kuolettavan määrän säteilyä: tarkalleen ottaen 10 grayta. Sellaisille määrille altistui harva edes Tšernobylissä.
Slotin oksenteli jo matkalla sairaalaan ja kuoli yhdeksän päivää myöhemmin. Kaikki muut selvisivät.
Kohtalokas plutoniumpallo sai nimen demon core, paholaisydin. Se oli ollut tarkoitus koota pommiksi ja räjäyttää ydinkokeissa Bikinin atollilla viimeisenä latauksena, mutta viimeinen koe peruttiin muista syistä.
Paholaisydin sulatettiin ja kierrätettiin toisiin pommeihin. Ehkäpä osia siitä on vieläkin käytössä jossain ydinkärjessä.
Slotinin kuoleman jälkeen Los Alamosissa ei enää leikitty meisseleillä. Jatkossa kaikki vastaavat kokeet tehtiin kauko-ohjattavilla roboteilla 400 metrin päästä.
LOS ALAMOS NATIONAL LABORATORY
Slotinin kokeessa plutoniumydin oli kahden kuvun välissä, ja ketjureaktion esti vain väliin työnnetty meisseli. Lavastettu kuva.
