Kumurin riita ja Kiteen läpimurtotaistelu

Vonka

Supreme Leader
Taustaa:

Jatkosotaan lähdettäessä Vaasan sotilasläänin komentaja eversti Hannu Hannuksela sai komentoonsa 19. Divisioonan. Siihen kuuluivat JR 16 (Matti Laurila), JR 37 (Into Salmio) ja JR 58 (Eino Juva). Pohjalaiset eivät pitäneet Hannukselasta, ja heidän mielestään divisioona olisi pitänyt antaa Laurilalle. Henkilösuhteet olivat huonot, ja erityisen huonot välit Laurilalla oli esikuntapäällikköön majuri Otto Liliukseen. Lilius oli talvisodassa Laurilan alaisena, ja Laurila siirsi hänet pois.

Jostain (sekin taisi olla Brantbergilta) olen lukenut arvion, että Lilius "oli rohkea ja hänet nähtiin usein etulinjassa pistooli kädessä". No niin nähtiin. Heppu ilmestyi milloin missäkin pitkin Taipaletta taistelutauoilla haukkumassa sotilaita ja uhkailemassa pistoolilla "pelkureita". Näistä on useita kirjallisia viitteitä.

Kerran hän ilmestyi soinilaisten (keskisuomalaisten rykmentti) luokse ja uhkaili vänrikki Mauno Pohjolaa. Silloin miehet osoittivat vierasta majuria konepistoolilla ja sanoivat: "Älä sinä saatana hauku meidän vänrikkiä." Lilius häipyi. (ks. Jukka L. Mäkelä: Taipaleenjoki)

Esikunnassa ollut sotilas kertoi Ilmari Turjalle kuulleensa Hannukselan ja Liliuksen keskustelleen, jolloin Lilius oli sanonut: "Tässä sodassa Laurilan gloria syödään pois." Kyse on kuitenkin vain suullisesta todistuksesta.

No se Liliuksesta.

Brantberg kertoo:

JR 16 sai 27. päivänä heinäkuuta vuonna 1941 käskyn hyökätä rajan pinnassa olevaan Kumurin kylään. Laurila pyysi tiedustelutietoja ja ilmavalokuvia vihollisen asemista eversti Hannu Hannukselan 19. divisioonan esikunnasta. Sieltä ilmoitettiin, ettei Kumurissa ole varustettuja asemia.

Vastassa oli kuitenkin vahvasti linnoitettu linja. Puna-armeija ampui betonibunkkereistaan suoraan hyökkääjien riveihin. Tappiot olivat suuret ja hyökkäys juuttui. Laurila antoi vetäytymiskäskyn. Huonoa sotaonnea?

Kersantti Väinö Kurunmäki sai ennen hyökkäystä divisioonan esikunnalta käskyn tiedustella Kumurin maastoa.

- Käskyssä ilmoitettiin, ettei siellä ole mitään, mutta käykää katsomassa, Kurunmäki kertoo.

Kurunmäen partio totesi, että edessä oli vahvasti varustetut asemat bunkkereineen ja kivipoteroineen, jotka hallitsivat koko maastoa.

- Kun ilmoitin tiedot esikuntaan, minua ei uskottu. Paikalle lähetettiin upseeripartio luutnantti Reino Hautalan johdolla, joka varmisti tulokset.

Epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen Laurila oli järjestämässä joukkojaan uuteen yritykseen. Paikalle saapui Erillisen järeän patterin päällikkö, luutnantti Åke Windt. Hänen kartallaan oli 24 vihollisen varustettua bunkkeria, joista pystyi tulittamaan Laurilan rykmentin hyökkäyskaistaa.


Mutta Laurilalle ei tietoja annettu vaan sanottiin: "Ei siellä ole mitään vastusta, sinne voi mennä vaikka kalikat kädessä."

Hyökkäyksen jälkeen kävi ilmi, että Kumurin asemat oli ilmakuvattu ja kuvissa bunkkerit näkyivät. Laurila ilmoitti puhelimitse eversti Hannukselalle, että oli joutunut uskomattoman petoksen uhriksi. Laurila kieltäytyi jatkamasta hyökkäystä ja vaati virallista tutkimusta asiassa.

Kieltäytymisestä olisi pitänyt joutua sotaoikeuteen. Ja nyt kieltäytyjä oli vielä rykmentinkomentaja. Mitään virallista tutkimusta ei kuitenkaan tehty.

Sen jälkeisen Kiteen läpimurron JR 16 hoiti räyhäkkäästi. Rykmentti tuhosi Gorolenkon divisioonan panssarikomppanian ja jalkaväkipataljoonan perusteellisesti. Neuvostopanssareita tuhottiin 11. Hannukselan puhelimessa annettu vastaus Laurilan ilmoittamaan voittoon kuului: Älä valehtele! Ette te ole siellä muuta tehneet kuin maanneet ja haisseet. Älä koeta uskotella minulle, että sinun rykmenttisi pystyisi johonkin.

Olavi Mantere tuhosi vaunuista seitsemän ja haavoittui jalkoihinsa. Hannuksela ei olisi halunnut puoltaa nimitysesitystä, mutta hänen oli lopulta pakko: Mantereesta tuli ritari nro 13.

Elokuussa Hannuksela jatkoi savustamista. Hän laittoi Laurilan hyökkäämään mutta otti osan pataljoonista pois ja alisti muualle. Laurila ymmärsi yskän ja pyysi siirtoa ja jälleen tapahtumien perinpohjaista tutkimista. Hägglund ilmoitti Hannukselalle. "Minulla ei ole mitään aihetta epäillä asianomaisen esimiesten arvostelukykyä, joten eversti Laurilan toivoma tutkiminen ei voi tulla kysymykseen."

Kumurin tapauksessa kyseessä oli mahdollinen sotapetos, josta seuraa kuolemanrangaistus tai kuritushuonetta. Päämaja ei kuitenkaan yhtynyt Hägglundin arvosteluun, vaan nimitti Laurilan Jalkaväkirykmentti 22:n komentajaksi kenraaliluutnantti Talvelan alaisuuteen. Siinä on kenraali, joka ei ole tunnettu mielistelystä. Hän oli hyvin tyytyväinen Laurilaan: "Myös tämän rykmentin komentajantehtävän Laurila suoritti hyvin. Tuulosjoen läpimurrossa hän työntäytyi syvälle vihollisen selustaan, katkaisi vihollisen yhdystien ja otti sotasaaliiksi tykkejä ja muuta kalustoa. Tämän rohkean operaation yhteydessä Laurila osoitti erityisesti henkilökohtaista urhoollisuutta.Se, että hän on saanut huonoakin arvostelua osakseen muissa yhtymissä, johtunee komentajien luonteenominaisuuksista."

Näin siis Talvela.

Jukka Kemppinen ottaa kateuden esiin kirjoituksessaan:

Laurila jätti hyökkäämättä mm. siksi, että Kumuri oli hyvin vahvasti linnoitettu ja kokonaistilanteesta arvasi, mitä tapahtuisi – venäläiset vetäytyivät sieltä muutamien päivien kuluttua kokonaistilanteen takia vapaaehtoisesti.

Se historia on kirjoittamatta, jossa kerrottaisiin lähemmin ylempien upseerien ammattitaidottomuudesta. Ei sitä koskaan kirjoiteta. Pataljoona- ja rykmenttitason taitamattomuus maksoi niin monen tuhannen ihmisen hengen.

Laurila ei kukaties ollut sotilaana ihmeellinen älyniekka, ei siis mikään Nihtilä, mutta kun hän sai 1941 johdettavakseen toisen rykmentin, niin mahdottomuudestaan maankuulu esimies, kenraali Talvela, oli hänen toimintaansa sangen tyytyväinen, ja ilmaisi sen kirjallisesti vielä sodan jälkeen. Kenraali Karhu oli samaa mieltä. Ja Päämaja palkitsi VR 1:llä tammenlehvien kera.

Sotasankareiden (talvisodan Kemppi ja Laurila) olisi viisainta kaatua. Muutoin kollegat ja muut ”ystävät” kaluavat heidät hengiltä.

Tämä koskee pienempiäkin kihoja. Tunnettu ”vaskisti” Paavo Susitaival sai karvaasti maksaa jatkosodassa suurenmoisen toimintansa talvisodan Suomussalmella (ryhmä Susi).


Ilmari Turja pyysi sodan jälkeen Kekkosta palauttamaan Laurilan maineen. UKK sanoi vain: "Laita sinä asiat kuntoon." Turja kirjoitti kirjan.

Hannu Hannuksela kuoli komentopaikallaan sydänkohtaukseen vuoden 1942 toukokuussa.


http://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Laurila

http://brantberg.fi/Sotaupseerit - Matti Laurila.htm

http://kemppinen.blogspot.fi/2008/09/laurilain-tyt.html
 
Kadetin tekemä tutkielma "Eversti Hannuksela sotilasjohtajana jatkosodassa"
http://www.doria.fi/handle/10024/92497

"Tutkielmassa selvitetään aluksi eversti H. E. Hannukselan henkilöhistoriaa ja sotilaskoulutusta. Seuraavaksi perehdytään Hannukselan toimintaan rauhanajan puolustusvoimissa ja hänen toimiinsa talvisodassa. Sen jälkeen paneudutaan Hannukselan toimintaan jatkosodassa 19. Divisioonan komentajana alkaen divisioonan perustamisvaiheesta ja päättyen sen lakkauttamiseen asemasotavaiheeseen siirryttäessä. Pääpaino kohdistuu hyökkäyskesän 1941 sotatoimien johtamiseen Laatokan Karjalassa.

Tutkielmassa selvitetään, millaisiin tapahtumiin eversti Hannuksela joutui rintamakomentajana ja miten hän ratkaisi eri tilanteet. Pääpaino on 19. Divisioonan sotatoimissa jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana ja niistä tehdyissä johtopäätöksissä. Yksityiskohtaisten taistelutapahtumien rinnalla paneudutaan Hannukselan johtamistapaan ja henkilösuhteisiin. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millainen oli eversti Hannukselan toimintamalli komentajana 19. Divisioonan hyökätessä jatkosodassa kesällä 1941. Raskaisiin tappiolukuihin johtaneet tapahtumat hyökkäyksen ensimmäisen viikon aikana ovat erityisen tarkastelun kohteena. Tutkimuksen kohteena ovat Hannukselan kommunikointi ylemmän johtoportaan kanssa sekä Hannukselan henkilösuhteet alaisiinsa, erityisesti hänen suhtautumisensa JR 16:n komentajaan, eversti Matti Laurilaan. Hannukselan kaikessa toiminnassa on nähtävissä hänen lojaalisuutensa armeijakunnan komentajaa kohtaan. Huolimatta siitä, miten toteuttamiskelpoisia suunnitelmat olivat, Hannuksela pyrki aina pikkutarkasti noudattamaan ylemmän johtoportaan antamia käskyjä.

Pätevyyttä ja kokemusta Hannukselalta ei olisi puuttunut tehdä joskus omavaltaisiakin ratkaisuja hyökkäysten toteuttamiseksi. Hän ei kuitenkaan koskaan kyseenalaistanut saamiaan tehtäviä tai ei ainakaan ilmaissut eriävää mielipidettään. Kenraalimajuri Hägglund pitikin Hannukselaa luottomiehenä, jolle saattoi antaa vaikeita, joskus jopa ylivoimaisia tehtäviä. Hannuksela ei koskaan arvostellut ylempää esikuntaa huonosta asioiden suunnittelusta, vaikka siihen olisi ollut joskus aihettakin. Pätevyyttä ja kokemusta Hannukselalta ei olisi puuttunut tehdä joskus omavaltaisiakin ratkaisuja hyökkäysten toteuttamiseksi.

Suhtautumisessaan alaisiinsa Hannukselalla olisi ollut paljon korjaamisen varaa. Hän ei nauttinut varauksetonta luottamusta alaistensa taholta, mikä johti moniin ristiriitoihin. Erityisesti Hannulan henkilösuhteet JR 16:n komentajaan, eversti Laurilaan kärjistyivät niin,että Hannuksela joutui lopulta esittämään Laurilan siirtoa muihin tehtäviin. Hannuksela ei ollut hyvä henkilöjohtaja, joka olisi voinut piiskata miehiään ylivoimaiseltakin tuntuneisiin tehtäviin. Tällaista luottamusta Hannuksela ei missään vaiheessa saavuttanut alaistensa silmissä. Sen sijaan Hannuksela oli tyypillinen sotilasjohtaja siinä, että hän piti ohjenuoranaan käskyjen ja määräysten tinkimätöntä noudattamista. Tällaista käyttäytymistä hän vaati paitsi itseltään, myös alaisiltaan.

Tutkimustyö perustuu lukuisiin taistelutapahtumiin, joihin eversti Hannuksela joutui hyökkäyskesän 1941 aikana sekä niistä tehtyihin johtopäätöksiin. Eversti Hannukselan voidaan arvioida onnistuneen varsin kelvollisesti tehtävässään rintamakomentajana. Hannukselan elämäntyö päättyi vuonna 1942 sydänkohtaukseen hänen ollessaan vain 48- vuotias. Päätutkimusmenetelmänä on käytetty vertailevaa asiakirjatutkimusta. Tutkimuksessa on tukeuduttu niihin historiateoksiin ja kirjoituksiin , jotka käsittelevät 19. Divisioonan toimintaa ja erityisesti eversti Hannukselan henkilökuvaa sekä hänen toimintaansa divisioonan komentajana. Lisäksi lähdeaineistona on käytetty 19. Divisioonan sotapäiväkirjoja, eversti Hannukselan operatiivisia käskyjä sekä muita sotilasasiakirjoja."
 
Hannuksela ei varmaan oikein kestänyt tilannetta, jossa kaikki muut etenivät heti ensi päivinä ja hänen divisioonansa jäi kihnuttamaan bunkkerilinjaan. Hän oli saanut käskyn läpäistä se.

Woldemar Hägglund taas sai talvisodassa huomattavia moitteita Päämajasta passiivisuudesta, ja Nihtilä jopa lähetettiin alkukeväästä 1940 tarkistamaan hänen lohkonsa tilanne ja viemään Hägglundille valmis hyökkäyssuunnitelma ja valvomaan, että se tällä kertaa onnistuu. Hägglundilla oli varmasti uudessa sodassa omat paineensa.
 
Mikähän osuus Laurilan aikaisemmalla henkilöhistorialla oli talvi- ja jatkosodan henkilösuhteisiin? Laurilahan oli esimerkiksi Mäntsälän kapinan aikaan lojaali lailliselle esivallalle ja Etelä-Pohjanmaan miehet jäivät kotiin Laurilan arvovallan takia.
 
Mikähän osuus Laurilan aikaisemmalla henkilöhistorialla oli talvi- ja jatkosodan henkilösuhteisiin? Laurilahan oli esimerkiksi Mäntsälän kapinan aikaan lojaali lailliselle esivallalle ja Etelä-Pohjanmaan miehet jäivät kotiin Laurilan arvovallan takia.

Kyllähän noiden jääkäritaustaisten välillä tuntuu jännitteitä olevan, vaikea kuvitella että ne olisivat syntyneet vain spontaanisti vasta toisen maailmansodan aikana. Ja tietty jääkäritaustaisten sekä muiden välillä. Eihän kaikki jääkäritaustaiset pitäneet esim. Mannerheimia minään, sehän oli heille "ryssän kenraali" - niin kuin asiallisesti ajateltuna oli aiemmin ollutkin.
 
Kyllähän noiden jääkäritaustaisten välillä tuntuu jännitteitä olevan, vaikea kuvitella että ne olisivat syntyneet vain spontaanisti vasta toisen maailmansodan aikana. Ja tietty jääkäritaustaisten sekä muiden välillä. Eihän kaikki jääkäritaustaiset pitäneet esim. Mannerheimia minään, sehän oli heille "ryssän kenraali" - niin kuin asiallisesti ajateltuna oli aiemmin ollutkin.

Joillekin ei merkinnyt, mutta joillekin merkitsi. Jääkäreitä oli niitäkin, jotka periaatteessa halusivat vain tsaarista eroon. Suurin osa kuitenkin halusi Venäjästä eroon kokonaan. "Kalterijääkärit" (78 kpl) olivat niitä etappimiehiä ja aseiden tuojia, jotka pidätettiin ja joutuivat Krestyyn tai Spalernajaan. Aarne Sihvo oli yksi näistä. He pääsivät vapaaksi helmikuun vallankumouksen 1917 pyörteissä, kun kansanjoukot valtasivat vankilat ja vapauttivat kyselemättä kaikki. Kalterijääkärit lähtivät heti Saksaan liittyäkseen Jääkäripataljoona 27:n riveihin.

Punajääkärit taas olivat vasemmistolaisesti suuntautuneita työläisperheiden poikia. Pieni osa heistä oli punaisten puolellakin myöhemmässä sisällissodassa. Osa jäi tai poliittisesti epäluotettaviksi katsottuina jätettin siviilitöihin Saksaan. Jotkut allekirjoittivat palvelusopimuksen hallituksen joukkoihin "hammasta purren", koska sitoumus takasi vapaan paluumatkan. 900 tuli helmikuussa 1918 ja 400 jäi jälkeen. Näistäkin 200 oli rangaistusosastoon passitettuja työpalvelussa jossain Hampurin tykistövarikolla.

Yleensä suomenkielisten ja pfatfindereitten välillä oli pientä kärhämää. Siellähän perustettiin suomenkielisten toimesta jonkinlainen Pataljoonaneuvosto ja jopa Työläisjääkärien toimeenpaneva komitea.

Pohjalaiset jääkärit olivat kyllä reippaita. Aselaiva Equity höyrysi Vaasaan lokakuussa 1917 ja toi mukanaan suuren määrän ammustarvikkeita, 6500 kivääriä ja miljoonia patruunoita suojeluskuntalaisten käyttöön. Aselasti oli lähtöisin Saksasta ja sitä johti jääkäri Juho Heiskanen. Mukana junailussa oli myös esimerkiksi myöhemmin Vilppulassa kaatunut jääkäri Reino Vuolle.

Hannu Hannuksela oli Ilmajoelta ja Matti Laurila Kauhavalta. Molemmat tulivat vänrikkeinä pääjoukon mukana. Laurila oli lisäksi erikoiskoulutettu ns. pommarijääkäri. Hannukselan ansiot sisällissodassa olivat vähäiset verrattuna kaikkin Laurilan perheen jäseniin. Ennen talvisotaa Hannuksela oli enemmän tykistön miehiä. Matti Laurilan kokemus ja ansiot Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiirissä tietenkin johtivat siihen, että häntä arvostettiin enemmn kuin Savon sotilasläänistä Etelä-Pohjanmaan sotilaslääniin siirtynyttä Hannukselaa. Mutta Hannukselalla oli sotilasura, hän kävi sotakouluja, komensi kenttätykistörykmenttiä jo vuonna 1933 ja hänellä oli jo aikaisemminkin sotilasläänin komentajan virka.

Kun divisioonankomentajaansa kyräilevä 19. Divisioona hajotettiin, Hannuksela laitettiin 2. Divisioonaan. Ihan kunnioitettu ja pätevä komentaja (Einar Mäkinen) ehdotti muuten Hannukselalle Mannerheim-ristiä. Niinisyrjä, Pantsu, Repomäki - kaikki Kiteen läpimurtotaistelut tapahtuivat hyökkäysvaiheen kovimmassa paikassa erittäin hyvin varustettuja asemia vastaan ja panssariyhtymän lyöminen oli vertaansa vailla. Milestäni olisi ollut absurdia ehkä antaa se risti, koska nimenomaan Laurilan rykmentti, JR 16, olisi sen hänelle tienannut - nimenomaan divisioonankomentajan häiritsevistä toimista huolimatta.

Mannerheim hylkäsi esityksen.

Kokonaistappiot, 1.221 miestä parissa kolmessa päivässä, ruokkivat pohjalaisten huhuja ja huhut elävät vieläkin.
 
Viimeksi muokattu:
Se historia on kirjoittamatta, jossa kerrottaisiin lähemmin ylempien upseerien ammattitaidottomuudesta. Ei sitä koskaan kirjoiteta. Pataljoona- ja rykmenttitason taitamattomuus maksoi niin monen tuhannen ihmisen hengen.
Tässä on kiteytetty asiaa aika hyvin. Tämä Kumurin tapaus on osa tuota tympeää ilmiötä, joka korjasi satoaan sankarihautoihin varsinkin kesällä 1941. Erityisen tympeäksi asian tekee se, että usein kyseessä oli paitsi upseerien ammattitaidon puute, myös komentajien henkilökohtaiset arvovaltasyyt ja asennevammaisuudet. Ammattitaidottomuutta voi selittää ainakin kokemuksen puuttella hyökkäyksellisestä sodankäynnistä, monen ainoat kokemukset tästä kun olivat peräisin Vapaussodan päiviltä. Toisaalta sodan uskottiin olevan nopeasti ohi ja moni itseään kunnioittava komentaja halusi tietysti ehtiä piirtämään nimensä tulikirjaimin Suomen sotahistoriaan, joten hätiköityjä päätöksiä tuli tehtyä. Sodan alussa komentajina oli myös kelvottomia henkilöitä, jotka myöhemmin siirrettiin pois rintamapalveluksesta, mutta ehtivät tehdä tuhojaan sitä ennen. Nämä Kiteen-Ruskealan suunnan tapahtumat ovat tulleet minulle tutuiksi kuullessani noiden seutujen asukkaita, joiden kertomuksissa he usein ihmettelivät ja säälittelivät pohjalaissotilaiden järjetöntä tapattamista heidän pelloilleen. Eversti Laurila edusti mielestäni lähinnä järjen ääntä näissä tapahtumissa.
 
Tässä on kiteytetty asiaa aika hyvin. Tämä Kumurin tapaus on osa tuota tympeää ilmiötä, joka korjasi satoaan sankarihautoihin varsinkin kesällä 1941. Erityisen tympeäksi asian tekee se, että usein kyseessä oli paitsi upseerien ammattitaidon puute, myös komentajien henkilökohtaiset arvovaltasyyt ja asennevammaisuudet. Ammattitaidottomuutta voi selittää ainakin kokemuksen puuttella hyökkäyksellisestä sodankäynnistä, monen ainoat kokemukset tästä kun olivat peräisin Vapaussodan päiviltä. Toisaalta sodan uskottiin olevan nopeasti ohi ja moni itseään kunnioittava komentaja halusi tietysti ehtiä piirtämään nimensä tulikirjaimin Suomen sotahistoriaan, joten hätiköityjä päätöksiä tuli tehtyä. Sodan alussa komentajina oli myös kelvottomia henkilöitä, jotka myöhemmin siirrettiin pois rintamapalveluksesta, mutta ehtivät tehdä tuhojaan sitä ennen. Nämä Kiteen-Ruskealan suunnan tapahtumat ovat tulleet minulle tutuiksi kuullessani noiden seutujen asukkaita, joiden kertomuksissa he usein ihmettelivät ja säälittelivät pohjalaissotilaiden järjetöntä tapattamista heidän pelloilleen. Eversti Laurila edusti mielestäni lähinnä järjen ääntä näissä tapahtumissa.

Rukajärven suunnalla jääkärieversti Frans Ilomäki määräsi hyökkäämään pahki korkealle kukkulalle, jossa oli vahvat asemat vaikka komppanianpäällikkö halusi kiertää. Varmasti arvaat, miten meni. Sitten tehtiin niin kuin komppanianpäällikkö oli ehdottanut, mutta olipa taas yksi joukkue pyyhitty pois Suomen harmaasta.

Rukajärveltä löytyy myös Laiston suoksi kutsuttu paikka. Tsirkka-Kemijoen taisteluissa aktiiviluutnantti Laisto määräsi nuorista asevelvollisista koostuvan komppaniansa rynnäköimään avoimen suon yli. Huonosti kävi.

Edellisenä päivänä oli 4./JR 31 ylittänyt Tsirkka-Kemijoen ja edennyt sillanpäästä pohjoiseen. Noin 3 km ylimenopaikasta edettyään komppania sai vastaansa kiivaan kk- ja kivääritulen aukean suon takana olevasta metsäniemekkeestä. Avuksi tulleiden 7. ja 9./JR 31:n hyökkäykset tyrehtyvät ja joukot vetääntyvät taakse noin 300 m. ja leiriintyvät. Yöllä saapui paikalle Laiston pääosin asevelvollisista koostuva komppania. Aamulla klo 6.00 hän päätti sitten kirjoittaa nimensä historiaan ja totisesti onnistui siinä.

Hän komensi komppaniansa liikkeelle kohti metsäniemekettä avoimen suon yli ilman III/JR 31:n komentajan majuri Leppälaxin lupaa, jolle hän oli alistettuna. Tykistön tulta ei ollut saatavilla. Venäläiset päästivät komppanian muutamien kymmenien metrien päähän ennen kuin avasivat tulen. Komppanian rippeet pääsivät irtautumaan vasta puolen päivän aikoihin. 2./JR 10:n (Laisto) tappiot kaatuneina 54 miestä. Haavoittuneita oli kaikkiaan 54, sama määrä kuin kaatuneita. Komppanian kokonaistappiot siis käytännössä 100%.

Ja Laisto jäi henkiin. Hän siirtyi sitten Rukajärven suunnalta muualle eikä kuulemma hetkeäkään liian aikaisin. Hän toimi jatkossa Jalkaväen koulutuskeskuksessa kotirintamalla aina vuoteen 1944, jolloin upseeripulan vuoksi määrättiin JR 44:n komppanianpäälliköksi.

Vuonna 1941 eräs jääkäripataljoonan joukkue ajatettiin Itä-Karjalassa polkupyörillä suoraan sillalle, johon se tuhoutui ristitulessa. Tilanne oli pysähtynyt ja vaati kunnon suunnitelman ja tulituen, vihollisvarmistus oli vahva. Ja sitten joku keksi, että no niin pojat, näytetäänpäs noille jv:n roikkuperseille, mistä on jääkärit tehty.
 
Viimeksi muokattu:
1941 tehtiin, Tuntemattoman sanoin, aika paljon "rlautaisia toimenpiteitä".

Erittäin mielenkiintoista historiaa josta harvemmin näkee mainintoja. Ellen erehdy, niin reilusti yli puolet Jatkosodan tappioista tuli nimenomaan hyökkäysvaiheessa?
 
1941 tehtiin, Tuntemattoman sanoin, aika paljon "rlautaisia toimenpiteitä".

Erittäin mielenkiintoista historiaa josta harvemmin näkee mainintoja. Ellen erehdy, niin reilusti yli puolet Jatkosodan tappioista tuli nimenomaan hyökkäysvaiheessa?

Ei, kaatuneina vähän reilu kolmasosa. 26 355 kaatunutta / koko jatkosodan 63 204. Ajallisesti tietenkin suuri luku laskettuna heinäkuun puolivälistä vuoden loppupuolelle. Talvisodassa ja 1941 oli kova tappioprosentti, samoin sitten jostakin Tienhaarasta 1944 aina Ilomantsiin välisenä aikana. Sen sijaan suurhyökkäyksen jälkeisinä kahtena viikkona eli vetäytymisvaiheessa tappioprosentti on hyvin pieni ilmassa olleeseen rautaan nähden.

Ilmeisesti tulosta nyt vain ei silloin syntynyt ilman kovaa tappelua ja sitkeyttä. Ettei se pelkästään vihollista väistelemällä onnistu.

On varmaan hyvä muistaa, että kun puoli miljoonaa ukkoa suorittaa tehtävää, meidän muutamat mikrotason hölmöilymme ovat aika pieniä kokonaisuudessa ja erityisesti maailmansotien mittakaavassa.
 
Viimeksi muokattu:
Ei, kaatuneina vähän reilu kolmasosa. 26 355 kaatunutta / koko jatkosodan 63 204. Ajallisesti tietenkin suuri luku laskettuna heinäkuun puolivälistä vuoden loppupuolelle. Talvisodassa ja 1941 oli kova tappioprosentti, samoin sitten jostakin Tienhaarasta 1944 aina Ilomantsiin välisenä aikana. Sen sijaan suurhyökkäyksen jälkeisinä kahtena viikkona eli vetäytymisvaiheessa tappioprosentti on hyvin pieni ilmassa olleeseen rautaan nähden.

Ilmeisesti tulosta nyt vain ei silloin syntynyt ilman kovaa tappelua ja sitkeyttä. Ettei se pelkästään vihollista väistelemällä onnistu.

On varmaan hyvä muistaa, että kun puoli miljoonaa ukkoa suorittaa tehtävää, meidän muutamat mikrotason hölmöilymme ovat aika pieniä kokonaisuudessa ja erityisesti maailmansotien mittakaavassa.

Jep, kyllä rapatessa roiskuu. Hyökätessä ei voi valita maastoaan ja siihen vielä vähän isoja egoja päälle niin roiskuu väkisinkin välillä. Mutta pientähän nämä tosiaan ovat naapurin viiksekkään sedän ja alaistensa toilailuihin verrattuna, kun yhdessä ainoassa lyhyessä jättioperaatiossa saattoi kaatua jotain 300 tuhatta miestä. Ja sen kapeampiviiksisen kanssa, ei siinä paljoa sääliä tunnettu ketään tai mitään kohtaan.

Mutta mielenkiintoistahan näitä on pöyhiä, kyllä.
 
1941 tehtiin, Tuntemattoman sanoin, aika paljon "rlautaisia toimenpiteitä".

Kirjallisuudentutkijat ja sotahistorioitsijat ovat joskus esittäneet, että majuri Lilius olisi ollut Tuntemattoman sotilaan eversti Karjulan esikuvana. Hän oli nimittäin Tuuloksen taistelussa 1944 (sama, missä romaanin majuri Sarastie kaatuu). Liliuksen henkilökohtaista rohkeutta ei voi kiistää, vaikka mulqvisti olikin. Hän antoi Tuuloksessa pahassa tilanteessa omalle taisteluosastolleen yhden sodan kuuluisimmista käskyistä: "Ensimmäisenä hyökkää komentaja, toisena esikunta ja perässä joukot."

Minusta eversti Karjula on eräänlainen Liliuksen ja Ehrnroothin sekoitus ja paljon muuta. Fiktioon kirjailija ottaa sopivia ominaisuuksia sieltä täältä ja tekee niistä mieleisensä tyypin.
 
Rukajärveltä löytyy myös Laiston suoksi kutsuttu paikka. Tsirkka-Kemijoen taisteluissa aktiiviluutnantti Laisto määräsi nuorista asevelvollisista koostuvan komppaniansa rynnäköimään avoimen suon yli. Huonosti kävi.

Hän komensi komppaniansa liikkeelle kohti metsäniemekettä avoimen suon yli ilman III/JR 31:n komentajan majuri Leppälaxin lupaa, jolle hän oli alistettuna. Tykistön tulta ei ollut saatavilla.
Tykistön tulta olisi ollut saatavissa vasta hieman myöhemmin. Tulenjohtaja ilmoitti Laistolle ennen hyökkäystä, että tykistö oli juuri ajamassa asemiin. Tätä Laisto ei kuitenkaan halunnut jäädä odottelemaan:"Käskin hyökkäyksen kello kuusi ja komppaniani hyökkää kello kuusi". Tiedustelupartion hän sentään lähetti edeltä, mutta ei siitäkään mitään hyötyä ollut, koska hän käski komppaniansa sen perään lähes tappituntumalle. Hyökkäyksen epäonnistumisesta hän syytti miehiään: "Mitäs jäitte tuleen makaamaan" ja arvostelua esittänyttä joukkueenjohtajaansa hän jahtasi puukko kourassa. Tapahtuneesta esitettiin aluksi kenraali Raappanalle ilmeisesti varsin kaunisteltu versio, mutta tapahtumien todellinen kulku selvisi tälle kuitenkin myöhemmin, jonka johdosta hän siirsi Laiston pois rintamalta ja kieltäytyi puoltamasta tälle ylennyksiä tai kunniamerkkejä. Nuo hänen myöhemmät vaiheensa olivat minulle uutta tietoa, miten lienee JR 44:ssa pärjännyt.
Rukajärven suunnalla jääkärieversti Frans Ilomäki määräsi hyökkäämään pahki korkealle kukkulalle, jossa oli vahvat asemat vaikka komppanianpäällikkö halusi kiertää. Varmasti arvaat, miten meni.
Tämä oli oikein klassinen arvovaltakeissi. Eversti piti kiinni alkuperäisestä hyökkäyskäskystään, vaikka tiedustelutiedot osoittivat sen järjettömäksi. Sinänsä traagista, että nämä sattuivat juuri kenraalimajuri Raappanan 14.Divisioonassa, tämä kun oli tunnettu turhia tappioita välttävänä ja inhimillisenä komentajana.
Kirjallisuudentutkijat ja sotahistorioitsijat ovat joskus esittäneet, että majuri Lilius olisi ollut Tuntemattoman sotilaan eversti Karjulan esikuvana. Hän oli nimittäin Tuuloksen taistelussa 1944 (sama, missä romaanin majuri Sarastie kaatuu). Liliuksen henkilökohtaista rohkeutta ei voi kiistää, vaikka mulqvisti olikin.
Hänestä kertoo paljon se, että ennen sotaa hänet erotettiin joksikin ajaksi armeijasta, koska oli lyönyt varusmiestä ratsupiiskalla kasvoihin. Rohkeutta hänellä kyllä oli, hänhän menetti lopulta haavoittuessaan jalkansa ja kerrotaan, että hän joutui turvautumaan lahjontaan saadakseen miehet kantamaan hänet turvaan. Sampo Ahto kuvasi joskus Liliusta esimerkkinä siitä, millainen suomalaisen upseerin ei tule olla.
 
Ei, kaatuneina vähän reilu kolmasosa. 26 355 kaatunutta / koko jatkosodan 63 204. Ajallisesti tietenkin suuri luku laskettuna heinäkuun puolivälistä vuoden loppupuolelle. Talvisodassa ja 1941 oli kova tappioprosentti, samoin sitten jostakin Tienhaarasta 1944 aina Ilomantsiin välisenä aikana. Sen sijaan suurhyökkäyksen jälkeisinä kahtena viikkona eli vetäytymisvaiheessa tappioprosentti on hyvin pieni ilmassa olleeseen rautaan nähden.

Ilmeisesti tulosta nyt vain ei silloin syntynyt ilman kovaa tappelua ja sitkeyttä. Ettei se pelkästään vihollista väistelemällä onnistu.

On varmaan hyvä muistaa, että kun puoli miljoonaa ukkoa suorittaa tehtävää, meidän muutamat mikrotason hölmöilymme ovat aika pieniä kokonaisuudessa ja erityisesti maailmansotien mittakaavassa.

Sikäli on mielenkiintoista, että asemasodan aikana Mannerheim henkilökohtaisesti vahti tappiolukuja ja aktiiviseen toimintaan piti olla lupa päämajasta.

Neuvostoliitto koki kovia tappioita "Kannaksen läpijuoksun" aikana, vaikka suomalaisessa historiankirjoituksessa läpijuoksua ei pidetä kovinkaan onnistuneena operaationa. http://seura.fi/historia/sotahistoria/karjalan-lapijuoksun-todelliset-tappiot/
 
Sikäli on mielenkiintoista, että asemasodan aikana Mannerheim henkilökohtaisesti vahti tappiolukuja ja aktiiviseen toimintaan piti olla lupa päämajasta.

Neuvostoliitto koki kovia tappioita "Kannaksen läpijuoksun" aikana, vaikka suomalaisessa historiankirjoituksessa läpijuoksua ei pidetä kovinkaan onnistuneena operaationa. http://seura.fi/historia/sotahistoria/karjalan-lapijuoksun-todelliset-tappiot/

Pisti silmään tuossa Seuran jutussa:

Kuuterselän suunnassa Sahakylän vallannut kaksipataljoonainen 456. Jalkaväkirykmentti menetti 14. päivän taistelussa vahvuudestaan lähes puolet, 500 miestä. Siiranmäessä suomalaista JR 7:ää vastaan taistellut 98. Jalkaväkiarmeijakunta ilmoitti 13.–16. kesäkuuta taistelukertomuksessaan tappioikseen 3 784 miestä, joista 887 kaatuneina.

Isäni oli Sahakylä-Sykiälässä 14.6. Sahakylän vastahyökkäyksen tehneet jääkärit pitivät iltakahdeksaan, mutta Sykiälän kylässä panssarit ajoivat yli ja läpi klo 17.30-18 kohti Vammeljärven eteläpäätä. Pari konekivääriä suojasi irtautumista, ja ne tyhjensivät vaunujen kannet. Siinä kansakoulun luona on neuvostoliittolaisten muistokivi. Puolessa tunnissa kaatui juoksevaa ja vaunujen kansilla istuvaa jalkaväkeä 250 ja nimet ovat kivessä.

Eli aika surutta varmaan tulivat. Kesäkuun lopussa ja viimeistään heinäkuussa parhain elävä voima läpimurtojoukoilta oli lopussa.
 
Viimeksi muokattu:
. Pari konekivääriä suojasi irtautumista, ja ne tyhjensivät vaunujen kannet. ... Puolessa tunnissa kaatui juoksevaa ja vaunujen kansilla istuvaa jalkaväkeä 250 ja nimet ovat kivessä....Kesäkuun lopussa ja viimeistään heinäkuussa parhain elävä voima läpimurtojoukoilta oli lopussa.

Konekivääri ja riittävä määrä ammuksia on arvokas kapine, hyötysuhde sopivissa oloissa vertaansa vailla.
 
Rukajärven veteraanien haastatteluissa on vikkeliä juttuja mm. Laistosta ja Seitamosta. Samoin löytyy mainioita yksityiskohtia Ilomäestä ja Majewskista. Hartikaisen patteriston touhuista olisi joku voinut kirjoittaa esseen. Onhan se ollut välillä melkoista melomista suoraan sanoen, ehkä sitten on niin, että sota on. Huomattakoon, että ns. ylempien portaiden ajanviettotavoista Jatkosodan aikaan on kovin vähän päätynyt kirjallisuuteen. Kilvenkiillotuslyriikka on ollut SE juttu, eikä erilaisilla virkansa puolesta kirjoittajilla ole ollut liiemmin halua reposteluun vaan ovat tyytyneet lallattamaan sitä virttä, mistä on leipä irronnut.
 
Neuvostotouhussa on kyllä tuo omien joukkojen tapattaminen ollut lähes itseisarvo. Se mitä meillä käydään läpi huonona esimerkkinä, on ollut siellä ihan arkipäivää. Väitän että Stalinin sairaassa mielessä joukkojen tapattaminen, erityisesti tietyistä vähemmistökansallisuuksista, on ollut ihan oikeasti hyvä asia, jonkinlainen "suonenisku" millä parannetaan kokonaisuutena tarkasteltuna kansan ominaisuuksia. Ihan samaan tyyliin kuin puhdistuksissa, että lähetetään vaan jonnekin alueelle puhdistettava lukumäärä kuin vaihdettaisiin johonkin akvaarioon vettä tietty litramäärä. Sitten koneisto tunnollisesti putsaa halutun määrän ihmisiä pois päiväjärjestyksestä.

TV-uutisissa oli jokunen kuukausi sitten juttu "Suuren isänmaallisen sodan" muisto-installaatiosta, jota kävi katsomassa vanha taistelujen veteraani. Hän ei oikein tuntunut pitävän siitä, vaikka sai aplodeja minne menikin. Sanoi että tässä on täysin unohdettu se hirveä hinta, mikä sodalla oli Venäjälle ja Neuvostoliiton muille kansoille.
 
Rukajärven veteraanien haastatteluissa on vikkeliä juttuja mm. Laistosta ja Seitamosta. Samoin löytyy mainioita yksityiskohtia Ilomäestä ja Majewskista. Hartikaisen patteriston touhuista olisi joku voinut kirjoittaa esseen. Onhan se ollut välillä melkoista melomista suoraan sanoen, ehkä sitten on niin, että sota on. Huomattakoon, että ns. ylempien portaiden ajanviettotavoista Jatkosodan aikaan on kovin vähän päätynyt kirjallisuuteen. Kilvenkiillotuslyriikka on ollut SE juttu, eikä erilaisilla virkansa puolesta kirjoittajilla ole ollut liiemmin halua reposteluun vaan ovat tyytyneet lallattamaan sitä virttä, mistä on leipä irronnut.

Sellaista se kilven kiilloitus aina on ollut. Inhimillinen syy on kunnianhimo ja tietenkin pikkumainen tärkeilyn tarve. Jo sisällissodan ajalta (Hannulan valkoisen armeijan historiikki) tämä näkyy joissakin paikoissa. Minua aina naurattavat Porvoon suojeluskunnan uskomattomat toilailut (paroni Silfverhjelm och co.), pako Pellingin jäille ja miten virallisessa historiassa Silfverhjelmiä pidetään ihan vakavasti otettavana "komentajana". Porvoolaisia kouluttamaan mennyt pommarijääkäri Sulo-Weikko Pekkola oli ainoa valkoinen mies sillä suunnalla ja pelasti koko porukan jäiden yli Viroon ja tuli sieltä suomalaisen etappipataljoonan mukana osallistuen sekä Hangon että Helsingin valtaukseen. Hänellä oli sisällissodan aikana vaikeuksia löytää Silfverhjelmiä mistään, niin hyvin tämä herrakerhonsa kanssa piileksi.

Pekkola hädin tuskin mainitaan Hannulan teoksessa. Sodan jälkeen Silfverhjelm ja idrottskamraterna i Borgå jakoivat toisilleen kunniamerkkejä ja ylennyksiä. Pekkola humoristisesti kirjoitti, että olipa harmi, etten ollut paikalla, jos vaikka minäkin olisin päässyt kopalle ja saanut jonkun prenikan ja majurin arvon...

Sulo-Weikko Pekkolan kerrotaan vetäneen arvan, jossa hänet olisi määrätty ampumaan Lapuan liikkeen vihaama presidentti Ståhlberg, mikäli tämä valittaisiin presidentiksi 1931. Aktivistien järkytykseksi Pekkola ampui itsensä. Toisaalta hän käytti tuossa vaiheessa elämänkaartaan paljon alkoholia, joten kaikista vaikuttimista ei voi tietää.

Veikko Huovinen kirjoitti Lampaansyöjissä, miten Sepe ja Valtteri käyvät Kaamasessa laskemassa kukkia jääkärien muistomerkille, ja samalla suomalaisen huumorin ja Sulo-Weikko Pekkolan muistolle.

Olkoon tämäkin vaatimaton muistelma osoitus siitä, että kyllä propagandaa voi tehdä ja kilpiä kiillotella ja vaikka kirjoja polttaa - tai ne homehtuvat vintille - mutta Suomen kansan lauluissa tekomiesten itse ryhmäomatunnossaan kokema tarina kulkee vaikka vuosituhansia. Ei pidä halveksia suullisen perinteen voimaa, vaikka kirjoitustaito on keksitty.



Jääkärikapteeni Sulo-Weikko Pekkola 1890 - 1931. Kevyet mullat sinulle.

220px-Pekkola_sulo-veikko.jpg
 
Viimeksi muokattu:
Back
Top