Kestokyky

BlackFox

Ylipäällikkö
Kerätään lankaan kokemukska missä olette joutuneet äärimäisen fyysinen ja henkisen kestokyvyn rajoille.

Esimerkiksi 3-5 vuorokauden valvomisia putkeen vaikkapa jatkuvassa fyysisessa rasituksessa.

Miten kroppa reagoi, tuliko halluja, keskittymiskyky jne

Harvalla on kokemusta mutta sodassa vastaavat suoritteet yleisiä.

Myös uutisia aiheesta.
 
No, olihan armeijassa tarkoituksella muutamia 3 vrk reissuja, joissa ei annettu nukkua kuin max 2h per yö, jos ei sattunut kipinä ja vartio samalle yölle. Kouluttajat seurasivat, miten porukka reakoi. Mm laskijana nukahdin kesken tulikomentojen. Jotkut muuttuvat rasituksessa apaattisiksi, jotkut vaan suorittaa ja suorittaa, mitä nyt vauhti vähän hidastuu. Sissipuolella tämä homma viedään tietääkseni pidemmälle... 2 vrk kohdalla sitä alkaa nukahdella sujuvasti jos ei ihan välitöntä hengenvaaraa.
 
Kerätään lankaan kokemukska missä olette joutuneet äärimäisen fyysinen ja henkisen kestokyvyn rajoille.

Tunnen eräänkin miehen joka selitti kolme vuotta omia äärikokemuksiaan vaimolleen. 36 kuukauden jälkeen vaimo ilmoitti, että äijä on tullut hulluksi laittoi lapseet autoon ja kaasutteli miehen elämästä pois.

Se nyt vaan on niin, että todellista "ekstriimiä" ymmärtää vain kuiluun itse tuijottaneet ja ehkä jotkut hyvin taitavat ja asiaan perehtyneet terapeutit.
 
Intissä tuli valvottua 52h putkeen, joka oli vielä suht rankan leiriviikon päätteeksi (sinkohommia kevät-talvella, kaikki kamat märkiä = paskat yöunet ja rankka päiväohjelma) Viimeinen yö oli yösuunnistus tehtävärasteineen. Muistan kun kuulin omaa nimeä jonkun kuiskivan takaa päin, vaikka ei siellä kukaan ollut. Loppureissusta aloin myös nähdä kirkkaita, isoja valkoisia valoja taivaalla (kuusimetsässä), mutta en ymmärtänyt pitää näitä mitenkään outona. Oli aika voittajafiilis kun lopulta pääsi näkkäreille nukkumaan lämmitettyyn PJ telttaan...

Jos on ns. tikissä, kroppa kyllä jaksaa, mieli lopettaa ensin joka kerta.
 
Vähän hankalaa kommentoida kun itseltä petti ensimmäisenä muisti.
Pitäisi ehkä tehdä ääniloki seuraavalla kerralla.
 
RUK:n johtamisharjoituksessa 3 yötä olemattomilla unilla rastilta rastille fyysisesti raskaalla temmolla ja sen jälkeen luokkahuoneeseen jossa lämmin + radio soi taustalla yms tekemään koepaletti missä laidasta laitaan aikarajoitteisia tehtäviä. Porukkaa tipahteli istualleen nukkumaan. Itse "huijasin nukahtamista" siten että nipistin kovaa itseäni aina kun meinasi nukuttaa. En oikeastaan kokenut mitään ihmeitä vaikka olin aivan saakelin puhki. Harmi sinällään, tuon kovempaan ohjattuun unettomuusrääkkiin en muista äkkiseltään joutuneeni mutta pitkillä purjehduksilla univelan kanssa olen huomannut että niin pitkään kun on tekemistä niin ei ongelmaa. Väsymys iskee silloin kun aktiivinen tekeminen lakkaa. Keskittymään joutuu ihan toisella tavalla kun ei ole saanut nukkua tarpeeksi saadakseen keskinkertaisenkin tuloksen tehtyä.
 
Univaje vaikuttaa minulla muistin pätkimistä ja ärtyisyyttä. Lopullista fyysistä rajaa kestävyysurheilusuorituksissa ei ole vielä tullut vastaan. Joskus olen ollut niin väsy, etten enää jaksa jatkuvasti juosta, mutta kävely on sentään onnistunut. Tai ehkä se juoksun lopettaminen on ollut enempi lihassäryn pakottamaa kuin jaksamisen loppumista.

Ihan normaalissa arjessa tarvii usein päiväunet jos on ollut 6-10 tuntia ulkona. Esim. metältä kun tulee kotiin ja syö, niin on pakko ottaa vartin päiväunet ennen kuin lähtee vaikka saunan lämmitykseen. Vanhuus ei tule yksin.
 
RUK:n johtamisharjoituksessa 3 yötä olemattomilla unilla rastilta rastille fyysisesti raskaalla temmolla ja sen jälkeen luokkahuoneeseen jossa lämmin + radio soi taustalla yms tekemään koepaletti missä laidasta laitaan aikarajoitteisia tehtäviä. Porukkaa tipahteli istualleen nukkumaan. Itse "huijasin nukahtamista" siten että nipistin kovaa itseäni aina kun meinasi nukuttaa. En oikeastaan kokenut mitään ihmeitä vaikka olin aivan saakelin puhki. Harmi sinällään, tuon kovempaan ohjattuun unettomuusrääkkiin en muista äkkiseltään joutuneeni mutta pitkillä purjehduksilla univelan kanssa olen huomannut että niin pitkään kun on tekemistä niin ei ongelmaa. Väsymys iskee silloin kun aktiivinen tekeminen lakkaa. Keskittymään joutuu ihan toisella tavalla kun ei ole saanut nukkua tarpeeksi saadakseen keskinkertaisenkin tuloksen tehtyä.

Itsellää samansuuntaista AUK:n testistä Immolasta. Ryynäämisen jälkeen oppitunnille+vaunutunnistustehtävään lämpimään auditorioon LVI-olosuhteisiin. Voi jeesus sitä pilkkimisen määrää ja pikatorkusta heräämisiäå kun niska retkahtaa eteenpäin. Muistiinpanot olivat ihan siansaksaa ja välillä pelkkiä töherryksiä.
Muistan vaan, että ehkä nuo 10 pikatorkkua auttoivat, nimittäin myöhäissyksyn yöhön kun taas päästiin tuolta ja suunta rastille niin jaksoi taas painaa!
 
RUK:ssa leirillä 9 tuntia unta viiteen yöhön oli aika vähän. Viimenen yö meni nukkumatta partiosuunnistuskilpailussa.
 
Mitkä koette henkilökohtaisesti suurimmaksi haasteeksi kovan kestokyvyn rajoilla?
Itselläni on johtajana tomiessa päätösten järkevyys, siis siinä hetkessä kun tarvisi osalle antaa ns pervitiiniä. Pärjännyt hyvin mutta aina todella väsyneenä puntaroi päätösten järkevyyttä. Erittäin loppuun ajetulla porukalla joskus joutuu ottamaan riskejä mutta milloin riski on kannattavaa. Takaa-ajettuna tuntuu kun pelaisi suurilla panoksilla. Tuli on riski mutta taas monesti huonoissa oloissa erittäin suuri buusteri, hankalampi maasto on parempi kun taas helpompi mutta helpompi on myös riskialttiimpi. Käyttääkö tietä vai ei. Tie on helvetin iso riski mutta tietyissä tilanteissa suositeltavaa.
Monesti jos johdettavat joukko tai ryhmä olisi timanttisessa kunnossa, päätöksen teko helpottuisi. Näin ei kuitenkaan aina ole, väsyneinkin on saatava kotiin.
Itse vedän että hiki säästää verta.
Se ei ole kuitenkaan niin yksinkertaista
 
Viimeksi muokattu:
Tulihan näitä rajoja etsittyä ja kokeiltua. Ja ihan järjestettynäkin. Pidättäydytään hallujen ja ”Outer Limitsin” piirissä.

RVL files, ennen joulua 1985:
Oltiin reissussa ennen joulua palveluksen alkupuolella ja pakkasta oli yli 35 astetta. Väsy painoi kun haipakkaa oli ollut, oli nälkä, vilutti jne. Minut käskettiin vartioimaan jyrkän ja syvän kurun yli menevää siltaa, mutta ryhmyri ei sen tarkemmin viitsinyt kertoa vartiopaikasta tai tulla näyttämään paikkaa, joten päädyin tietysti pimeässä johonkin muualle kuin minne piti mennä. Tunnit kuluivat ja olo oli puolittain tajuissaan oleva kun silmät muljahtelivat miten sattuu kuin hedelmäpelin melonit hidastettuina. Koetin terästäytyä, pomppia ja hytkytellä, jotta kylmä ei tekisi temppuja kun oli vähän turta ja tunnoton olo. (Yöllä oli 40 asteen pakkanen.)

Katselin tykkylumen peittämiä pieniä ja suuria kuusia kun yhtäkkiä ne kaikki alkoivat näyttää lumipukuisilta ukoilta menninkäisestä jättiläiseen. Pitäisiköhän niille sanoa jotain vai ampua? Niitä on paljon, panokset eivät riitä. Järki kieltäytyi hyväksymästä lumipukuista kansaa mahdolliseksi, ja taistelin mielessäni ankarasti siitä, onko näköhavainto totta vai ei. Valitsin jälkimmäisen totuuden, mutta aistihavainto ei muuttunut. Lopulta näin kun kaksi lumipukuista heppua hinasi välissään jotain kookasta, joka näytti vesitonkalta (iso maitotonkka). En uskonut näkemääni todeksi ja seisoin hiljaa paikallani. Sitten kun kaverit alkoivat muutaman metrin päässä puhutella minua nimeltä ja ihmettelivät kuuden tunnin katoamistani, havahduin harhoistani ja palasin todelliseen maailmaan. Teltalla sain lämmintä juomaa ja hiukan syötävää. Parin tunnin unet nollasivat välimuistin ja taas mentiin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Havainnot:
Muista aina itse huolehtia, että alaiset tietävät tarkalleen, minne mennä ja mitä tehdä.
Riittävän väsyneenä, nälkäisenä ja kylmettyneenä näet todennäköisesti harhoja. Koeta poistaa edes yksi osatekijä.
———
RVL files, kevättalvi 1986:
Psyykkisesti ja fyysisesti ehkä kovimmalla reissulla Rajakoulussa riistettiin systemaattisesti uni ja samalla lisättiin painetta ja fyysistä rasitusta. Parina yönä sai nukkua tunnin per yö ja sitten mentiinkin päätyyn saakka samoilla silmillä. Vähän unen öiden jälkeen 3vrk valvominen jatkuvassa liikkeessä välillä tapellen ja irtautuen oli mielenkiintoinen kokemus (voi kunpa olisin haavoittunut edes kerran niin olisi päässyt pari kilsaa vaparilla). En nähnyt tällä reissulla halluja. Söin kaiken jaetun lisäksi mm. 2,5kg omaa ekstrasuklaata ja laihduin silti 5kg viikossa 67->62kg/185cm. Jos ei syönyt kunnolla, nyykähti ihan varmasti vaikka olisi ollut kilpaurheilumies. Ja niin siellä kyllä kävikin.

Loppuvaiheessa tuli tehtyä havainto joukkohallusinaatiosta. Laskimme viimeisen aamun koittaessa jälkipartiona pitkää loivaa laskua kantavalla hangella järven poukamaan nousevan auringon valaistessa upeasti maiseman. Meillä oli 30min viive edelliseen ryhmään - mutta hei! Tuolla keskellä poukamaa on jonossa 10 heppua muna-asennossa tiukasti eteensä tuijottaen. No, kaksi heistä oli kuukahtanut, toinen kyljelleen ja yksi mahalleen edessä olevan ahkion päälle. Kun hiihdimme vierelle, yksi kavereista kertoi katsoneensa kellosta aikaa. He olivat laskeneet puoli tuntia tuota mahtavaa mäkeä! Toinen kaveri havahtui sen verran, että pyysi meiltä luistovoidetta kun meillä ilmeisesti sukset luistivat paremmin kun hiihtelimme vierelle. Kärjessä ollut kaveri tuijotti lasittunein silmin kaukaisuuteen eikä reagoinut mitenkään tilanteeseen. Tönimme ”mäkimiehiä” vähän ja hoputimme heitä jotta mekin pääsisimme taas liikkeelle. Ja matka jatkui. Kun tulimme suuren sähkölinjan ääreen ja pysähdyimme 5min tauolle, joku kouluttajista erehtyi sanomaan että Immolaan oli enää noin 40km matka linjaa pitkin. Tupakat sammuivat välittömästi ja lähdimme ilman eri käskyä sujakoimaan kohti kasarmin autuutta ja ansaittuja lomia. Siinä enää mitään taukoja tarvitse kun ollaan jo melkein kotipihalla ...

Reissun antia:
- Telemark-harjoittelusta partiokaverin kanssa upeilla ja kantavilla hangilla parina ensimmäisenä päivänä tienvarsitoiminnassa sain siviiliin syttöjä ja laitoin palveluksen aikanaan päätyttyä perinteiset laskettelusukset telakalle tellujen ostamisen myötä.
- Minulla oli omat varusteet (reppu ja ase +pari putkaria ja kylkimyyry), kahden nyykähtäneen ryhmän jäsenen miinat, LV217 ja ahkio (sellainen narulla vedettävä partiomalli pullollaan tavaraa). Kahden päivän jälkeen en enää antanut radiota pois kun ei kenellekään ollut aiemmin kelvannut. Ahkiota vedin minä, koska tottumus oli toinen luonto ja kulit kuljettaa. Pkrl! Ei tartte auttaa! :D
- Ahkion vetäminen sopii joillekin ja toisille ei. Ryhmän vahvin kaveri oli voimakas kuin härkä, mutta etelän hetelmänä hänellä ei ollut tottumusta suksilla liikkumiseen puhumattakaan naruahkion vetämisestä. Aukealta pellolta löytyi aina näre, jonka toisella puolella oli ahkio ja toisella puolella kaveri turvallaan.
- Ryhmä voi kokea ja jakaa saman hallusinaation. Voi kun olisi ollut kamera.
- Kun reissu oli ohi, oli huikeaa tuntea endorfiinihyöky. Kollektiivinen tuntemus siitä, että pystyy kavereiden kanssa tekemään ihan mitä tahansa on huikea elämys ja voi kantaa hedelmää vielä vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen vaikka sitä itsekseen sulattelee.
- Koettelemukset ja pienen ihmisen piina ovat antaneet verratonta tietoa itsestä niin fyysisenä kuin psyykkisenä olentona ja siitä, miten uupumuksesta huolimatta itseään ällyyttämällä voi motivoitua, jaksaa, jaksaa ja jaksaa. Ja tunnistaa se äärimmäinen raja, jonka yli ei voi mennä. Paitsi jos jaksaa vielä vähän. Vaikka ihan pikkuisen. ;)

———
Ensimmäinen reservin kertausharjoitus:
Reserviläisenä kertausharjoituksissa 90-luvun alkupuolella huomasin eräänä yönä kun lähdimme siirtymään koottua iskua varten, että en pirulauta näe yön hämärässä yhtään mitään. Kaikki näytti mustalta. Matkaa taitettiin ojanpohjaa myöten melkoisen ripeää kävelyvauhtia ja onneksi kengillä pystyi tunnustelemaan jotenkin suuntaa ja alustaa kävellessä. Kuuloaisti ja tuntoaisti virittyivät äärimmilleen. Jonkin ajan päästä alkoi olla hieman vähemmän hämärää ja näkökyky palasi. Tälle mietin ja pohdin syytä, kenellekään en kertonut kokemuksesta. En keksinyt muuta syytä kuin A-vitamiinin puutostila, joka ei aiheutunut harjoituksesta. Toinen vaihtoehto voisi tietysti olla nupin viiraaminen, mutta ällyytin itseäni ja tyydyin tuohon riittävään vitamiinien saannista huolehtimiseen. Toimii, joten nou hätä.
 
Itelläni on ollut suurin rasitus 2000-luvun alussa.

Case:

Silloin oli vedettävänä 3000 hengen muonituksen varastoinnista vastanneen ryhmän toiminta. Keikan alussa oli niin kuivaa että aluetta piti kastella. Seuraavana yönä alkoi rankkasade jota jatkui 4-5 päivää putkeen. Jonka ansiosta alueelle tuleva huoltotie oli romahtaa, elintarvikeveden jakelu loppua, ja vesi tulvi elintarvikeidevarastoon, niin että alimmilta hyllyiltä meinasi mennä tuotteet pilalle.

Näistä huollon haasteista sitten seurasi sen verran tekemistä, että tuona aikana tehtiin ryhmän kanssa töitä 19-21 h päiviä. Ja huollon esitaistelijana revin itseni aina ylös, jotta saatoin luottaa siihen että meillä oli oikeasti hereillä aamuvuoro jakamassa elintarvikkeita. Tai oli ottamassa vastaan tukun toimituksia. Plus huolehtimassa että tulvan pinta ei nouse enempää, evakoimassa elintarvikkeita "kuivaan", rakentamassa tilapäisiä uusia hyllyjä jne.

Reaktiot päässä ja kropassa:

Lukitsin vahingossa kylmäkonttiin yhden ryhmän jäsenen. Hän oli viemässä sinne tavaraa. Väsyneenä en ajatellut muuta vaihtoehtoa, kuin että joku ei ollut laiskuuttaan laittanut ovea kiinni. Onneksi eräällä ryhmän jäsenellä oli asiaa kontille. Saatiin kaveri pienellä kylmettymisellä ulos sieltä. Muuten kontti olisi aukaistu seuravana aamuna.

Muistin pätkiminen. Päivät on satunnaisina möykkyinä muistissa. Tilanteen ollessa päällä joutui jatkuvasti lunttaamaan jakolistoja jne. Koska työmuisti oli 10s. pituinen

Jossain vaiheessa unen puute tuntui "kipuna" koko kropassa. Kroppa tärisi jne. Toki saattoi olla myös kyse hypotermiasta koska varusteet eivät kerinneet kuivua. Tai ne olivat sisäpuolelta hiestä likomärät. Liikkuihan päivän aikana meidän lihaksilla 3000 hengen aamupalat, lounaat, päivälliset ja iltapalat.

Jalat olivat jossain vaiheessa hankautuneet ja seisomisests niin kipeät ettei nukkuminen onnistunut väsymyksestä huolimatta.

Nukahdin joskus 3. tai 4. päivänä kesken kaiken rullakkoa vasten kun purettiin tukun kylmätavara lähetystä. Siitä sitten menin kesken kaiken 2-3 h päikkäreille. Jotka palautti taistelukyvyn takaisin sateen loppuun asti.
 
Viimeksi muokattu:
Tulihan näitä rajoja etsittyä ja kokeiltua. Ja ihan järjestettynäkin. Pidättäydytään hallujen ja ”Outer Limitsin” piirissä.

RVL files, ennen joulua 1985:
Oltiin reissussa ennen joulua palveluksen alkupuolella ja pakkasta oli yli 35 astetta. Väsy painoi kun haipakkaa oli ollut, oli nälkä, vilutti jne. Minut käskettiin vartioimaan jyrkän ja syvän kurun yli menevää siltaa, mutta ryhmyri ei sen tarkemmin viitsinyt kertoa vartiopaikasta tai tulla näyttämään paikkaa, joten päädyin tietysti pimeässä johonkin muualle kuin minne piti mennä. Tunnit kuluivat ja olo oli puolittain tajuissaan oleva kun silmät muljahtelivat miten sattuu kuin hedelmäpelin melonit hidastettuina. Koetin terästäytyä, pomppia ja hytkytellä, jotta kylmä ei tekisi temppuja kun oli vähän turta ja tunnoton olo. (Yöllä oli 40 asteen pakkanen.)

Katselin tykkylumen peittämiä pieniä ja suuria kuusia kun yhtäkkiä ne kaikki alkoivat näyttää lumipukuisilta ukoilta menninkäisestä jättiläiseen. Pitäisiköhän niille sanoa jotain vai ampua? Niitä on paljon, panokset eivät riitä. Järki kieltäytyi hyväksymästä lumipukuista kansaa mahdolliseksi, ja taistelin mielessäni ankarasti siitä, onko näköhavainto totta vai ei. Valitsin jälkimmäisen totuuden, mutta aistihavainto ei muuttunut. Lopulta näin kun kaksi lumipukuista heppua hinasi välissään jotain kookasta, joka näytti vesitonkalta (iso maitotonkka). En uskonut näkemääni todeksi ja seisoin hiljaa paikallani. Sitten kun kaverit alkoivat muutaman metrin päässä puhutella minua nimeltä ja ihmettelivät kuuden tunnin katoamistani, havahduin harhoistani ja palasin todelliseen maailmaan. Teltalla sain lämmintä juomaa ja hiukan syötävää. Parin tunnin unet nollasivat välimuistin ja taas mentiin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Havainnot:
Muista aina itse huolehtia, että alaiset tietävät tarkalleen, minne mennä ja mitä tehdä.
Riittävän väsyneenä, nälkäisenä ja kylmettyneenä näet todennäköisesti harhoja. Koeta poistaa edes yksi osatekijä.
———
RVL files, kevättalvi 1986:
Psyykkisesti ja fyysisesti ehkä kovimmalla reissulla Rajakoulussa riistettiin systemaattisesti uni ja samalla lisättiin painetta ja fyysistä rasitusta. Parina yönä sai nukkua tunnin per yö ja sitten mentiinkin päätyyn saakka samoilla silmillä. Vähän unen öiden jälkeen 3vrk valvominen jatkuvassa liikkeessä välillä tapellen ja irtautuen oli mielenkiintoinen kokemus (voi kunpa olisin haavoittunut edes kerran niin olisi päässyt pari kilsaa vaparilla). En nähnyt tällä reissulla halluja. Söin kaiken jaetun lisäksi mm. 2,5kg omaa ekstrasuklaata ja laihduin silti 5kg viikossa 67->62kg/185cm. Jos ei syönyt kunnolla, nyykähti ihan varmasti vaikka olisi ollut kilpaurheilumies. Ja niin siellä kyllä kävikin.

Loppuvaiheessa tuli tehtyä havainto joukkohallusinaatiosta. Laskimme viimeisen aamun koittaessa jälkipartiona pitkää loivaa laskua kantavalla hangella järven poukamaan nousevan auringon valaistessa upeasti maiseman. Meillä oli 30min viive edelliseen ryhmään - mutta hei! Tuolla keskellä poukamaa on jonossa 10 heppua muna-asennossa tiukasti eteensä tuijottaen. No, kaksi heistä oli kuukahtanut, toinen kyljelleen ja yksi mahalleen edessä olevan ahkion päälle. Kun hiihdimme vierelle, yksi kavereista kertoi katsoneensa kellosta aikaa. He olivat laskeneet puoli tuntia tuota mahtavaa mäkeä! Toinen kaveri havahtui sen verran, että pyysi meiltä luistovoidetta kun meillä ilmeisesti sukset luistivat paremmin kun hiihtelimme vierelle. Kärjessä ollut kaveri tuijotti lasittunein silmin kaukaisuuteen eikä reagoinut mitenkään tilanteeseen. Tönimme ”mäkimiehiä” vähän ja hoputimme heitä jotta mekin pääsisimme taas liikkeelle. Ja matka jatkui. Kun tulimme suuren sähkölinjan ääreen ja pysähdyimme 5min tauolle, joku kouluttajista erehtyi sanomaan että Immolaan oli enää noin 40km matka linjaa pitkin. Tupakat sammuivat välittömästi ja lähdimme ilman eri käskyä sujakoimaan kohti kasarmin autuutta ja ansaittuja lomia. Siinä enää mitään taukoja tarvitse kun ollaan jo melkein kotipihalla ...

Reissun antia:
- Telemark-harjoittelusta partiokaverin kanssa upeilla ja kantavilla hangilla parina ensimmäisenä päivänä tienvarsitoiminnassa sain siviiliin syttöjä ja laitoin palveluksen aikanaan päätyttyä perinteiset laskettelusukset telakalle tellujen ostamisen myötä.
- Minulla oli omat varusteet (reppu ja ase +pari putkaria ja kylkimyyry), kahden nyykähtäneen ryhmän jäsenen miinat, LV217 ja ahkio (sellainen narulla vedettävä partiomalli pullollaan tavaraa). Kahden päivän jälkeen en enää antanut radiota pois kun ei kenellekään ollut aiemmin kelvannut. Ahkiota vedin minä, koska tottumus oli toinen luonto ja kulit kuljettaa. Pkrl! Ei tartte auttaa! :D
- Ahkion vetäminen sopii joillekin ja toisille ei. Ryhmän vahvin kaveri oli voimakas kuin härkä, mutta etelän hetelmänä hänellä ei ollut tottumusta suksilla liikkumiseen puhumattakaan naruahkion vetämisestä. Aukealta pellolta löytyi aina näre, jonka toisella puolella oli ahkio ja toisella puolella kaveri turvallaan.
- Ryhmä voi kokea ja jakaa saman hallusinaation. Voi kun olisi ollut kamera.
- Kun reissu oli ohi, oli huikeaa tuntea endorfiinihyöky. Kollektiivinen tuntemus siitä, että pystyy kavereiden kanssa tekemään ihan mitä tahansa on huikea elämys ja voi kantaa hedelmää vielä vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen vaikka sitä itsekseen sulattelee.
- Koettelemukset ja pienen ihmisen piina ovat antaneet verratonta tietoa itsestä niin fyysisenä kuin psyykkisenä olentona ja siitä, miten uupumuksesta huolimatta itseään ällyyttämällä voi motivoitua, jaksaa, jaksaa ja jaksaa. Ja tunnistaa se äärimmäinen raja, jonka yli ei voi mennä. Paitsi jos jaksaa vielä vähän. Vaikka ihan pikkuisen. ;)

———
Ensimmäinen reservin kertausharjoitus:
Reserviläisenä kertausharjoituksissa 90-luvun alkupuolella huomasin eräänä yönä kun lähdimme siirtymään koottua iskua varten, että en pirulauta näe yön hämärässä yhtään mitään. Kaikki näytti mustalta. Matkaa taitettiin ojanpohjaa myöten melkoisen ripeää kävelyvauhtia ja onneksi kengillä pystyi tunnustelemaan jotenkin suuntaa ja alustaa kävellessä. Kuuloaisti ja tuntoaisti virittyivät äärimmilleen. Jonkin ajan päästä alkoi olla hieman vähemmän hämärää ja näkökyky palasi. Tälle mietin ja pohdin syytä, kenellekään en kertonut kokemuksesta. En keksinyt muuta syytä kuin A-vitamiinin puutostila, joka ei aiheutunut harjoituksesta. Toinen vaihtoehto voisi tietysti olla nupin viiraaminen, mutta ällyytin itseäni ja tyydyin tuohon riittävään vitamiinien saannista huolehtimiseen. Toimii, joten nou hätä.

Rajamies on eri mies. Olen huvittuneena joutunut monta kertaa todistamaan tilannetta, kun kaksi siviilit päällä olevaa, toisilleen entuudestaan tuntematonta rajamiestä mulkoilevat toisiaan kuin kaksi reviiritietoista gorillaa, selkä suorana, tuima ilme kasvoilla, joita koristaa pari nuppineulanpään kokoisin pupillein varustettua silmää. Hetken öhkinnän ja pöhkinnän jälkeen esitetään kysymys ”oletkos sä rajamies?”, johon vastataan kädenojennuksella ja ”joo”. Siitä sitten kaivavat taskustaan kumpainenkin puolikkaan näkymättömän kuplan, jotka vedetään ilmavetskarilla kiinni toisiinsa kuin HaWu-teltan puolikkaat konsanaan, ja uppoutuvat siellä kuplan sisällä omiin juttuihinsa joissa havut varisee ja rk laulaa, täysin ajasta ja paikasta tiedottomina.

Miten vitussa tämä toimii, onko teillä joku secret finger signal vai eritättekö jotain paskan ja kuusenkerkän esanssia, jonka havaitsee vain toinen rajaukko?
 
Mentaalinen mitääntekemättömyys on pahinta.

Nimimerkillä ensimmäinen tunti luentoa kuunnellessa menee hyvin, toisella alkaa hieman väsyttää, kolmannella saa jo taistella ja neljännellä pää retkahtaa silloin tällöin. Ja tämä kaikki hyvin nukuttu ~6 tunnin yöuni taustalla. Lääkintämies, Pervitiniä!

Varmaan reaktiot muuttuisivat, jos olisi riski, että saisi napin otsaansa...
 
Jos on ns. tikissä, kroppa kyllä jaksaa, mieli lopettaa ensin joka kerta.
Tämä +1. Sama pätee kyllä muulloinkin kuin äärimmäisen pitkäkestoisessa suorittamisessa, esimerkiksi kovatempoisessa urheilussa.

Intissä oli aikanaan yksi viikon leiri jossa pidettiin unet vähäisinä, en muuta erikoista muista kuin yleisen toiminnan hidastumisen ja kerran pari taisin kaataa kenttäpullosta vedet pitkin tetsaria suun sijaan. Toissakesänä 7 vaelluspäivän jälkeen UKK puistossa nilkka alkoi yhtäkkiä huutamaan hoosiannaa ja itku meinasi päästä keskellä metsää. Ensimmäisenä siinä mieli alkaa käydä läpi kaikkia skenaarioita jne. Pidin hetken taukoa ja varovasti jatkoin kävelyä ja tuin enemmän vaellussauvoilla, kipu meni pois ja vaelsin vielä pari päivää ihan onnistuneesti. Lesson of the story, jos pitää pään kylmänä niin yleensä pärjää.
 
Aika kauan sitten, (olin kyllä varsin hyvässä fyysisessä kunnossa tuolloin) meni henkinen rasitus tappiin, kun jouduin taistelutilanteeseen melkolailla yllättäen. So. heräsin siihen, että meihin (3 jannua) ammuttiin kaksi RPG laukausta ja sen jälkeen tuli käsiaseilla ns. silmille aivan helvetisti (excuse my french). Olin sisätilassa, ja välittömästi lattialla.
Tätä ennen oli kyllä tullut oltua tulen alla muutamaan otteeseen, mutta tässä oli nyt kyseessä, ainakin näin subjektiivisesti katsoen, yritys teurastaa meidät. Eikä siis mikään yleinen ammuskelu.

En tiedä miten aika kului, mutta aluksi ei oikein ollut selvää edes siitä olinko ottanut jo osumaa ja sitten se, mikä ylipäänsä on sellainen liikkumatila, jossa osumaa ei tulisi. Kauhu lienee oikea sana. Korvissa kuuli kuinka oma sydän pumppasi, ja lähes lyönti lyönniltä ajatus alkoi kirkastumaan. (Laitoin mm. kämmenen ylös ja auki, katsoakseni tuleeko siihen reikiä. Ei aivan rationaalista toimintaa)

Kemiallinen puoli kyllä toimi, eikä uskoakseni mennyt kuin muutamia sekunteja kun olin saanut käytyä läpi listan mahdollisista pelastavista optiosta, päätyen siihen että ainoa apu on se oma. Meitä oli sitten kaksi samassa tilassa - eli toimintakykyisenä. Mutta kolmas kaveri jäi makaamaan täysin toistaitoisena.

Vaikka seinästä lenteli siruja ja kaikki paikat oli täynnä hiekka pölyä, meteli oli helvetillinen, saimme kuitenkin henkisen tilanteen omalta osaltamme hallintaan ja pystyimme muodostamaan jonkinlaisen tilannekuvan. Rakennus ei pääosin läpäissyt, mutta meidän piti päästä ulos, joka taas oli selvästikin vastapuolen aikomus estää. Päätimme varmistaa oven ja ampumasektorin siitä niin hyvin kuin pystyimme niissä olosuhteissa. Lisäksi arvelimme että henki lähtee ennemmin tai myöhemmin joten ulos on mentävä ja tähän teimme suunnitelman siten että jos/kun ammunnan tiheys laskee; toinen menee ulos ja toinen avaa tulen vetääkseen huomion itseensä. Ulos mennyt ottaa asemat kivikosta ja avaa tulen suuliekkeihin. Jos tulee takkiin .. sitten tulee,

Koska tässä kirjoittelen, me selvisimme siitä. En saanut ainuttakaan hyökkääjää piikille, mutta yritys oli kyllä kova. Vapina alkoi noin 15 tuntia myöhemmin. Unta ei tullut 28 tuntiin, tosin olimme muutenkin hälytystilassa, ja yli 24 tunnin jatkuva valmius, partionti ja asemissa olo oli normi seuraavan runsaan viikon. Jäljet jäi tuonne jonnekin syvälle. Tämä oli semmoinen tulikaste, mutta ei kylläkään viimeinen tiukka tilanne. Aloin epäillä että olen suorastaan vaaraksi tovereilleni.

Kerran vuodessa nähdään. Vedetään kännit - ja joskus vähän itketään.
 
Back
Top