Kävin vanhempien luona ja pari kuukautta nuorempi sukulainen soitti. Lähtee käymään lähimmässä yliopistollisessa ja kokeilee ihan uutta lääkecocktailia ja joko saa muutaman kuukauden lisää elinaikaa tai sitten parin viikon päästä kannetaan jalat edellä ulos. Siihenpä on hirveän näppärää keksiä mitään sanottavaa, etenkin kun tyypillä on peruskouluikäisiä lapsia.
Onneksi tyyppi itse on hyvin realistinen asian suhteen. Tietysti parasta toivotaan kaikki, mutta myös tilanteen perkelöityminen on otettu huomioon. Viitisen vuotta sitten annettiin max. kymmenen lisävuotta. Kuukausi sitten hoidon piti tuoda taas muutama elinvuosi, mutta eipä näköjään mennyt ihan putkeen. Pahinta on, että lisävuosia tuovaa ns. hätävaraa ei voi käyttää, kun elimistö on niin heikkona.
Yllättävän kovasti iski, kun ollaan niin saman ikäisiä ja tuttavia muutenkin.
Elämä muistuttaa reunastaan. Se muistuttaa kaikkien perimmäisestä yksinäisyydestä. Ja kun se tulee noin lähelle, mahdollisesti parin viikon päähän. Lapset ja kaikki. Mutta ne lapsilla on vielä elämänvaistot, jotka meidän ukkojen taas pitäisi herättää uudelleen unesta.
Kaksi parasta kaveriani ovat ikäluokkaani, ja toisella on ollut tulppa aivoissa, pumppu könittää ja nyt tuli vielä diabetes. Toinen on myös monisairas. Syöpää ei ole kummallakaan. Itse olen perusterve (tosin alkoholisti), mutta tässä aamulla katsoin peilistä, että on se parta ollut jo 15 vuotta harmaa eikä muuksi muutu. Minulla on käynyt onni tuon terveyden suhteen. Urheilin todella lujaa aikanaan ja oli kilpaura, kuten monella muullakin entisellä nappoveikolla on ollut.
Lapset selviävät, jos joku on vielä hoitamassa. Olin juuri alakoulun päättänyt, kun isäukon sota loppui 33 vuotta aselevon jälkeen, niin sanotusti äkillisesti. Meillä oli vähän ryysyrannaksi mennyt siinä eikä oikein ollut kaikki härpäkkeet, vaikka Suomi oli vieressä muuttunut modernimpaan. Haettiin vesi kaivolta, ja oli puulämmitys ja puuhella. Minä ne olin hoitanut tietysti jo muutenkin pari viimeistä vuotta.
Lapsista tuli mieleeni...
Henkilökohtaisesti tärkeäksi osoittautui se, että oli vielä miehen malleja elämässä. Ei kaiken aikaa, mutta riittävästi. Juoppoja ehkä, mutta ei velttiöitä, vaan erinomaisia persoonia. Vasta myöhemmin olen sen arvon ymmärtänyt. Eräs sukulaismies otti metsätöihin, kun olin 14. Seuraavana kesänä kutsuttiin mansikanpoimintaan. Sitten pääsin rengiksi, Olinkin oikein oikea käsi ja tein kaikkea. Pikkupalkalla, ei verokortteja. Kyllä ne kylällä tiesivät, mutta kukaan ei alkanut ilmineerata. Kerran sain ajaa venettä, jolla vietiin tukkinippuja. Peruskoulun päätössä pääsin omakotitalotyömaalle hanslankariksi. Rakentaja oli vanhimman veljeni luokkatoveri, ja oma teknisten töiden opettajani oli timpurina kesäkeikalla. Kaksistaan tehtiin. Kaikki nämä tapahtuivat yläkoulun kesien aikana, ja selvää on, että nämä isäni ystävät ja sukulaiset toimivat täysin tietoisesti. Oli siis useampia, jotka puolihuolimattomasti antoivat jonkin lyhyen homman ja pientä taskurahaa. En minä ollut mihinkään hakemassa, kunhan hengitin sisään ja ulos ilman päämäärää ja etenkin talvisin mietin, että pitäisikö jostain kaljaa ja nukuin pulpetissa. Mutta kerran minut suorastaan käskettiin keväällä yhden porukan mukaan Lappiin hiihtämään. Senkin reissun maksoin työllä seuraavana kesänä.
Sitten oli toinen itsetunnon tuki, ja se löytyi koulumaailman parista naisesta, jotka älysivät työntää tiettyihin juttuihin. Sain esimerkiksi olla ilmaisella leirillä, jolle kokoontuivat silloiset peruskoululaiset valopäät ja kirjoituskilpailujen voittajat läänin äikänopettajien lähettäminä. Siellä tutustui jo tyttöihin.
Vaikka on sitä eräskin känni otettu, ja itse olen ollut pahin viholliseni, minua ovat muut auttaneet, ja selviytymiseni ei johdu minun ominaisuuksistani. Itsekkyydessäni en sitä vain aina nähnyt, että siinä on ihan muiden vaikutus ja vielä sen päälle outo armo, tai sattuma. Nyt tässä ehtoommalla alkaa jo yllättäen nähdä tikapuiden keskikohtaankin.
Koska maailmankaikkeuden laki sanoo, että se hyvä mitä itse olet ilmaiseksi saanut, anna kaikki pois samalla tavalla ja kokonaan, aloin toteuttaa samoja periaatteita voimieni mukaan urheiluhommissa. Kaupunkiympäristö on vähän erilainen, eikä minulla ole antaa työtä, mutta oma poikani tutustutti minut paikallisiin riehupelleihin. Keräsin ostarilta tusinan verran velttoja jätkiä, tein futisseuran ja johdin heitä monta vuotta. Hommasin pelipaidat ja pistin vanhemmat maksamaan lisenssit ja hain fattasta tuen kahdelle veljekselle, jotka eivät olisi saaneet sitäkään. Kauden päälle tarjosin omasta pussistani päättäjäiset.
Kun ensimmäinen pojista täytti muutaman pelikauden jälkeen 18-vuotta, jätin homman heille itselleen. Kaksi kautta pelasivat vielä ja voittivat harrastesarjan. Kaikilla on nyt koulutus, yksi luki oikein ylioppilaaksi, ja osa meni armeijaan viime vuonna ja osa nyt tammikuussa. Loput menevät heinäkuussa.
Ja ne ystävät jotka minua auttoivat. Yksi kuoli laaja-alaiseen sydänkohtaukseen 50-vuotiaana. Toinen meni vatsasyöpään. Olisi täyttänyt 60. Viina maistui, samoin makkara ja savukala. Suomalaisia miehiä, mutta sydän paikallaan.
No joo, tällaisia känniajatuksia tällä kertaa ja vielä selvästä päästä.
