"Amerikkalaiset eivät ole hulluja halutessaan vastauksia, kun presidentin salamurhaa yksittäinen asemies, joka onnistuu ampumaan useita onnekkaita laukauksia keskinkertaisilla ampumataidoilla ja vanhalla pulttilukkokiväärillä... Miksi ihmisillä ei olisi epäilyksiä, kun väitetty salamurhaaja pidätetään, väittää julkisesti olevansa vain syntipukki, on kuulusteltavana kaksi päivää ilman että kukaan nauhoittaisi kuulustelut tai tekisi edes muistiinpanoja, ja kun hänet sitten ammutaan aivan vierestä kuoliaaksi hänen ollessaan poliisin huostassa poliisin päämajassa?"
-Professori Lance deHaven-Smith,
Conspiracy Theory in America
John F. Kennedyn murha: yksittäisen hullun rikos vai valtiollinen rikos demokratiaa vastaan?
Uutisblogi: Vesa Raiskila
22.11.2013, Verkkomedia.org
Presidentti John F. Kennedyn salamurhasta on kulunut 50 vuotta. Mielipidetiedustelujen mukaan suuri valtaosa amerikkalaisista ei usko Warrenin komission selitystä, jonka mukaan
Lee Harvey Oswald ampui presidentin ja toimi yksin. Näin siitä huolimatta, että valtamedia on voimakkaasti tukenut tätä selitystä¹ – jopa siinä määrin, ettei edes edustajainhuoneen tutkimuskomitean vuonna 1979 julkaisema jatkotutkimus, jonka mukaan Kennedyn murhan takana oli todennäköisesti salaliitto, ole innoittanut sitä tutkivaan journalismiin.
Seuraavassa esitän ensin joitain todisteita sille, että Kennedyn murha oli salaliitto – siis että murhaoperaatioon osallistui useita henkilöitä. Kirjoituksen loppupuoliskon käytän mielenkiintoisemman kysymyksen tarkasteluun: sen, ketkä todennäköisesti olivat keskeisiä salaliittolaisia. Tässä tarkastelussa hyödynnetään yhteiskuntatieteissä viime vuosina käyttöön otettua SCAD-käsitettä (SCAD = State Crimes Against Democracy = valtiolliset rikokset demokratiaa vastaan).²
Rikosteknisiä todisteita
Presidentti Kennedyn murhan valtiosta riippumattomissa tutkimuksissa on keskitytty erityisesti seuraaviin rikosteknisiin kysymyksiin: tapahtumapaikalla ammuttujen laukausten lukumäärään, siihen mistä laukaukset ammuttiin ja ns. maagiseen luotiin.³
Jos laukauksia tuli muualta kuin tapahtumahetkellä Kennedyn takana olleesta kirjavarastosta, ampujia täytyi olla useampia. Jos laukauksia ammuttiin enemmän kuin kolme, Oswald ei voinut ainakaan toimia yksin. Jos presidentin kaulan läpi kulkenut luoti ei ollut sama "maaginen" luoti, joka lävisti myös etupenkillä istuneen senaattori Connellyn ruumiin useista kohdista, ampujia täytyi niin ikään olla useampia. Sekä salaliittoon uskovien että virallisen kertomuksen puolustajien keskuudessa vallitsee pitkälti yksimielisyys siitä, että Oswaldin olisi ollut mahdotonta ampua vanhanaikaisella pulttilukkokiväärillään neljää tai useampaa laukausta niiden enintään noin 7 sekunnin aikana, jotka kuluivat Zapruderin filmissä havaitun tapahtumaketjun aikana.
Warrenin komissio oli itse erimielinen "maagisesta luodista": kolme sen seitsemästä jäsenestä piti teoriaa epätodennäköisenä. Kysymys on johtanut loputtomaan väittelyyn liikeradoista, tarkoista istumapaikoista ja luodin muodonmuutoksista, enkä pidä sitä hedelmällisenä tutkimusaiheena.
Huomattava osa silminnäkijöistä kertoi, että laukaukset tulivat presidentin etupuolelta, läheiseltä nurmikumpareelta, eikä takana olleesta kirjavarastosta, jossa Oswald työskenteli. Silminnäkijähavaintojen epäluotettavuuden vuoksi tätä ei voi yksin pitää ratkaisevana todisteena salaliitosta.
John F. Kennedy, Jacqueline Kennedy ja Teksasin kuvernööri John Connelly hetkeä ennen salamurhaa
Tapahtuman aikaan tehty poliisiradiotallenne on mahdollistanut laukausten määrän analysoinnin. Eräs moottoripyöräsaattueessa ajanut poliisi oli jättänyt Dictaphone-laitteensa mikrofonin päälle, ja tallenteen tutkiminen sai edustajainhuoneen komission päätymään vuoden 1979 raportissaan siihen, että "tieteellinen akustinen todistusaineisto näyttää toteen suurella todennäköisyydellä, että kaksi asemiestä ampui presidentti John F. Kennedyä" ja että presidentin murhan takana oli todennäköisesti salaliitto. Komissio kuitenkin katsoi, ettei mikään virallinen taho ollut mukana salaliitossa. Yhdysvaltain tiedeakatemia kumosi myöhemmin tutkimustuloksen, mutta vuosituhannen vaihteessa brittiläisessä rikostekniikan vertaisarvioidussa
Science and Justice -julkaisussa ilmestynyt artikkeli päätyi siihen, että presidentistä etuoikealla olleelta kumpareelta (tai siellä olleen paaluaidan takaa) ammuttiin laukaus 96 prosentin todennäköisyydellä.⁴ Päätutkija
D. B. Thomas oli varma, että nimenomaan tuo neljäs laukaus tappoi Kennedyn.
Tästäkin tutkimustuloksesta on sittemmin kiistelty. Sitä kuitenkin tukee se, että tappava laukaus näyttää tulleen edestä päin: presidentin pää nytkähti taaksepäin luodin iskeytyessä siihen, ja vieressä istunut
Jacqueline Kennedy nousi välittömästi hitaasti ajaneen limusiinin tavaratilan päälle ja koetti kyytiin kavunneen turvamiehen lausuman mukaan ottaa käsillään talteen presidentin kallosta irti lentäneen kappaleen.⁵ Jotkut ovat ajatelleet Jacquelinen vaistomaisesti yrittäneen ikään kuin "korjata" miestään.
Salaliitosta on kuitenkin runsaasti todisteita ja viitteitä myös itse tapahtumapaikan ulkopuolelta.
Lausumia ja tunnustuksia
Esimerkiksi vajaat kaksi viikkoa ennen presidentin murhaa Miamin poliisin informantti
William Somersett oli nauhoittanut salaa keskustelunsa oikeistoradikaalina tunnetun
Joseph A. Milteerin kanssa. Milteer oli keskustelussa sanonut, että tekeillä oli suunnitelma presidentin murhaamiseksi voimakkaalla kiväärillä virastorakennuksesta käsin. Antaessaan tallenteesta puhtaaksi kirjoitetun tekstin salaiselle palvelulle Miamin poliisi mainitsi, että Milteer oli ollut yhteydessä presidenttiä vihaaviin, väkivallasta epäiltyihin tahoihin.⁶
Vain tunteja Kennedyn murhan jälkeen CIA:n informantti
Gary Underhill ajoi Washintonista New Yorkissa asuneiden ystäviensä luo. Underhill kertoi pelkäävänsä henkensä puolesta ja hänen kerrotaan sanoneen:
"Oswald on syntipukki. He lavastivat hänet. Tämä on jo liikaa. Ne paskiaiset ovat tappaneet presidentin! Olen kuullut asioita. En voinut uskoa, että ne pystyisivät siihen, mutta ne pystyivät. Niistä on tullut hulluja! Huumemiehiä, asemiehiä, todella väkivaltaisia tyyppejä. Minä tiedän, keitä he ovat. Ja siinä on se ongelma. Ne tietävät, että minä tiedän." ⁷
Kuusi kuukautta myöhemmin Underhill löytyi kuolleena asunnostaan ampumahaava vasemmassa ohimossaan. Tapaus todettiin itsemurhaksi, joskin epäilyksiä herätti se, että oikeakätisen miehen olisi täytynyt ampua itsensä hieman luonnottomassa asennossa. Kennedyn murhaa tutkinut syyttäjä
Jim Garrison oli tavoitellut Underhilliä saadakseen häneltä todistajanlausunnon.⁷
Entinen CIA:n varapääjohtajan erityisavustaja
Victor Marchetti väitti vuonna 1966 laaditun CIA:n muistion kytkeneen entisen CIA-agentin ja Watergate-murtomiehen,
E. Howard Huntin, JFK:n murhaan. Hunt hävisi asiassa käynnistämänsä kunnianloukkausoikeudenkäynnin.⁸
Hunt Watergate-tutkijoiden kuultavana
Huntin pojat julkaisivat hieman ennen isänsä vuonna 2007 tapahtunutta kuolemaa tekemänsä äänitallenteet, joissa Hunt kertoo pojilleen JFK:n murhasalaliitosta, johon häntä pyydettiin osallistumaan, mutta josta hän väitti kieltäytyneensä. Hunt kertoi, että salaliitto sai alkunsa Miamissa (vrt. edellä mainittu Miamin poliisin nauhoite) ja arveli, että JFK:n kuoleman myötä varapresidentistä presidentiksi noussut
Lyndon B. Johnson oli siirtänyt presidentin esiintymistilaisuuden Miamista Dallasiin, jossa teksasilainen pystyi paremmin kontrolloimaan presidentin turvatoimia.⁹ Huntin "kuolinvuodetunnustusta" ei ole vahvistettu tai kumottu, joskaan valtamedia ei ole edes yrittänyt kumpaakaan, vaan on lähinnä vaiennut tunnustuksesta.
Oswaldin ja tiedustelupalvelu(ide)n yhteydet
Virallisen tarinan kannalta hankalaa on myös se, että Oswald toimi yhteistyössä Yhdysvaltain tiedustelupalveluiden kanssa.
Oswald oli todistetusti yhteydessä FBI:n virastoon ja agentteihin kahdesti vuonna 1963. Vuonna 1978 Tokion CIA:n toimipisteessä työskennellyt pariskunta kertoi olleen "yleisesti tiedossa", että Oswald työskenteli CIA:lle.³ "Kaikki hämmästelivät, miten tiedustelupalvelu pystyisi salaamaan yhteydet Oswaldiin. Mutta näköjään he pystyivät siihen." Syyttäjä Garrison arvioi Oswaldin työskennelleen CIA:lle mahdollisesti uskoen, että hänen tehtävänsä oli koettaa soluttautua salaliittolaisten keskuuteen tehdäkseen murhasuunnitelman tyhjäksi.
Oswaldin ja tiedustelupalveluiden yhteyksistä todistaa vahvasti erityisesti se, että Oswald saattoi kylmän sodan aikana loikata Neuvostoliittoon ja palata sieltä kotimaahansa seuraamuksitta ja ilman minkäänlaisia tutkimuksia.
Edustajainhuoneen tutkimuskomission pääneuvonantaja
Robert Blakey totesi PBS:n haastattelussa vuonna 2003, ettei komissio tutkinut asianmukaisesti CIA:n ja Oswaldin suhdetta, ja totesi menettäneensä täysin luottamuksensa tiedusteluelimen totuudellisuuteen.¹⁰
SCAD-tarkastelukehys epäilyksenalaisten tutkimiseen keskittymiseksi
Teksasin yliopiston julkaisemassa kirjassaan
Conspiracy Theory in America (2013) professori
Lance deHaven-Smith toteaa arvostavansa suuresti riippumattomien JFK-tutkijoiden työtä ja tutkimustuloksia. Hän kuitenkin katsoo, että on olennaista tarkastella tapahtumia rikosteknisiä yksityiskohtia "korkeammalta tasolta" ja ottaa lähtökohdaksi viitekehys, josta käytetään lyhennesanaa "SCAD" – State Crime Against Democracy, valtiollinen rikos demokratiaa vastaan.
"SCAD" on professori deHaven-Smithin vuonna 2006 vertaisarvioidussa artikkelissa esittämä rikosluokitus, joka viittaa korkeiden viranomaisten demokratian vastaisiin poliittisiin salaliittoihin. SCAD-käsitteen tarkoitus on korvata lyömäaseena käytetty "salaliittoteorian" käsite tieteellisessä tutkimuksessa ja rohkaista tutkijoita selvittämään tähän asti tabuiksi leimattuja eliittien rikoksia, jotka saattavat koskea kokonaisia instituutioita ja hallinnonaloja. Koska epäillyt tai todennetut rikokset tapahtuvat korkealla poliittisen ja julkisen vallankäytön tasolla, ne ovat merkittävä uhka demokratialle.
Rikoksista vastuussa olevien tahojen selvittämiseksi SCAD-tarkastelussa otetaan huomioon myös samankaltaisuudet ja jatkuvuudet ajallisesti erillisten rikosten kohdalla, mistä esimerkkinä deHaven-Smith käsittelee syyskuun 11:nnen iskuja ja niitä seuranneita pernaruttoiskuja sekä John ja
Robert Kennedyn murhia. Viranomaiset ja media ovat pyrkineet eriyttämään 9/11:n pernaruttoiskuista ja John Kennedyn murhan Robertin murhasta julkisessa keskustelussa ja ihmisten mielissä, kun taas todellisessa rikostutkinnassa (sellaisessa jota harjoitetaan silloin kun eliitti ei itse vastaa tutkimuksista) rikosten ja ilmeisten motiivien yhtenevyydet ovat tutkimuksen lähtökohtia.
SCAD-käsite ylittää myös perinteisen kahtiajaon salaliiton ja järjestäytyneen rikollisuuden käsitteiden välillä. Vain jälkimmäistä on käytetty saman ryhmittymän tekemistä toistuvista rikoksista, kun taas salaliiton käsite on viitannut suunnitelmiin, joilla on ollut yksi suuri tavoite ja jonka tekijät ovat liittoutuneet väliaikaisesti yhteen sen saavuttamiseksi. Sen lisäksi, että salaliiton käsite on leimautunut, se siis vahvistaa näkökulmaa, jossa rikokset nähdään erillisinä, toisiinsa kytkeytymättöminä tapahtumina. Monet tutkijat ovat omaksuneet SCAD-käsitteen, ja sitä on jo käytetty useissa tieteellisissä konferensseissa ja vertaisarvioiduissa artikkeleissa.
JFK:n murhan tapauksessa deHaven-Smith nostaa esiin varapresidentti Lyndon B. Johnsonin ja salaisen palvelun toiminnan. Heti kun presidentti Kennedy oli julistettu kuolleeksi, Johnson otti ohjat käsiinsä ja vaati presidentin ruumiin välitöntä kuljettamista Washingtoniin. Tämä oli vastoin Teksasin liittovaltion lakia, jonka mukaan Dallasin kuolinsyyntutkijan oli suoritettava ruumiinavaus; presidentin murhasta tehtiin liittovaltion lain alainen asia vasta myöhemmin. Salainen palvelu kuljetti presidentin ruumiin väkisin pois Parklandin sairaalasta paikallisviranomaisten ja sairaalan lääkärien vastalauseista piittaamatta. Alle kahden tunnin kuluttua kohtalokkaiden laukausten ampumisesta presidentin ruumis kannettiin arkussa lentokoneeseen odottamaan matkaa kohti Washingtonia.¹¹
Ruumiin kiireisestä siirtämisestä huolimatta kone ei noussutkaan vielä lähes tuntiin, sillä Johnson vaati liittovaltion tuomarin saapumista lentokoneeseen. Kone pääsi lähtemään kohti Washingtonia vasta kun Johnson oli vannonut virkavalan vierellään kalvakas Jacqueline Kennedy, jonka Johnson vaati mukaan improvisoituun valanvannomistilaisuuteen.
Lyndon B. Johnson vannomassa lentokoneessa virkavalaa vierellään Jacqueline Kennedy.
Ilmiselvälle lain rikkomiselle on vaikea keksiä uskottavia hyväntahtoisia selityksiä, ja tapahtunut herättää kysymyksen, haluttiinko toiminnalla estää riippumaton ruumiinavaus. Eikä lainvastainen toiminta loppunut ruumiin siirtämiseen väkivalloin sairaalasta: vain muutama tunti murhan jälkeen salainen palvelu pesi presidentin auton perusteellisesti ja korvasi vaurioituneen tuulilasin uudella – siis tuhosi keskellä kirkasta päivää rikoksen selvittämisen kannalta ensiarvoisen tärkeää todistusaineistoa. Murhaamisen jälkien tuhoamisen jälkeen auto lennätettiin vartioituna Washingtoniin.¹²
Presidentti Kennedyn ja varapresidentti Johnsonin suhde oli alusta alkaen erittäin jännitteinen: edellisestä oli tullut "rauhankyyhky" siinä missä jälkimmäinen oli "sotahaukka". Varapresidentin hyvin tunteneiden ihmisten mukaan mukaan hän oli pitkään tavoitellut presidentin virkaa, ja häntä pidettiin epärehellisenä ja jopa murhanhimoisena. DeHaven-Smith tiivistää, että rauhaa arvostavan presidentin ja militaristisen varapresidentin yhdistelmä on kuin kutsu salamurhaajille.¹³
Kennedy keräsi myös paljon vastustajia hallinnossa ja supervallan sotateollisessa keskittymässä olemalla myöntymättä lisäpommituksiin Sikojen lahden operaation kuluessa. USA:n ilmatuen avulla CIA:n tukemat ja kouluttamat kuubalaiset kapinalliset olisivat saattaneet onnistua
Fidel Castron hallinnon syrjäyttämisessä. Hän teki myös monen mielestä liikaa myönnytyksiä Neuvostoliitolle Kuuban ohjuskriisin aikana, solmimalla myöhemmin ilmassa tehtävät ydinasekokeet kieltävän sopimuksen ja pyrkimällä kylmän sodan lopettamiseen. Kaiken lisäksi Kennedy oli luvannut hajottaa CIA:n "tuhansiksi kappaleiksi". Tiivistäen: Kennedy edusti poliittisessa toimintaympäristössään radikaalia, uudenlaista ajattelua, jonka lukuisat kylmän sodan ilmapiirissä toimineet eliitin edustajat tunsivat vieraaksi ja vastenmieliseksi – ja osa jopa uhkaksi maan turvallisuudelle. Kaikenlaisista eri intresseistä kumpuavia mahdollisia motiiveja rikokselle voidaan tutkia SCAD-viitekehyksessä.
Kaksi vuotta John F. Kennedyn murhan jälkeen presidentti Johnson allekirjoitti lain, jolla presidentin murhasta tehtiin liittovaltion lain alainen rikos (mikä poisti Kennedyn ruumiin haltuunotossa havaitun kaltaisen konfliktin ja lainrikkomuksen mahdollisuuden). Toinen uudistus oli varapresidentin aseman vahvistaminen ja mahdollisuus presidentin nopeaan viraltapanoon varapresidentin aloitteella ja sitä tukevalla kongressin määräenemmistöllä. Tällaista mahdollisuutta ei ollut Kennedyn ollessa virassa: erottaminen virkasyytteen (impeachment) nojalla olisi ollut hämmentävä ja pitkäkestoinen prosessi, jonka aikana valtionjohtaja olisi pysynyt virassa mahdolliseen erottamiseen saakka.
Dehaven-Smith tiivistää SCAD-lähestymistavan hyödyt Kennedyn murhan tarkastelussa seuraavasti:
Kun salamurhaa katsellaan ikään kuin ylhäältä ja etäältä; kun tarkastelun keskiö siirretään pois itse ampumisesta; kun kaikki kysymykset laukausten lukumäärästä ja ampumissuunnasta siirretään sivuun ja valokeila kohdistetaan vallassa olleisiin ihmisiin, voidaan hahmottaa – yksinkertaisesti tarkastelemalla eliitin käyttäytymistä – hyvin erilainen kertomus siitä, miksi salamurha tapahtui ja mitkä yksilöt ja intressit olivat tapahtuneen taustalla.
Tällainen lähestymistapa on myös kaiken aidosti sosiologisen tarkastelun keskiössä.
Kirjoittaja on Verkkomedian toimitussihteeri ja yhteiskuntatieteiden maisteri.