Vonka
Supreme Leader
Se suuri puhdistus
”Kaikki kirjat, aikakauskirjat ja muut painotuotteet, joiden sisältö on tähdätty Neuvostoliiton etuja vastaan, poistetaan viipymättä kaupasta ja kirjastokäytöstä.”
Näin määrättiin ulkoasiainministerin 16. lokakuuta 1944, kuukauden verran välirauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, antamassa nootissa, ja jo neljä päivää aikaisemmin oli oikeusministeri Ernst von Born lähettänyt valtion kirjastotoimistolle samansisältöisen kirjeen.
Valtion kirjastotoimisto reagoi nopeasti ja lähetti kirjastoille 20.10. kiertokirjeen, jossa tarkemmin erittelemättä kehotettiin panemaan vapaaehtoisesti syrjään yleisön saatavilta sellainen kirjallisuus, jonka luonnetta ja sävyä Neuvostoliitto voi pitää itselleen vihamielisenä. Kolme päivää myöhemmin Suomen kustannusyhdistys pyysi kirjakauppoja poistamaan nimetyt, luetteloksi kootut teokset myynnistä. Samoihin aikoihin seuraavana vuonna kustannusyhdistys vielä täydensi poistettavien teosten valikoimaa. Näihin kahteen luetteloon sisältyi yhteensä noin 300 kirjaa.
Kirjastojen poistot jäivät siis kokonaan kunkin kirjaston oman harkinnan varaan, eikä nimenomaisia teoksia ohjeissa myöhemminkään mainittu. Tästä sekä kirjastojen erityisluonteesta – niissähän oli runsaasti myös sellaista kirjallisuutta, jota ei kirjakaupoista enää ollut saatavissakaan – seurasi, että kirjastoista poistettiin huomattavasti enemmän teoksia eli 1783 nimikettä. Keväällä 1958 opetusministeriö sekä kirjastoilta tulleiden aloitteiden että ilmeisesti myös lehtikirjoittelun rohkaisemana kumosi poistot jättäen kuitenkin voimaan tietyn rajoituksen: ”Sellaisia kirjoja, joiden sisällön on katsottava loukkaavan maahamme ystävällisissä suhteissa olevia vieraita valtoja, erityisesti naapurimaitamme, ei kuitenkaan ole pidettävä yleisön välittömästi saatavana, vaan on niitä annettava lainaksi ainoastaan tutkimustarkoituksiin kirjaston johtokunnan harkinnan mukaan.” Julkisuuteen ”kiellettyjen kirjojen” houkuttelevaksi katsottu aihe noiden rajoitusten vuoksi palasi myöhemminkin, laajimmin 1979 Helsingin Sanomissa.
”Kaikki kirjat, aikakauskirjat ja muut painotuotteet, joiden sisältö on tähdätty Neuvostoliiton etuja vastaan, poistetaan viipymättä kaupasta ja kirjastokäytöstä.”
Näin määrättiin ulkoasiainministerin 16. lokakuuta 1944, kuukauden verran välirauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, antamassa nootissa, ja jo neljä päivää aikaisemmin oli oikeusministeri Ernst von Born lähettänyt valtion kirjastotoimistolle samansisältöisen kirjeen.
Valtion kirjastotoimisto reagoi nopeasti ja lähetti kirjastoille 20.10. kiertokirjeen, jossa tarkemmin erittelemättä kehotettiin panemaan vapaaehtoisesti syrjään yleisön saatavilta sellainen kirjallisuus, jonka luonnetta ja sävyä Neuvostoliitto voi pitää itselleen vihamielisenä. Kolme päivää myöhemmin Suomen kustannusyhdistys pyysi kirjakauppoja poistamaan nimetyt, luetteloksi kootut teokset myynnistä. Samoihin aikoihin seuraavana vuonna kustannusyhdistys vielä täydensi poistettavien teosten valikoimaa. Näihin kahteen luetteloon sisältyi yhteensä noin 300 kirjaa.
Kirjastojen poistot jäivät siis kokonaan kunkin kirjaston oman harkinnan varaan, eikä nimenomaisia teoksia ohjeissa myöhemminkään mainittu. Tästä sekä kirjastojen erityisluonteesta – niissähän oli runsaasti myös sellaista kirjallisuutta, jota ei kirjakaupoista enää ollut saatavissakaan – seurasi, että kirjastoista poistettiin huomattavasti enemmän teoksia eli 1783 nimikettä. Keväällä 1958 opetusministeriö sekä kirjastoilta tulleiden aloitteiden että ilmeisesti myös lehtikirjoittelun rohkaisemana kumosi poistot jättäen kuitenkin voimaan tietyn rajoituksen: ”Sellaisia kirjoja, joiden sisällön on katsottava loukkaavan maahamme ystävällisissä suhteissa olevia vieraita valtoja, erityisesti naapurimaitamme, ei kuitenkaan ole pidettävä yleisön välittömästi saatavana, vaan on niitä annettava lainaksi ainoastaan tutkimustarkoituksiin kirjaston johtokunnan harkinnan mukaan.” Julkisuuteen ”kiellettyjen kirjojen” houkuttelevaksi katsottu aihe noiden rajoitusten vuoksi palasi myöhemminkin, laajimmin 1979 Helsingin Sanomissa.
