Tulihan näitä rajoja etsittyä ja kokeiltua. Ja ihan järjestettynäkin. Pidättäydytään hallujen ja ”Outer Limitsin” piirissä.
RVL files, ennen joulua 1985:
Oltiin reissussa ennen joulua palveluksen alkupuolella ja pakkasta oli yli 35 astetta. Väsy painoi kun haipakkaa oli ollut, oli nälkä, vilutti jne. Minut käskettiin vartioimaan jyrkän ja syvän kurun yli menevää siltaa, mutta ryhmyri ei sen tarkemmin viitsinyt kertoa vartiopaikasta tai tulla näyttämään paikkaa, joten päädyin tietysti pimeässä johonkin muualle kuin minne piti mennä. Tunnit kuluivat ja olo oli puolittain tajuissaan oleva kun silmät muljahtelivat miten sattuu kuin hedelmäpelin melonit hidastettuina. Koetin terästäytyä, pomppia ja hytkytellä, jotta kylmä ei tekisi temppuja kun oli vähän turta ja tunnoton olo. (Yöllä oli 40 asteen pakkanen.)
Katselin tykkylumen peittämiä pieniä ja suuria kuusia kun yhtäkkiä ne kaikki alkoivat näyttää lumipukuisilta ukoilta menninkäisestä jättiläiseen. Pitäisiköhän niille sanoa jotain vai ampua? Niitä on paljon, panokset eivät riitä. Järki kieltäytyi hyväksymästä lumipukuista kansaa mahdolliseksi, ja taistelin mielessäni ankarasti siitä, onko näköhavainto totta vai ei. Valitsin jälkimmäisen totuuden, mutta aistihavainto ei muuttunut. Lopulta näin kun kaksi lumipukuista heppua hinasi välissään jotain kookasta, joka näytti vesitonkalta (iso maitotonkka). En uskonut näkemääni todeksi ja seisoin hiljaa paikallani. Sitten kun kaverit alkoivat muutaman metrin päässä puhutella minua nimeltä ja ihmettelivät kuuden tunnin katoamistani, havahduin harhoistani ja palasin todelliseen maailmaan. Teltalla sain lämmintä juomaa ja hiukan syötävää. Parin tunnin unet nollasivat välimuistin ja taas mentiin kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Havainnot:
Muista aina itse huolehtia, että alaiset tietävät tarkalleen, minne mennä ja mitä tehdä.
Riittävän väsyneenä, nälkäisenä ja kylmettyneenä näet todennäköisesti harhoja. Koeta poistaa edes yksi osatekijä.
———
RVL files, kevättalvi 1986:
Psyykkisesti ja fyysisesti ehkä kovimmalla reissulla Rajakoulussa riistettiin systemaattisesti uni ja samalla lisättiin painetta ja fyysistä rasitusta. Parina yönä sai nukkua tunnin per yö ja sitten mentiinkin päätyyn saakka samoilla silmillä. Vähän unen öiden jälkeen 3vrk valvominen jatkuvassa liikkeessä välillä tapellen ja irtautuen oli mielenkiintoinen kokemus (voi kunpa olisin haavoittunut edes kerran niin olisi päässyt pari kilsaa vaparilla). En nähnyt tällä reissulla halluja. Söin kaiken jaetun lisäksi mm. 2,5kg omaa ekstrasuklaata ja laihduin silti 5kg viikossa 67->62kg/185cm. Jos ei syönyt kunnolla, nyykähti ihan varmasti vaikka olisi ollut kilpaurheilumies. Ja niin siellä kyllä kävikin.
Loppuvaiheessa tuli tehtyä havainto joukkohallusinaatiosta. Laskimme viimeisen aamun koittaessa jälkipartiona pitkää loivaa laskua kantavalla hangella järven poukamaan nousevan auringon valaistessa upeasti maiseman. Meillä oli 30min viive edelliseen ryhmään - mutta hei! Tuolla keskellä poukamaa on jonossa 10 heppua muna-asennossa tiukasti eteensä tuijottaen. No, kaksi heistä oli kuukahtanut, toinen kyljelleen ja yksi mahalleen edessä olevan ahkion päälle. Kun hiihdimme vierelle, yksi kavereista kertoi katsoneensa kellosta aikaa. He olivat laskeneet puoli tuntia tuota mahtavaa mäkeä! Toinen kaveri havahtui sen verran, että pyysi meiltä luistovoidetta kun meillä ilmeisesti sukset luistivat paremmin kun hiihtelimme vierelle. Kärjessä ollut kaveri tuijotti lasittunein silmin kaukaisuuteen eikä reagoinut mitenkään tilanteeseen. Tönimme ”mäkimiehiä” vähän ja hoputimme heitä jotta mekin pääsisimme taas liikkeelle. Ja matka jatkui. Kun tulimme suuren sähkölinjan ääreen ja pysähdyimme 5min tauolle, joku kouluttajista erehtyi sanomaan että Immolaan oli enää noin 40km matka linjaa pitkin. Tupakat sammuivat välittömästi ja lähdimme ilman eri käskyä sujakoimaan kohti kasarmin autuutta ja ansaittuja lomia. Siinä enää mitään taukoja tarvitse kun ollaan jo melkein kotipihalla ...
Reissun antia:
- Telemark-harjoittelusta partiokaverin kanssa upeilla ja kantavilla hangilla parina ensimmäisenä päivänä tienvarsitoiminnassa sain siviiliin syttöjä ja laitoin palveluksen aikanaan päätyttyä perinteiset laskettelusukset telakalle tellujen ostamisen myötä.
- Minulla oli omat varusteet (reppu ja ase +pari putkaria ja kylkimyyry), kahden nyykähtäneen ryhmän jäsenen miinat, LV217 ja ahkio (sellainen narulla vedettävä partiomalli pullollaan tavaraa). Kahden päivän jälkeen en enää antanut radiota pois kun ei kenellekään ollut aiemmin kelvannut. Ahkiota vedin minä, koska tottumus oli toinen luonto ja kulit kuljettaa. Pkrl! Ei tartte auttaa!
- Ahkion vetäminen sopii joillekin ja toisille ei. Ryhmän vahvin kaveri oli voimakas kuin härkä, mutta etelän hetelmänä hänellä ei ollut tottumusta suksilla liikkumiseen puhumattakaan naruahkion vetämisestä. Aukealta pellolta löytyi aina näre, jonka toisella puolella oli ahkio ja toisella puolella kaveri turvallaan.
- Ryhmä voi kokea ja jakaa saman hallusinaation. Voi kun olisi ollut kamera.
- Kun reissu oli ohi, oli huikeaa tuntea endorfiinihyöky. Kollektiivinen tuntemus siitä, että pystyy kavereiden kanssa tekemään ihan mitä tahansa on huikea elämys ja voi kantaa hedelmää vielä vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen vaikka sitä itsekseen sulattelee.
- Koettelemukset ja pienen ihmisen piina ovat antaneet verratonta tietoa itsestä niin fyysisenä kuin psyykkisenä olentona ja siitä, miten uupumuksesta huolimatta itseään ällyyttämällä voi motivoitua, jaksaa, jaksaa ja jaksaa. Ja tunnistaa se äärimmäinen raja, jonka yli ei voi mennä. Paitsi jos jaksaa vielä vähän. Vaikka ihan pikkuisen.
———
Ensimmäinen reservin kertausharjoitus:
Reserviläisenä kertausharjoituksissa 90-luvun alkupuolella huomasin eräänä yönä kun lähdimme siirtymään koottua iskua varten, että en pirulauta näe yön hämärässä yhtään mitään. Kaikki näytti mustalta. Matkaa taitettiin ojanpohjaa myöten melkoisen ripeää kävelyvauhtia ja onneksi kengillä pystyi tunnustelemaan jotenkin suuntaa ja alustaa kävellessä. Kuuloaisti ja tuntoaisti virittyivät äärimmilleen. Jonkin ajan päästä alkoi olla hieman vähemmän hämärää ja näkökyky palasi. Tälle mietin ja pohdin syytä, kenellekään en kertonut kokemuksesta. En keksinyt muuta syytä kuin A-vitamiinin puutostila, joka ei aiheutunut harjoituksesta. Toinen vaihtoehto voisi tietysti olla nupin viiraaminen, mutta ällyytin itseäni ja tyydyin tuohon riittävään vitamiinien saannista huolehtimiseen. Toimii, joten nou hätä.