Kamppailulajien suhde sotilasjohtamiseen ja sotilaalliseen toimintaan yleensä

[koponen]

Oma, rajoitettu kokemukseni kamppailu-urheilusta nostaa esiin ajatuksen että kamppailulajien ja sotilaallisen eetoksen välillä on vahva kytkös:
- on välttämätöntä keskittyä olennaiseen
- suoraviivainen ja päättäväinen toiminta palkitaan
- yllätyksellä saatava etu voi olla ratkaiseva
- valmistautuminen ja harjoittelu luo onnistumisen edellytykset

Kiteytettynä, vaparia harrastava tuttavani muotoili "kun kaveri lyö naamaan on pakka oltava kasassa".

Kohtuullisella kunnioituksella työjakso-optimoinnin ja henkilölogistiikan keskisuoritteen parissa kamppailevia rauhan ajan ammattisotilaita kohtaan, tätä puolta sotilaseetoksesta ei sieltä aina kovin voimakkaasti tarjoilla.

Miten teillä on näkynyt yhteys näiden asioiden välillä, vai onko mitenkään?

(Keskustelun tyrehtymisen välttämiseksi mainittakoon että kaikenlaista läppää kamppailupuolelta voi kirjoitella tänne...)

 

[baikal]

Minusta oikeita huomioita sen lisäksi, että kivunsieto ja sisu kasvavat ajan oloon noissa harrasteissa. Ja ne opettavat myös sen, että pitää olla valpas eikä Kaveria pidä koskaan aliarvioida...silti itseensä luottaen, mutta terveellä tavalla.

 

[Second]

Eiköhän ongelmia ole ihan yhtä paljon kuin mahdollisuuksiakin. Eli väärin oppimisen kanssa voi tulla ongelmia. Erityisesti urheilulajien kanssa, jotka aina pohjautuu säännöille ja jotka sitten painottuu lajin opetukseen.

En kiellä etteikö kamppailulajeista AIVAN VARMASTI olisi myös HYÖTYÄ, PALJON. Tulee vain mieleen lähinnä nämä negatiiviset jutut ensimmäisenä.

Tämä on vähän sama ongelma kuin urheilussa ylipäätään. Jos olette kuulleet sanan Crossfit ja tiedätte miten ylipäätään urheileva yleisö tähän sanaan ja asiaan suhtautuu niin tietänette ehkä mitä tarkoitan. Jos ette tiedä mitä tarkoitan niin selitän: Eli Crossfit tarkoittaa että ihminen periaatteessa harjoittelee niin painojen nostamista, kuin lyhyen, keski- ja pitkän matkan juoksemista, telinevoimistelua, sauvakävelyä, kahvakuulailua yms. Käytännössä siis hän harjoittaa liikkuvuutta, peruskestävyyttä, vauhtikestävyyttä, maksimikestävyyttä, voimaa sen jokaisessa muodossa, sekä harjoittelee paljon erinäisiä lajeja ja näiden tekniikoita.

Ihailtavaa eikö olekin että ihmiset pyrkii treenaamaan laajalla alueella asioita... No eipä ole ihailtavaa jos kysytään vakavasti urheilevalta väestöltä jotka kapea alaisesti tuijottaa omaa spesiaalialaansa, esim juoksua tai painon nostoa tai jotakin muuta lajia. Heille kun on ikävä kyllä ihan sama miten tyyppi pärjää laaja-alaisesti, koska heille merkitsee ainoastaan se heidän oma juttu. Ja totuus on että crossfittaajilla lajitekniikka valtavasta lajikirjosta johtuen on kohtuullisen heikko.

Vähän samaa voisi nähdä kamppailu-urheilussa. Eli kamppailu-lajien "crossfit" on aliarvostettua kun sitä katsovat kaikki ne mustan vyön karatekat yms. Mikä sitten on kamppailulajien crossfittiä? Vapaa ottelu taitaa olla aika lähellä. Mielestäni aika paljonkin valitetaan sotilaspuolella juuri virheellisistä pistin ja lähitaisteluopeista. mm NL Talvisodan jälkeen havaitsi että heidän lähitaistelukoulutus oli hyvin pitkälle perseestä ja käsitääkseni Suomalaiset pärjäsivät lähitaistelussa paremmin, vaikka heillä kai ei ollut lähitaistelukoulutusta juuri ollenkaan?

Sen verran ryhtyisin spekuloimaan että lieneekö parempi että miehille annetaan lyhyt päivän parin AGRESSIIVISUUS-kurssitus lähitaistelussa. Eli että epäröimättä käydään vasutustajaan kiinni ja pyritään tekemään tästä loppu. Pahinta kai tuossa tilanteessa on että jäädään aamistelemaan puolustuksen ja vastahyökkäysten kanssa. Taidotonkin pärjää jos vain toimii päättäväisesti ja pyrkii viemään homman kerralla loppuun.

Ongelmahan tässäkin on vähän se että ihminen mielestäni monesti on rohkeampi juuri tyhmänä kuin viisaana, etenkin kun on kyse mahdollisuudesta että itselle käy huonosti. Kokemus voi tuoda varmuuden ja nopeuden sijaan epäröintiä ja suoranaista pelkoa. Itselle on käynyt juuri näin kun se yksi riittävän läheltä-piti tilanne osui kohdalle, vuosien kokemuksesta ja siedätyksestä huolimatta omat pako-reaktiot meinasi vaikeuttaa työtehtävien hoitamista ihan tosissaan kuukausien ajan, vielä parinkin vuoden jälkeen siitä on hermostossa heijasteita tietyissä tilanteissa. Tarkoittaen sitä että aivot käski hoittaa homman, mutta käsi tappeli kokoajan tehtävän hoitamista vastaan, on aika skitsofreenistä kaiken kaikkiaan... Toki tämä riippuu varmasti ihmisestä aika paljon, se 10% vähemmistö varmaan toimii kokeneena entistä paremmin, koska he hallitsevat ilmeisesti hallitsevat pelkonsa siinä määrin että pako-reaktio ei ole sykkimässä hermostossa kokoajan. Ainakin meikäläinen joutui aivoilla käskyttämään kättä toistuvasti että käden sai vietyä sinne minne piti. Ja tuota ennen olen pitänyt itseäni pirun rohkeana kaverina kun en ole osannut pelätä. No: back to the reality, sano.

Että tämmöistä paskaa tällä kertaa.

 

[adam7]

perusopetus voi olla paikallaan.

skabaamaan näitä kaikki ei vaan sovellu eikä saa positiivisia palautteita kun osa soveltuvista (en puhu huipuista vaan porukasta joista ei ole huipuiksi mutta on kiva motata uusia/pienempiä) ei oikein pärjää urheilussa vaadittavan itsekurin muiden alojen vaatimissa asioissa.

kurinalaisuuden (ml. itsekuri) ja pitkäjänteisyyden sekä fyysisten ominaisuuksien osalta tämä on ok. tämä ei kuitenkaan nykyisessä sodankäynnissä normaalijoukkojen osalta ole kovin keskeistä kun epäsuora tuli on jo 1. maailmansodasta lähtien ollut se suurimpia tappioita aiheuttava konventionaalisessa sodassa. sen jälkeen tulee sitten kiväärikaliperiset asett ja kaukana perässä nämä lähitaistelut.

erikoisjoukoille asia on eri.

 

[Creidiki]

Kamppailulaji: Urheilulaji johon liittyy fyysinen kamppailu jossa pyritää selkeästi määriteltyyn tilanteeseen eli voittoon.

Itsepuolustus: Fyysisen voiman käyttö oman, läheisen tai omaisuuden suojaamiseksi.

Lähitaistelu: Vastustajan saattaminen taistelukyvyttömäksi mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti.

mm. Judo/Ju-jutsu, Karate, paini, miekkailu ja myös vapaaottelu ovat vanhoihin lähitaistelutaitoihin perustuvia kamppailulajeja, joista lähitaisteluaspektit on riisuttu pois ja niitä suoraan soveltamalla pääsee lähitaistelussa nopeasti hengestään, mutta niitä voidaan soveltaa. Ks esim Fairbairn-Sykes järjestelmä joka suunniteltiin sitä silmällä pitäen että monilla Saksalaisilla oli judo-kokemusta.

Omassa lajissani eli karatessa on muuten vapaaottelun seurauksena tapahtunut melkoinen renesanssi, kun ne joita kilpakarate ei kiinnosta ovat ryhtyneet etsimään niitä alkuperäisiä oppeja. Myös miekkailussa esim School of European Swordsmanship tutkii vanhoja europpalaisia sotataitoja jotka painuivat jo kerran unohduksiin modermin armeijan myötä.

em. lajeja voidaan käyttää itsepuolustukseen, mutta lain silmissä ne ovat useinmiten ns. hätävarjelun liioittelua eli niitä käyttämällä saa sakkoa tai pahimmassa tapauksessa linnaa.

Urheiluharrastus parantaa fysiikkaa ja lähitaistelutaidot itseluottamusta, mutta nykyajan sotilaan tärkeimmät taidot ovat kuitenkin kyky liikkua, kommunikoida ja ampua ryhmän jäsenenä. Kamppailuharrastus olisi reserviläiselle suositeltavaa, mutta sitä ei saisi painottaa sotilaskoulutuksessa. Eli niillä on merkitystä yksilölle mutta ei joukolle.

Poikkeuksena sotilaspoliisit ja erikoishyperkommandot

 

[Mosuri]

Mielestäni aika paljonkin valitetaan sotilaspuolella juuri virheellisistä pistin ja lähitaisteluopeista. mm NL Talvisodan jälkeen havaitsi että heidän lähitaistelukoulutus oli hyvin pitkälle perseestä ja käsitääkseni Suomalaiset pärjäsivät lähitaistelussa paremmin, vaikka heillä kai ei ollut lähitaistelukoulutusta juuri ollenkaan?

Sen verran ryhtyisin spekuloimaan että lieneekö parempi että miehille annetaan lyhyt päivän parin AGRESSIIVISUUS-kurssitus lähitaistelussa. Eli että epäröimättä käydään vasutustajaan kiinni ja pyritään tekemään tästä loppu. Pahinta kai tuossa tilanteessa on että jäädään aamistelemaan puolustuksen ja vastahyökkäysten kanssa. Taidotonkin pärjää jos vain toimii päättäväisesti ja pyrkii viemään homman kerralla loppuun.

Ei kyllä se on järkevintä opettaa muutamia asioita kunnolla, että sen AGRO:n takana on muutakin kuin suuret luulot ja hurraa henki. Eri asia sitten jos kamppailutaidot muuttuvat ajan kuluessa tanssiksi (muodollisiksi liikesarjoiksi). Puna-armeijallahan oli vuonna 39 käytössään pistinsulkeiset- ei ole vaikea nähdä, että kyseisestä jumpasta ei ollut juurikaan hyötyä kun yöllä törmäsi juoksuhaudassa suomalaisiin.

Britithän käyttävät tuota "ei taitoa tilaa" hyväkseen alokaskoulutuksessa. Yksi kerrallaan miehet laitetaan hanskat kädessä nyrkkeilykehään. Tarkoituksena on selvittää miten miehet reagoivat väkivaltaan: osa pyrkii suojaamaan itseään ja välttämään vastustajaa, osa hyökkää raivoisasti tuulimylly tyyliin vastustajan kimppuun ja osa pitää päänsä kylmänä ja käyttää torjuntoja ja lyö iskuja perille. Kannatta miettiä mikä ryhmä noista on se pienin ja juuri se mitä pyritään saamaan esille?

Ylipäätänsä noihin kamppailutaitoihin liittyy suomessa melkoisesti mystiikkaa. Lähes aina uskotellaan, että jotenkin hyödyllisen tason saavuttaminen kestää useita vuosia. Usein unohdetaan, että tämä on lähinnä aasialaista perintöä. Pitkää koulutusta käytettiin harjoittelijoiden karsimiseen. Vielä 80-luvulla esim. japanissa judon peruskurssilla tehtiin ukemeita ensimmäiset kaksi kuukautta. Keltaisten vyökokeessa istuttiin ns. kumarrusasennossa lähes kolme tuntia.

Krav maga opetukseen on israelin asevoimissa aikaa aselajista riippuen 1-2 viikkoa! (Taas erikoisjoukot ja spollit yms. erikseen.) Eli asia on saatava nopeasti ja tehokkaasti jakeluun. Israelilaisten kiinnostus realistisia kamppailulajeja kohtaan on sammumaton. Esimerkiksi 90-luvulla vietiin suomalaista ju-jutsua israeliin. Thainyrkkeilystä omaksuttiin myös 80- ja 90-luvuilla tehokkaita potkuja krav magaan. Krav maga ei kuitenkaan ole ainoa laji mitä asevoimissa tai turvallisuusjoukoissa treenataan. Israelilaisilla on muuten komitea joka arvioi jokaisen asevoimien yhteenoton. Siten saadaan jatkuvasti tietoa siitä mitkä tekniikat toimivat. Tulokset puhuvat puolestaan ja pillastuneita nassereita lätkitään turpaan lähietäisyyksiltä niin nyrkillä, maiharilla, aseen perällä kuin puisella kartullakin.

Mihinkään massamaiseen lähitaistelutaitojen opetukseen en kuitenkaan tällä hetkellä puolustusvoimissa usko. Harjoittelussa kun aina tulee vammoja ja moni mamelo oikein odottaa, että pääsisi käsikipsin tai mustan silmän kanssa uikuttamaan Ilta-Suolen toimittajalle.

Jokaisessa varuskunnassa pitäisi kuitenkin olla mahdollisuus harjoitella jotain realistista kamppailulajia vapaa-ajalla tai vaikka ginesten aikana. (Jokainen voi miettiä mitä tuloksia saataisiin jos tyhjäkäyttö sunnuntai käytettäisiin johonkin järkevään.) Maakuntajoukkojen sotilaat olisi myös ehdottomasti koulutettava näihin asioihin. Kantahenkilökunnasta en viitsi edes puhua (olisi melko sadistista pakottaa joku vinkuheinä pillipiipari tyttö sellaisiin treeneihin.)

Realististen kamppailulajien hyödyt ovat kuitenkin niin suuret sekä psyykkisesti että fyysisesti ja lisäksi ne kehittävät suoranaisesti lähitaisteluvalmiuksia. Kyseisten lajien harrastusta aktiivisten ressujen keskuudessa olisi lisättävä. Homokyykkää vähemmän ja enemmän painivia sekä lyöviä ressuja.

Ongelmahan tässäkin on vähän se että ihminen mielestäni monesti on rohkeampi juuri tyhmänä kuin viisaana, etenkin kun on kyse mahdollisuudesta että itselle käy huonosti. Kokemus voi tuoda varmuuden ja nopeuden sijaan epäröintiä ja suoranaista pelkoa. Itselle on käynyt juuri näin kun se yksi riittävän läheltä-piti tilanne osui kohdalle, vuosien kokemuksesta ja siedätyksestä huolimatta omat pako-reaktiot meinasi vaikeuttaa työtehtävien hoitamista ihan tosissaan kuukausien ajan, vielä parinkin vuoden jälkeen siitä on hermostossa heijasteita tietyissä tilanteissa. Tarkoittaen sitä että aivot käski hoittaa homman, mutta käsi tappeli kokoajan tehtävän hoitamista vastaan, on aika skitsofreenistä kaiken kaikkiaan... Toki tämä riippuu varmasti ihmisestä aika paljon, se 10% vähemmistö varmaan toimii kokeneena entistä paremmin, koska he hallitsevat ilmeisesti hallitsevat pelkonsa siinä määrin että pako-reaktio ei ole sykkimässä hermostossa kokoajan. Ainakin meikäläinen joutui aivoilla käskyttämään kättä toistuvasti että käden sai vietyä sinne minne piti. Ja tuota ennen olen pitänyt itseäni pirun rohkeana kaverina kun en ole osannut pelätä. No: back to the reality, sano.

Että tämmöistä paskaa tällä kertaa.

Sinällänsä noissa tuntemuksissa ei ole mitään ihmeellistä. Rohkeus ei ole pelon puuttumista vaan toimimista siitä huolimatta. Suurimman palveluksen puolustusvoimat tekisi kertomalla millaisia reaktioita on luvassa. Sotaromaaneista ja korkkareista kun usein unohtuu se miltä tuntuu oikeasti joutua hengenvaaraan hyökkäyksen vuoksi. Kaikista suurin karhunpalvelus tehdään jos ajatellaan että tietämättömyys on siunaus. Ihmisen luontainen reaktio on pysyä poissa vaarasta- esim. yhdysvaltalaisista poliiseista 50 % lopettaa hommat jouduttuaan ensimmäiseen tulitaisteluun.

Grossmanin kirjassa On Combat on muuten paljon asiaa noista jutuista. Ensimmäinen luku käsittelee ihmisruumiin toimintaa taistelutilanteessa. Toisessa luvussa aiheena on havaintovääristymät ja muuttunut tajunnan tila taistelussa. Kolmannessa luvussa etsitään oikeita miehiä hommaan- aiheena mm. luontaiset taistelijat ja stressin siedätys. Neljännessä käydään läpi mitä jälkivaikutuksia taisteluun joutuminen aiheuttaa.

 

[baikal]

Israel-sotilasopetus lähti ainakin ammoin siitä, että opetetaan henkilölle 5-8 asiaa, joilla homma hoituu ja panostettiin 3-4:ään temppuun erityisesti. TAVOITETILA: OSATA muutama tehokas temppu kunnolla ja jättää mattovääntelehtiminen toisille.

Nythän näitä erilaisia itsepuolustustekniikoita on niin paljon tarjolla, että huh. Ja opetellaan sen seitsemäätoista temppua, niitä hierotaan vuosikausia ja TAVOITETILA: NÄYTTÄÄ tutkinnonvalvojalle onko polvi oikeassa asennossa kun tehdään vaikkapa makoplätsi vasemmalla jalalla kerien...saadaan uusi remmi kiristämään vyötäisiä.

Ei pidä antaa hämärtyä muutama asia: jos koulutetulla sotilaalla on hallussaan temput, joilla selviää suht nätisti ja menet pidättämään sitä puhtailla judo-jipoilla kuin pitäjän kyläjuoppoa niin pahoin pelkään, että siinä se ottaa kyllä ohrakyrsä. Ei ne pelaa millään "reiluilla" säännöillä eivätkä ne hienostele mitään. Siinä tulee jo ensi-iskulla peruuttamattomia vaurioita sille, joka aikoo ryhtyä johonkin vääntelehtimiseen ja iimailemaan ottaisiko kiinni peukalosta niinkuin viime kuussa sitä rattijuoppoa ratsiassa.

Älkää sekoittako ns. reilua peliä ja sotilaille opetettavaa suht suppeata lkm-ää ikäviä temppuja. SE on aivan taivastelua semmoinen, uskokaa pois vaan kun wanha baikal kerran sanoo.

 

[koponen]

Omalta osaltani kamppailulajien treenailu on ollut puhtaasti tutustumishenkistä, mutta itsepuolustusta ja erityisesti lähitaistelua on treenimielessä enemmän tunteja takana. Siksi kuitenkin uumoilu siitä että sotilasjalostustoiminnassa tuo hippamaisempikin kontaktipuoli voi kertoa ihmisistä paljon ja auttaa omaksumaan / siedättymään kohti taistelukelpoisuutta. Vrt. viittaus brittialokkaisiin.

Huono puoli ei ole sekään että kohonneesta vamma-alttiudesta huolimatta vääntäminen tukiharjoitteineen on todella kokonaisvaltaista treeniä.

Lähitaistelutaitojen osalta kuuluvat mielestäni taistelevien joukkojen harvoin tarvittaviin mutta ehdottoman välttämättömiin taitoihin. Tämä ei taas liity enää juurikaan kamppailulajeihin.

 

[Mosuri]

Israel-sotilasopetus lähti ainakin ammoin siitä, että opetetaan henkilölle 5-8 asiaa, joilla homma hoituu ja panostettiin 3-4:ään temppuun erityisesti. TAVOITETILA: OSATA muutama tehokas temppu kunnolla ja jättää mattovääntelehtiminen toisille.

Nythän näitä erilaisia itsepuolustustekniikoita on niin paljon tarjolla, että huh. Ja opetellaan sen seitsemäätoista temppua, niitä hierotaan vuosikausia ja TAVOITETILA: NÄYTTÄÄ tutkinnonvalvojalle onko polvi oikeassa asennossa kun tehdään vaikkapa makoplätsi vasemmalla jalalla kerien...saadaan uusi remmi kiristämään vyötäisiä.

Menestyksen salaisuus noissa itsepuolustus jutuissa on juurikin se, että harjoitellaan muutama itselle sopiva ja tehokas tekniikka selkäytimeen. Ongelmaksi tässä muodostuukin harjoittelijoiden motiivit. Keskiluokkainen suomalaismies kun selviää elämänsä ehtoolle todennäköisesti käyttämättä kertaakaan nyrkkejään. Suomessahan on lisätty krav maga opetukseen ylimääräistä "karkkia" kun oppilaat eivät jaksa harjoitella "aina samaa". Samaa ongelmaa on kuulemma ollut mm. rajavartijakoulussa jossa koulutusupseerit ovat huomautelleet yli vuosikymmenen kokemuksen omaaville kenttämiehille, että puhutteluasennossa jalkaterän pitäisikin olla sentin verran ulompana... Osittain ongelmaa on pyritti ratkaisemaan siten, että turvallisuusalalla työskentelevät (poliisit, sotilaat, palomiehet, vartijat ja järjestyksenvalvojat) treenaavat omissa ryhmissään.

Ei pidä antaa hämärtyä muutama asia: jos koulutetulla sotilaalla on hallussaan temput, joilla selviää suht nätisti ja menet pidättämään sitä puhtailla judo-jipoilla kuin pitäjän kyläjuoppoa niin pahoin pelkään, että siinä se ottaa kyllä ohrakyrsä. Ei ne pelaa millään "reiluilla" säännöillä eivätkä ne hienostele mitään. Siinä tulee jo ensi-iskulla peruuttamattomia vaurioita sille, joka aikoo ryhtyä johonkin vääntelehtimiseen ja iimailemaan ottaisiko kiinni peukalosta niinkuin viime kuussa sitä rattijuoppoa ratsiassa.

Älkää sekoittako ns. reilua peliä ja sotilaille opetettavaa suht suppeata lkm-ää ikäviä temppuja. SE on aivan taivastelua semmoinen, uskokaa pois vaan kun wanha baikal kerran sanoo.

No en kyllä usko, että tässä tapauksessa saadaan pullon henkeä takaisin. 1800-luvulla tuli painitekniikat tappeluihin mukaan, 1920-luvulla nyrkkeilyn tekniikat, 1980-luvulla potkut "steissin mawa" ja nykyisin alkeiskurssilla käydään läpi vastalääkkeitä tavallisiin vapari-tekniikoihin.

Vastustajan lukeminen on yksi olennainen osa ainakin ammattilaisten voimankäyttöä. Rehellisesti on kuitenkin todettava, että painopistettä pitäisi sisäisen turvallisuuden kohdalla saada pois sinisestä sosiaalityöstä ja ammattiin olisi rekrytoitava myös niitä jotka voitaisiin kouluttaa enemmän katutaistelijoiksi kuin rikesakkojen kirjoittelijoiksi.

 

[JOKO]

No tuota... Aseethan on kehitetty helpottamaan ja tehostamaan ihmisten murjomista. Kun sitten on tällaisia tehokkaampia välineitä homman hoitamiseen, niin silloin mielestäni kannattaisi suunnata ponnistelut näiden välineiden käytön ja niiden vaatiman taktiikan harjoitteluun. Ellei liikuntaa huomioida, niin sanoisin nykyaikaisista tietokonepeleistä olevan kamppailulajeja enemmän hyötyä sotilaallisen osaamisen kannalta.

 

[Mosuri]

No tuota... Aseethan on kehitetty helpottamaan ja tehostamaan ihmisten murjomista. Kun sitten on tällaisia tehokkaampia välineitä homman hoitamiseen, niin silloin mielestäni kannattaisi suunnata ponnistelut näiden välineiden käytön ja niiden vaatiman taktiikan harjoitteluun. Ellei liikuntaa huomioida, niin sanoisin nykyaikaisista tietokonepeleistä olevan kamppailulajeja enemmän hyötyä sotilaallisen osaamisen kannalta.

Ei todellakaan mene noin. Kamppailulajien harrastajien yleinen kehonkoordinaatio on huomattavasti korkeammalla tasolla kuin tavallisten tallaajien. Aseiden pitäisi olla ideaalitilanteessa kehon jatke ja hyvä koordinaatio ja kehon hallinta on se pohja mille se rynkyn nopea ja tarkka käsittely rakennetaan. Myös refleksit ovat aivan eri tasoa. Kun väkivaltaan on jo tietyllä tasolla totuttu ei myöskään ns. tilanteessa jäätyminen tule samalla tavalla. Kivunsietokyvyn kehittyminen lisää myös huomattavasti kenttäkelpoisuutta. Sparraaminen tapahtuu myös kovalla sykkeellä joten kunto on yleensä enemmän kuin kohdallaan.

Grossman toi myös esille asian jota hän kutsuu pelkorokotteeksi. Kun ihminen on oppinut voittamaan yhden pelon esim. palomies ei pelkää tulta, laskuvarjojääkäri ei pelkää hypätä tyhjyyteen ja kamppailuharrastaja ei pelkää mennä kehään saamaan kipeää - on huomattavasti helpompi voittaa uusi pelko ja oppia mielekkäät toimintamallit kun keho ja mieli on kertaalleen käynyt pohjimmiltaan saman kokemuksen läpi. Kannattaa miettiä miksi eliittijoukoissa opetetaan laskuvarjohyppyjä kaikille vaikka viimeisistä "sotahypyistä" on kulunut jopa vuosikymmeniä ja koptereita löytyy riittävästi joukkojen siirtelyyn?

Grossman on toki sitä mieltä, että videopeleistä oppii jotain- nimittäin väkivaltaisen käytöksen ilman minkäänlaisia hillitseviä moraalisia arvoja...

Kun vielä ottaa huomioon, että nuoret ja vielä vähän vanhemmatkin saavat kamppailulajiseuroissa uusia ystäviä ja oppivat kurinalaisuutta on yhtälö mielestäni melko selvä. Voitte varmasti arvata kumpi meillä menee pukinkonttiin- lahjakortti peruskurssille vai pleikkari?:a-wink:

Kyllä esimerkiksi tsetseniassa nuoret pojat alkoivat kamppailulajien harrastamisen noin 10 vuotiaana ja tarkoituksena oli nimenomaan karaisu, taisteluhengen luominen ja kehonhallinnan parantaminen. Samanlaisia ratkaisuja löytyy vaikka venäläisten lapsikadettien parista. En ole missään kuullut, että kenestäkään olisi tullut hyvää sotilasta sen takia, että pleikkaria on tullut pelattua paljon? Luulisi, että nyky Suomessakin intin keskeytykset on historiaa kun käytännössä jokainen alokas on pelannut viimeiset noin 14 vuotta tietokoneella? Kai kadettikoulun valinnatkin voitaisiin suorittaa vain jotain FPS:a ja Steel Beastiä pelaamalla? Korkeimmat pojot saaneet pääsisi sisälle. Yleisesikuntaupseeriksi voitaisiin valita Civilization nelosta pelaamalla?

 

[baikal]

Haulikko-Hannun ammundisivut voisi valmistaa jo ties miten korkeelle.

 

[koponen]

Epäilemättä mm. Ranger-operaattoriksi tai PVTV-reititysoptimoijaksi voi karaistua putken äärellä. Koko kenttäarmeijan tarpeista on ehkä pienehkö osa näitä tehtäviä.

Verrokkina vaikkapa hightechteknosotilas, EuroSpike-ampuja. Varmasti on hyötyä siitä että kättä ja nappulaa on yhteensovitettu, ja se hyöty ulosmitataan 0,1 promillessa palvelusaikaa ja 0,1 prosentissa ratkaisutaistelun aikaa. Muilta osin reipas ulkoilmasotiluus saattaa tulla tarpeeseen.

Luulen ma.

 

[setämies]

No tuota... Aseethan on kehitetty helpottamaan ja tehostamaan ihmisten murjomista. Kun sitten on tällaisia tehokkaampia välineitä homman hoitamiseen, niin silloin mielestäni kannattaisi suunnata ponnistelut näiden välineiden käytön ja niiden vaatiman taktiikan harjoitteluun. Ellei liikuntaa huomioida, niin sanoisin nykyaikaisista tietokonepeleistä olevan kamppailulajeja enemmän hyötyä sotilaallisen osaamisen kannalta.

Tulihan se sieltä. Kiitos JOKO.

Ottakaapa huomioon että jalkaväen lähitaistelukoulutus alkaa sanoilla: "Muistakaa jätkät että ase on se PÄÄTOIMINEN tappoväline..."

Eli homma lähtee siitä miten toimitaan muutamalla perustavalla silloin kun aseen käyttö ei kamppailutilanteessa ole mahdollista. Tekniikat sisältävät toimintaa aseen kanssa ja ilman, mutta koulutuksen tarkoituksena ei olekkaan enää pistinsyöksyt nummen yli vaan yksikertaisesti mahdollisimman nopeasti pääsy siihen tilaan, että vastustaja on kuollut tai siinä tilassa, että päästään taas käyttämään sitä päätoimista tappovälinettä tilanteen lopettamiseksi.

Lisäksi nykyään koulutetaan myös tekniikkaa oman aseen suojaamiseksi kamppailutilanteessa ja "muutamia perus hallintaotteita."

Keneltäkään ei tietenkään ole pois se, jos taitaa enemmän kuin mitä on opetettu, koska aivan taatusti tulee vastaan myös tilanteita jossa voimankäyttö ei tarkoita samaa kuin tappaminen.

Mutta kuten baikal kertoi: Unohdetaan ne pystypainit 110kg painoisen speznaz-operaattorin kanssa.

 

[noska]

Voihan sitä aina käyttää Wiin nyrkkeilypeleissä opittuja taitoja tai lyödä läppärillä jos vastustaja pääsee iholle.

 

[setämies]

Voihan sitä aina käyttää Wiin nyrkkeilypeleissä opittuja taitoja tai lyödä läppärillä jos vastustaja pääsee iholle.

Eikös ne wiin kapulat lentele muutenkin vähän liikaa? nimim. kontaktikeilaaja.

 

[JOKO]

No tuota... Aseethan on kehitetty helpottamaan ja tehostamaan ihmisten murjomista. Kun sitten on tällaisia tehokkaampia välineitä homman hoitamiseen, niin silloin mielestäni kannattaisi suunnata ponnistelut näiden välineiden käytön ja niiden vaatiman taktiikan harjoitteluun. Ellei liikuntaa huomioida, niin sanoisin nykyaikaisista tietokonepeleistä olevan kamppailulajeja enemmän hyötyä sotilaallisen osaamisen kannalta.

Ei todellakaan mene noin. Kamppailulajien harrastajien yleinen kehonkoordinaatio on huomattavasti korkeammalla tasolla kuin tavallisten tallaajien. Aseiden pitäisi olla ideaalitilanteessa kehon jatke ja hyvä koordinaatio ja kehon hallinta on se pohja mille se rynkyn nopea ja tarkka käsittely rakennetaan. Myös refleksit ovat aivan eri tasoa. Kun väkivaltaan on jo tietyllä tasolla totuttu ei myöskään ns. tilanteessa jäätyminen tule samalla tavalla. Kivunsietokyvyn kehittyminen lisää myös huomattavasti kenttäkelpoisuutta. Sparraaminen tapahtuu myös kovalla sykkeellä joten kunto on yleensä enemmän kuin kohdallaan.

Grossman toi myös esille asian jota hän kutsuu pelkorokotteeksi. Kun ihminen on oppinut voittamaan yhden pelon esim. palomies ei pelkää tulta, laskuvarjojääkäri ei pelkää hypätä tyhjyyteen ja kamppailuharrastaja ei pelkää mennä kehään saamaan kipeää - on huomattavasti helpompi voittaa uusi pelko ja oppia mielekkäät toimintamallit kun keho ja mieli on kertaalleen käynyt pohjimmiltaan saman kokemuksen läpi. Kannattaa miettiä miksi eliittijoukoissa opetetaan laskuvarjohyppyjä kaikille vaikka viimeisistä "sotahypyistä" on kulunut jopa vuosikymmeniä ja koptereita löytyy riittävästi joukkojen siirtelyyn?

Grossman on toki sitä mieltä, että videopeleistä oppii jotain- nimittäin väkivaltaisen käytöksen ilman minkäänlaisia hillitseviä moraalisia arvoja...

Kun vielä ottaa huomioon, että nuoret ja vielä vähän vanhemmatkin saavat kamppailulajiseuroissa uusia ystäviä ja oppivat kurinalaisuutta on yhtälö mielestäni melko selvä. Voitte varmasti arvata kumpi meillä menee pukinkonttiin- lahjakortti peruskurssille vai pleikkari?:a-wink:

Kyllä esimerkiksi tsetseniassa nuoret pojat alkoivat kamppailulajien harrastamisen noin 10 vuotiaana ja tarkoituksena oli nimenomaan karaisu, taisteluhengen luominen ja kehonhallinnan parantaminen. Samanlaisia ratkaisuja löytyy vaikka venäläisten lapsikadettien parista. En ole missään kuullut, että kenestäkään olisi tullut hyvää sotilasta sen takia, että pleikkaria on tullut pelattua paljon? Luulisi, että nyky Suomessakin intin keskeytykset on historiaa kun käytännössä jokainen alokas on pelannut viimeiset noin 14 vuotta tietokoneella? Kai kadettikoulun valinnatkin voitaisiin suorittaa vain jotain FPS:a ja Steel Beastiä pelaamalla? Korkeimmat pojot saaneet pääsisi sisälle. Yleisesikuntaupseeriksi voitaisiin valita Civilization nelosta pelaamalla?

Epäilemättä liikuntaa harrastanut ja runsaasti tapellut nuorukainen on karaistunut ja omannee hyvän motoriikan.

Pelien anti on muualla ja mielestäni tärkeämmissä asioissa. Ne havainnollistavat varsin hyvin taktiikan ja ryhmätyöskentelyn merkityksen. Lauma hyvin yhteen pelaavia keskivertoukkoja hakkaa aina erinomaisen yksittäistaistelijan. Liikkeen ja hyvän yhteispelin avulla keskivertopelaajien lauma pääsee kerran toisensa jälkeen tilanteeseen, jossa vastustaja päästään tuhoamaan pala kerrallaan. Uskoisin monella nykyisin inttiin menevällä kaverilla olevan aivan toisenlainen ymmärrys joukkueen taisteluun, kuin heidän isukeillaan rapiat 20 vuotta sitten.

Tietenkään pelit eivät tee sotilasta. Ne kuitenkin syövyttävät perusjärkevän toimintamallin ihmisen mieleen valtavan toistomäärän ansiosta. Näkyvälle paikalle ei jäädä ihmettelemään. Liikkeet huomaamatta katveessa tai nopeasti näkösällä. Näkyvillä vain hetken kerrallaan. Liikkeen suojaaminen tulella. Vastapuolen sitominen tulella. Koukkaukset sivustoille. Keskitetty tulenkäyttö. Yhteistyön tärkeys. Jne. Ihan normaalia oppia intistä. Intissä tosin toistoja tulee vähän, homma on monessa suhteessa kovin epärealistista ja ryhmän sekä joukkueen muodostamaa kokonaisuutta ei juuri hahmota. Pelit opettavat sillä tehokkaimmalla tavalla, eli kantapään kautta. Aika nopeasti oppii varomaan typerimpiä temppuja.

 

[noska]

Voihan sitä aina käyttää Wiin nyrkkeilypeleissä opittuja taitoja tai lyödä läppärillä jos vastustaja pääsee iholle.

Eikös ne wiin kapulat lentele muutenkin vähän liikaa? nimim. kontaktikeilaaja.

En tiedä kun en ole koskaan itse sitä pelannut, vaan sivusta nähnyt eikä silloin kyllä kapulat lennelleet.

Kyllä ainakin siinä lätkämatsissa huomasi, että yks tuore alokas ei ollut saanut minkäänlaista lähitaistelukoulutusta.

 

[noska]

Epäilemättä liikuntaa harrastanut ja runsaasti tapellut nuorukainen on karaistunut ja omannee hyvän motoriikan.

Pelien anti on muualla ja mielestäni tärkeämmissä asioissa. Ne havainnollistavat varsin hyvin taktiikan ja ryhmätyöskentelyn merkityksen. Lauma hyvin yhteen pelaavia keskivertoukkoja hakkaa aina erinomaisen yksittäistaistelijan. Liikkeen ja hyvän yhteispelin avulla keskivertopelaajien lauma pääsee kerran toisensa jälkeen tilanteeseen, jossa vastustaja päästään tuhoamaan pala kerrallaan. Uskoisin monella nykyisin inttiin menevällä kaverilla olevan aivan toisenlainen ymmärrys joukkueen taisteluun, kuin heidän isukeillaan rapiat 20 vuotta sitten.

Tietenkään pelit eivät tee sotilasta. Ne kuitenkin syövyttävät perusjärkevän toimintamallin ihmisen mieleen valtavan toistomäärän ansiosta. Näkyvälle paikalle ei jäädä ihmettelemään. Liikkeet huomaamatta katveessa tai nopeasti näkösällä. Näkyvillä vain hetken kerrallaan. Liikkeen suojaaminen tulella. Vastapuolen sitominen tulella. Koukkaukset sivustoille. Keskitetty tulenkäyttö. Yhteistyön tärkeys. Jne. Ihan normaalia oppia intistä. Intissä tosin toistoja tulee vähän, homma on monessa suhteessa kovin epärealistista ja ryhmän sekä joukkueen muodostamaa kokonaisuutta ei juuri hahmota. Pelit opettavat sillä tehokkaimmalla tavalla, eli kantapään kautta. Aika nopeasti oppii varomaan typerimpiä temppuja.

Pelit opettavat myös sitä, että aina voi kokeilla niitä typeriä temppuja, kun ne saattavat onnistuakin ja jos eivät onnistu niin pelin saa käynnistettyä uudelleen.

Minäpä uskon että sen mitä nuoret pojat on oppineet tietokoneilla teoriassa, ovat isät oppineet joukkuelajeissa ja ulkoilmassa ja oppineet myös sen, ettei ne joukkuekaverit toimi kaavamaisesti eivätkä vastustajat joka kerta samalla tavalla ja sitä kautta heidän yhteistoiminnassaan oli enemmän joustavuutta ja sopeutumiskykyä muuttuviin tilanteisiin ja yllätyksiin.
Hyvin yhteen toimiva ryhmä toki voittaa yksittäistaistelijan mutta se yhteistoiminnan hyvin oppiminen on huomattavasti vaikeampaa muuttujien kasvaessa eksponentiaalisesti osasotn koon kasvaessa. Jossain kohtaa tosin tulee eteen se että ylivoima on niin suuri että osastolla on varaa yksilöiden virheisiinkin, mutta pienemmällä ryhmällä voi olla huippukoulutettua röyhkeää yksilötaistelijaa vastaan tiukat paikat, jos se ei omaa taistelukokemusta ja tappioiden/vahingoittumisenpelko lamauttaa edes osan ryhmän jäsenistä. Kellokoneistokaan kun ei toimi kunolla, jos yksi ratas liikkuu hitaammin kuin sen pitisi tai jopa väärään suuntaan.

 

[Mosuri]

Pelien anti on muualla ja mielestäni tärkeämmissä asioissa. Ne havainnollistavat varsin hyvin taktiikan ja ryhmätyöskentelyn merkityksen. Lauma hyvin yhteen pelaavia keskivertoukkoja hakkaa aina erinomaisen yksittäistaistelijan. Liikkeen ja hyvän yhteispelin avulla keskivertopelaajien lauma pääsee kerran toisensa jälkeen tilanteeseen, jossa vastustaja päästään tuhoamaan pala kerrallaan. Uskoisin monella nykyisin inttiin menevällä kaverilla olevan aivan toisenlainen ymmärrys joukkueen taisteluun, kuin heidän isukeillaan rapiat 20 vuotta sitten.

Tietenkään pelit eivät tee sotilasta. Ne kuitenkin syövyttävät perusjärkevän toimintamallin ihmisen mieleen valtavan toistomäärän ansiosta. Näkyvälle paikalle ei jäädä ihmettelemään. Liikkeet huomaamatta katveessa tai nopeasti näkösällä. Näkyvillä vain hetken kerrallaan. Liikkeen suojaaminen tulella. Vastapuolen sitominen tulella. Koukkaukset sivustoille. Keskitetty tulenkäyttö. Yhteistyön tärkeys. Jne. Ihan normaalia oppia intistä. Intissä tosin toistoja tulee vähän, homma on monessa suhteessa kovin epärealistista ja ryhmän sekä joukkueen muodostamaa kokonaisuutta ei juuri hahmota. Pelit opettavat sillä tehokkaimmalla tavalla, eli kantapään kautta. Aika nopeasti oppii varomaan typerimpiä temppuja.

No peleistä saattaa olla jotain hyötyä tiettyjen asioiden havainnollistamiseen. Tämä tietenkin vain siinä tapauksessa, että niihin asennoidutaan oikealla tavalla. Se mitä olen ihmisten pelitavoista huomannut, niin useimmille pelaaminen on vain hupia- ja useimmilla vaikeustasotkin on niin alhaalla, "että homma pysyy hauskana".

Väitän kuitenkin, että paintball aseilla tai mielummin vaikka tasilla pystyy yhdessä päivässä huomattavasti parempaan opetustulokseen kuin vaikka 10 vuoden säännölisellä pelaamisella pleikkarilla.

Kokonaisuutena nuorison pelaamisharrastuksen vaikutus maanpuolustukseen on selvästi miinusmerkkinen. Huono kunto, huonot sosiaaliset taidot kyllä takaavat sen WoW:n lumetodellisuudesta imuroidulla tiimipelaamisella on yhtä paljon merkitystä kuin lumipallolla helvetissä. Puolustusvoimat voisi tietenkin kokeilla asiaa käytännössä esim. Santahaminassa sillä tavalla, että vastaikkain laitettaisiin Helsinki simulaattorissa ryhmä HALO III mestareita ja toisella puolella olisi vaikka kamppailulajitaustan omaavia varusmiehiä. Väittäisin, että tulos olisi melko varmasti toisen ryhmän selvä voitto.