Koirat (koiranomistajien ketju, ei sotilaspoliisijuttu) :D

[EK]

Mä jouduin edellisen koiran viemään viimeiselle matkalle vuosi sitten 8. joulukuuta ja voin, vittu, kertoa ettei mikään koskaan ollut niin raskas päätös ja sitä seurannut raskas aika. Tyhjyyden tunne oli aivan uskomaton mitä koiran poisnukkumisesta seurasi, ei enää yhteisiä automatkoja, ei enää yhteisiä kokkaushetkiä, ei lenkkejä, ei yhtään mitään. Suru otti niin koville tolloin vuosi sitten, että vannoin itelleni etten koskaan enää ota koiraa. Kun siitä kirpaisevasta surusta toipui, pysty hyväksymään asian. Nimenomaan siis hyväksymään: monen monta kertaa töihin lähtiessä kävin tervehtimissä poismennyttä koiraa kun tiesin, että se tiesi, asettua sängylle nukkumaan. Sitten sai tervehtiä tyhjää sänkyä. Aivot ei asiaa suostunut hyväksymään, nyt se on poissa, lopullisesti. Toipuminen asiasta alkoi vasta sitten kun aivot asian hyväksyi ja nyt keväällä otin samalta kasvattajalta saman rotuisen pennun. Ei se sama koira ole mutta huomaan että samanlainen kiintyminen on nyt tässä 8 kk aikana tapahtanut. Entinenkin koira säilyy sydämessä ja tuhkakipon eteen itsenäisyyspäivän jälkeen aion sytyttää kynttilän. Poissa mutta ei poissa sydämestä.

Olin yliopistopaikkakunnalla, kun emäntä soitti ja kertoi ensimmäisen koiran jääneen auton alle ja kuolleen. Ilmoitin saman tien yliopistolle, että seuraavan päivän seminaari jää väliin. Kävelin tuttuun kapakkaan ja kerroin portsarille tilanteen. Join itseni pehmeäksi ja lähdin kävelemään kaupungin yöelämään. Kävelin kahteen kertaan ydinkeskustan läpi ja etsin painikaveria, että saisin jotain muuta ajateltavaa. Isommatkin korstot tihensivät askelia ja lähimpänä oli nuori parivaljakko, joka osoitti sormella ja nauroi, kun pillahdin itkuun, yöpaikkaan palatessani. Sanoin ääneen "Kiitos Jeesus!", nostin pitsalaatikon parkkimittarin päälle, laitoin 1,5-litran kokiksen tolpan juureen ja lähdin juoksemaan miehiä kohden. Kuului hätääntynyt "Voi vittu!" ja sitten juostiin muutama kortteli kilpaa. Ne oli vähemmän kännissä, joten palasin naama kasassa yösijalle. Seuraavana aamuna suorinta kyytiä junalla takaisin kotiin ja parin viikon päästä haettiin uusi koira. Hakumatkalla totesinkin vaimolle, että aiemmin koirankusi pipossa (pennun matkapesä) ei olekaan tuntunut yhtä mukavalta ajatukselta.

 

[EK]

Kas täällä on koiristakin aihe. Ottaa koville lukea, kun oma vanha pitkäaikainen karvainen ystävä täytyi laittaa ikiuneen joku aika sitten. Eihän koiran omistaminen aina herkkua ollut. Kyllä tuli monet kerrat kiroiltua, kun vatsatautista koiraa piti läpi yön käyttää lenkillä, kun ei omalla pihalla suostunut käymään paskalla, siivoilla oksennuksia aamuyöllä ja muuta sellaista. Kalliit eläinlääkärikäynnit ja aamuvarhaisella kiireessä lenkitykset ennen työkeikalle lähtöä, kaikkea sitä, mikä joskus sai kysymään, että mikähän järki tähän oli vapaaehtoisesti ruveta. Mutta sitten taas toisella puolella se koiran pyyteetön kiintymys ja uskollisuus. Eivät kieroile, lyö vyön alle ja elävät sillä tavalla hetkessä, että aikuinen ihminen voi sellaista vaan kadehtia. Kyllä se viimeinen reissu eläinlääkäriin oli vaan hirveä hetki, vaikka osasi sitä jo pitkään odottaa tulevaksi. Ja nyt koti on paljon yhden koiran tilavuusmittoja tyhjempi, kyllä se lemmikkikoira vaan perheenjäsen on ja sen kun menettää, niin tyhjältä tuntuu.

Tuttava on ns. "kova" ja töissä joutuu tekemisiin erittäin moninaisten elämän varjopuolien kanssa. Ampui koiransa itse ja totesi seuraavana päivänä töissä: " Ammuin eilen koirani ja mieluummin ampuisin kaikki tuntemattomat ja monet tuntemistani ihmisistä. Tänään ei kannata tulla värkkäämään tai vittuilemaan."

 

[Rkm]

Elämässä kun on kulkenut niin nämä veijarit jäävät aina mieleen. Monia on tuttuja joita muistaa sen kautta, et niin joo - sillä oli se ja se hyvä koira. Turhan vähän saavat kehuja.