Kuvia Ilomantsista
- Viestiketjun aloittaja Vonka
- Aloitus PVM
Mottimestarin viimeinen opetus
Osa 1. Taustaa
Heinäkuun puolivälin jälkeen jälkeen neuvostojoukot oli pysäytetty Viipurinlahdella, Ihantalassa, Vuosalmella ja U-asemassa. Tolvajärvellä ja Porajärven - Ilomantsin tien suunnassa taistelut jatkuivat. Päämaja totesi, että tilannetta ei hallittaisi sillä väellä. Kannaksen rintama oli vakiintunut. Sieltä voitiin irroittaa joukkoja.
Maaselältä vetäytyi vihollisen edellä eversti Ekmanin 21. Pr. Se tuli Porajärveltä Kuolismaan kautta kohti Ilomantsia jatkuvassa kosketuksessa. Yhtymä vetäytyi vanhan rajan yli Liusvaaraan 17.7. Ylivoima oli hirmuinen. Kaksi neuvostodivisioonaa seitsemän patterin tukemana eteni sen kintereillä. Prikaati oli taistelujärjestyksessä mutta kulki uupuneena kriisistä toiseen. Tätä vaihetta kirjailija Samuli Paronen on kuvannut teoksessaan Kuolismaantie.
Vihollisen 298. D eteni Kuolismaan tien suunnassa. 176. D oli sen pohjoispuolella. Se tuli maastossa ja rakensi teitä samanaikaisesti. Se siirtyi kohti Hattuvaaraa ja Lehmivaaraa.
24.7. Mannerheim päätti keskittää RvPr:n, RajaJP 3:n ja yhden patteriston Ekmanin prikaatin tueksi Ilomantsiin. Hän määräsi kenraalimajuri Erkki Raappanan ottamaan joukot johtoonsa. Joukko oli hyökkääjään nähden osapuilleen tasavahva. Suomalaisten eduksi on sanottava, että Hämeen ratsurykmentti, Uudenmaan rakuunarykmentti, JP 1 ja JP 6 olivat levänneet kahden viikon ajan. Ne olivat hyvässä kunnossa.
Raappanan tehtävä oli melkoinen. Samankokoinen joukko voi pysäyttää vihollisen, mutta Mannerheim vaati, että se oli lyötävä. Raappana päätti pyrkiä vielä kunnianhimoisempaan tavoitteeseen: vihollisen tuhoamiseen.
Jo yksi kaksipuoleinen saarrostus vaatii osaamista, mutta Raappana päätti tehdä kaksi kaksipuoleista saarrostusta.
- 176.D eristetään Vellivaaraan
- Katkaistaan Kuolismaan tie ja 289.D:n yhteydet itään Luovejoen sillalla ja lyödään se Lutikkavaarassa.
Osa 1. Taustaa
Heinäkuun puolivälin jälkeen jälkeen neuvostojoukot oli pysäytetty Viipurinlahdella, Ihantalassa, Vuosalmella ja U-asemassa. Tolvajärvellä ja Porajärven - Ilomantsin tien suunnassa taistelut jatkuivat. Päämaja totesi, että tilannetta ei hallittaisi sillä väellä. Kannaksen rintama oli vakiintunut. Sieltä voitiin irroittaa joukkoja.
Maaselältä vetäytyi vihollisen edellä eversti Ekmanin 21. Pr. Se tuli Porajärveltä Kuolismaan kautta kohti Ilomantsia jatkuvassa kosketuksessa. Yhtymä vetäytyi vanhan rajan yli Liusvaaraan 17.7. Ylivoima oli hirmuinen. Kaksi neuvostodivisioonaa seitsemän patterin tukemana eteni sen kintereillä. Prikaati oli taistelujärjestyksessä mutta kulki uupuneena kriisistä toiseen. Tätä vaihetta kirjailija Samuli Paronen on kuvannut teoksessaan Kuolismaantie.
Vihollisen 298. D eteni Kuolismaan tien suunnassa. 176. D oli sen pohjoispuolella. Se tuli maastossa ja rakensi teitä samanaikaisesti. Se siirtyi kohti Hattuvaaraa ja Lehmivaaraa.
24.7. Mannerheim päätti keskittää RvPr:n, RajaJP 3:n ja yhden patteriston Ekmanin prikaatin tueksi Ilomantsiin. Hän määräsi kenraalimajuri Erkki Raappanan ottamaan joukot johtoonsa. Joukko oli hyökkääjään nähden osapuilleen tasavahva. Suomalaisten eduksi on sanottava, että Hämeen ratsurykmentti, Uudenmaan rakuunarykmentti, JP 1 ja JP 6 olivat levänneet kahden viikon ajan. Ne olivat hyvässä kunnossa.
Raappanan tehtävä oli melkoinen. Samankokoinen joukko voi pysäyttää vihollisen, mutta Mannerheim vaati, että se oli lyötävä. Raappana päätti pyrkiä vielä kunnianhimoisempaan tavoitteeseen: vihollisen tuhoamiseen.
Jo yksi kaksipuoleinen saarrostus vaatii osaamista, mutta Raappana päätti tehdä kaksi kaksipuoleista saarrostusta.
- 176.D eristetään Vellivaaraan
- Katkaistaan Kuolismaan tie ja 289.D:n yhteydet itään Luovejoen sillalla ja lyödään se Lutikkavaarassa.
Erkki
Ylipäällikkö
Päämaja harkitsi ensin lähettävänsä Ilomantsiin kenraalimajuri Pajarin ja hänen 3.divisioonansa. Ilomantsiin olisi tässä tapauksessa tullut huomattavasti vahvempi voimakeskittymä kuin mitä Raappanalla oli käytössään. Voi kuitenkin vain arvailla, miten Pajari olisi tehtävän suorittanut verrattuna Raappanaan, jonka etuna oli tulevan taistelumaaston lähes täydellinen paikallistuntemus hänen raja-ja erämiestaustastaan johtuen. Marski ei kuitenkaan lopulta uskaltanut heikentää Kannaksen puolustusta kokonaisella divisioonalla, vaan tyytyi Ratsuväkiprikaatiin. Sillä puolestaan oli nyt näytön paikka, koska sen suoritukset Kannaksella olivat jättäneet toivomisen varaa, ja tämän näytön se sitten kiistatta antoikin.
Osa 2.
RvPr tarvitsi 12 junaa. Heti kun ensimmäinen oli lähtenyt Nurmista, toinen tuli tilalle. Lähtö oli 25.7. alkaen 5.15 ja viimeiset miehet purettiin Kaltimon asemalla (Joensuu). klo 5.20. Jääkäripataljoona 6 polki pyörillä 80 km Kallioniemen lossille, jossa oli mm. syöksyveneitä vauhtia antamassa. Etujoukko saapui Korentovaaraan illalla 26.7.
Ilomantsi oli suota ja korpea, tiestö puuttui miltei kokonaan. JP 1 oli moottoroitu liki kokonaan. Sen huoltopäällikkö sanoi JP 6:n virkaveljelleen antavansa jokaisesta hevosesta amerikkalaisen kuorma-auton. Ei tullut kauppoja.
Ilomantsiin saapui myös kaksipataljoonainen korpitaisteluihin tottunut Osasto Partinen Raappanan omasta 14.Divisioonasta.
Raappanan vastahyökkäyksen aattopäivien taistelut käytiin Ilajanjärven - Luovejärven kannaksella ja Utriossa. RajaJP 3 ja JP 6 ottivat vastaan kahden rykmentin hyökkäyksen. 26.7. tilanne oli epäselvä ja vaarallinen. Hattuvaaran puolustus oli kahden rajajääkärijoukkueen varassa. JP 6 sulki Hattuvaaran tien ja osin järvikannaksen rajajääkäreiden kanssa. Mikäli järvikannas ei olisi pitänyt, vihollinen olisi ollut Kallioniemen lossilla pääjoukkoja vastassa. Mutta se onnistui. Etujoukko siirtyi Lutikkavaaraan ja Utrioon.
29.7. Raappana antoi hyökkäyskäskyn. 30.7. alkoi täysi rähinä, kun 13 000 suomalaisotilasta alkoi täyttää annettua käskyä. Varsinainen suurtaistelu käytiin sitten noin 40 kilometriä leveällä ja noin 30 kilometriä syvällä alueella.
RvPr tarvitsi 12 junaa. Heti kun ensimmäinen oli lähtenyt Nurmista, toinen tuli tilalle. Lähtö oli 25.7. alkaen 5.15 ja viimeiset miehet purettiin Kaltimon asemalla (Joensuu). klo 5.20. Jääkäripataljoona 6 polki pyörillä 80 km Kallioniemen lossille, jossa oli mm. syöksyveneitä vauhtia antamassa. Etujoukko saapui Korentovaaraan illalla 26.7.
Ilomantsi oli suota ja korpea, tiestö puuttui miltei kokonaan. JP 1 oli moottoroitu liki kokonaan. Sen huoltopäällikkö sanoi JP 6:n virkaveljelleen antavansa jokaisesta hevosesta amerikkalaisen kuorma-auton. Ei tullut kauppoja.
Ilomantsiin saapui myös kaksipataljoonainen korpitaisteluihin tottunut Osasto Partinen Raappanan omasta 14.Divisioonasta.
Raappanan vastahyökkäyksen aattopäivien taistelut käytiin Ilajanjärven - Luovejärven kannaksella ja Utriossa. RajaJP 3 ja JP 6 ottivat vastaan kahden rykmentin hyökkäyksen. 26.7. tilanne oli epäselvä ja vaarallinen. Hattuvaaran puolustus oli kahden rajajääkärijoukkueen varassa. JP 6 sulki Hattuvaaran tien ja osin järvikannaksen rajajääkäreiden kanssa. Mikäli järvikannas ei olisi pitänyt, vihollinen olisi ollut Kallioniemen lossilla pääjoukkoja vastassa. Mutta se onnistui. Etujoukko siirtyi Lutikkavaaraan ja Utrioon.
29.7. Raappana antoi hyökkäyskäskyn. 30.7. alkoi täysi rähinä, kun 13 000 suomalaisotilasta alkoi täyttää annettua käskyä. Varsinainen suurtaistelu käytiin sitten noin 40 kilometriä leveällä ja noin 30 kilometriä syvällä alueella.
Osa 3
Piilovaara - Lutikkavaara
31.7. URR ja JP 1 sekä HRR:n yksi eskadroona (Tst.Os von Essen) hyökkäsivät järvikannaksen läpi JP 6:n varmistaessa kymmenkilometrisen korven. 21. Pr:n hyökkäys alkoi päätien suunnassa. Ekmanin väsyneet miehet eivät päässeet tulokseen, joten JP 6 suunnattiin sinne. Se eteni Piilovaaraan ja katkaisi Kuolismaan tien 1.8.
Veteraanimuisto: Tiellä rymisteli T-60. Oli nyrkki. "Haluaako jääkäri Hastell?" kysyi komppanianpäällikkö. Hastell halusi. Hän otti nyrkin ja lähtikin jo, pysähtyi: "Miten tällä ammutaan?" Oli se jo selitetty, mutta eräs alikersantti piti kertauskoulutuksen. Hastell meni tien varteen ja vaunu oli menossa ohi. Hän nousi pystyyn ja kumautti seisaaltaan kymmenestä metristä. Samaan kasaan tuhoutui vihollisen ratsulähetti hevosineen. Ammukset räjähtelivät ja kamala haju levisi palavasta hevosesta, joka jäi osin vaunun alle. Moottoripyöräkin tuli tietä pitkin, mutta kuski oli sen verran älykäs että kääntyi ja häipyi niin paljon kuin koneesta lähti.
Vihollinen keksi olevansa kusessa. Se yritti tietä auki kaikin keinoin. Taistelu oli rajua Kuolismaan tien katkaisukohdassa. Eräs jääkäri muisteli ampuneensa kaksi kp:n piippua sököksi parissa päivässä. Komppanianpäällikkö, joka toimi va. pataljoonankomentajana aattopäivinä ja oli johtanut ykköskomppaniaa Lempaalan, Kuuterselän alalohkon ja Viipurinlahden taistelut romahti uupumuksesta ja joutui huoltoon. Hän ei ollut nukkunut 26.7. - 2.8 kai juuri lainkaan.
Taistelut Piilovaarassa olivat rajuimpia, mitä korvessa voi käydä. Taistelijat eivät saaneet alueelle muonaa kahden vuorokauden aikana vaan söivät lakkoja ja joivat suovettä, vaikka siitä varoitettiin. Monella meni maha sekaisin. 21. Pr:n osia liittyi nyt mukaan Piilovaaran eteläpuolella Mieronahossa.
Piilovaaran eteläpuolisen tien puhdistivat 21.Pr:n ja JP 6:n konekiväärikomppanian miehistä irroitetun Osasto Honkkilan miehet yhdessä.
4.7. Oli taistelu edennyt Lutikkavaaraan, jonne toinen vihollisdivisioona sulloutui. HRR ja URR taas puristivat Lehmivaaraa.
Uusi juuri jalkaväestä tullut komentaja majuri Arto Virkkunen joutuu antamaan prikaatin esikuntapäälliköltä tulleen käskyn. JP 6 määrätään hyökkäämään Lutikkavaaraan varustettuja asemia vastaan. Kapteeni Honkkila vastustaa, vaara on linnoitettu välirauhan aikana ja hän on itse käynyt partion kanssa toteamassa tilanteen. Hänen mielestään vaara pitää yksinkertaisesti kiertää. Mutta ratsuväkiprikaatin esikunta on ratsuväkeä sanan varsinaisessa merkityksessä: Nyt hyökätään. Kaksi komppaniaa lähtee liikkeelle.
Veteraani kertoo: "Meidän kohdalle osui vaaran juurella avoin pelto. Venäläiset ampuivat niin, että heinikko hyppi. kersantti H - kaatui vasemmalla puolellani, toisiakin näkyi tuupertuvan heinikkoon, paljon haavoittui. Olimme lähellä pesäkkeitä, tulitus oli aivan hirveää molemmin puolin, venäläiset alkoivat heittä käsikranaatteja. Kersantti P - ottaa yhden kiinni ja heittää takaisin mutta se räjähtää hänen kädessään - -"
"Jääkärit S ja I (joka Lempaalassa asemasodan aikana yksin oli tehnyt väkivaltaisen tiedustelun vihollisasemiin) menivät rinnettä ylös ylikersantti H:n tuntumassa. Jääkäri S oli sanonut, että koitetaan kuka pääsee pisimmälle. Ensin kaatuu S ja sitten H. Mutta jääkäri I selviää.
21. Pr:n vänrikki seuraa hyökkäystä ja sanoo: "Meidän porukat eivät tuohon pystyisi - eivätkä lähtisi."
Jalkaan piiskatykin kranaatista haavoittunut jääkäri K kertoo: "Lääkintäaliupseeri ajaa JSP:n välineet suoraan lähtöasemaan asti läpi tulen. Kiviaidan vieressä teltassa pataljoonan lääkäri tekee töitä. Pitkä rivi hourailevia haavoittuneita ja manttelilla peitettyjä. Kysyn niiden tilaa. Lääkintämies sanoo, ettei niille enää mitään voida, kuolevat pian. Pastorikin kulkee siellä."
Kahden muun komppanian pitää liittyä hyökkäykseen, ja ne ovat jo valmiina. Majuri Arto Virkkunen saa prikaatin esikuntaan järkeä ja hyökkäystä päätetään jatkaa "myöhemmin".
Vihollinen vetäytyy Lutikkavaarasta korpiin yön aikana ihan itsekseen. Jääkäri E löytyy kaatuneena vaaralta. Hän pääsi vihollisasemiin asti. Lutikkavaaran verisen lauantain 5.8. tappiot yhden pataljoonan osalta ovat 24 kaatunutta (kaksi upseeria) ja 125 haavoittunutta.
Piilovaara - Lutikkavaara
31.7. URR ja JP 1 sekä HRR:n yksi eskadroona (Tst.Os von Essen) hyökkäsivät järvikannaksen läpi JP 6:n varmistaessa kymmenkilometrisen korven. 21. Pr:n hyökkäys alkoi päätien suunnassa. Ekmanin väsyneet miehet eivät päässeet tulokseen, joten JP 6 suunnattiin sinne. Se eteni Piilovaaraan ja katkaisi Kuolismaan tien 1.8.
Veteraanimuisto: Tiellä rymisteli T-60. Oli nyrkki. "Haluaako jääkäri Hastell?" kysyi komppanianpäällikkö. Hastell halusi. Hän otti nyrkin ja lähtikin jo, pysähtyi: "Miten tällä ammutaan?" Oli se jo selitetty, mutta eräs alikersantti piti kertauskoulutuksen. Hastell meni tien varteen ja vaunu oli menossa ohi. Hän nousi pystyyn ja kumautti seisaaltaan kymmenestä metristä. Samaan kasaan tuhoutui vihollisen ratsulähetti hevosineen. Ammukset räjähtelivät ja kamala haju levisi palavasta hevosesta, joka jäi osin vaunun alle. Moottoripyöräkin tuli tietä pitkin, mutta kuski oli sen verran älykäs että kääntyi ja häipyi niin paljon kuin koneesta lähti.
Vihollinen keksi olevansa kusessa. Se yritti tietä auki kaikin keinoin. Taistelu oli rajua Kuolismaan tien katkaisukohdassa. Eräs jääkäri muisteli ampuneensa kaksi kp:n piippua sököksi parissa päivässä. Komppanianpäällikkö, joka toimi va. pataljoonankomentajana aattopäivinä ja oli johtanut ykköskomppaniaa Lempaalan, Kuuterselän alalohkon ja Viipurinlahden taistelut romahti uupumuksesta ja joutui huoltoon. Hän ei ollut nukkunut 26.7. - 2.8 kai juuri lainkaan.
Taistelut Piilovaarassa olivat rajuimpia, mitä korvessa voi käydä. Taistelijat eivät saaneet alueelle muonaa kahden vuorokauden aikana vaan söivät lakkoja ja joivat suovettä, vaikka siitä varoitettiin. Monella meni maha sekaisin. 21. Pr:n osia liittyi nyt mukaan Piilovaaran eteläpuolella Mieronahossa.
Piilovaaran eteläpuolisen tien puhdistivat 21.Pr:n ja JP 6:n konekiväärikomppanian miehistä irroitetun Osasto Honkkilan miehet yhdessä.
4.7. Oli taistelu edennyt Lutikkavaaraan, jonne toinen vihollisdivisioona sulloutui. HRR ja URR taas puristivat Lehmivaaraa.
Uusi juuri jalkaväestä tullut komentaja majuri Arto Virkkunen joutuu antamaan prikaatin esikuntapäälliköltä tulleen käskyn. JP 6 määrätään hyökkäämään Lutikkavaaraan varustettuja asemia vastaan. Kapteeni Honkkila vastustaa, vaara on linnoitettu välirauhan aikana ja hän on itse käynyt partion kanssa toteamassa tilanteen. Hänen mielestään vaara pitää yksinkertaisesti kiertää. Mutta ratsuväkiprikaatin esikunta on ratsuväkeä sanan varsinaisessa merkityksessä: Nyt hyökätään. Kaksi komppaniaa lähtee liikkeelle.
Veteraani kertoo: "Meidän kohdalle osui vaaran juurella avoin pelto. Venäläiset ampuivat niin, että heinikko hyppi. kersantti H - kaatui vasemmalla puolellani, toisiakin näkyi tuupertuvan heinikkoon, paljon haavoittui. Olimme lähellä pesäkkeitä, tulitus oli aivan hirveää molemmin puolin, venäläiset alkoivat heittä käsikranaatteja. Kersantti P - ottaa yhden kiinni ja heittää takaisin mutta se räjähtää hänen kädessään - -"
"Jääkärit S ja I (joka Lempaalassa asemasodan aikana yksin oli tehnyt väkivaltaisen tiedustelun vihollisasemiin) menivät rinnettä ylös ylikersantti H:n tuntumassa. Jääkäri S oli sanonut, että koitetaan kuka pääsee pisimmälle. Ensin kaatuu S ja sitten H. Mutta jääkäri I selviää.
21. Pr:n vänrikki seuraa hyökkäystä ja sanoo: "Meidän porukat eivät tuohon pystyisi - eivätkä lähtisi."
Jalkaan piiskatykin kranaatista haavoittunut jääkäri K kertoo: "Lääkintäaliupseeri ajaa JSP:n välineet suoraan lähtöasemaan asti läpi tulen. Kiviaidan vieressä teltassa pataljoonan lääkäri tekee töitä. Pitkä rivi hourailevia haavoittuneita ja manttelilla peitettyjä. Kysyn niiden tilaa. Lääkintämies sanoo, ettei niille enää mitään voida, kuolevat pian. Pastorikin kulkee siellä."
Kahden muun komppanian pitää liittyä hyökkäykseen, ja ne ovat jo valmiina. Majuri Arto Virkkunen saa prikaatin esikuntaan järkeä ja hyökkäystä päätetään jatkaa "myöhemmin".
Vihollinen vetäytyy Lutikkavaarasta korpiin yön aikana ihan itsekseen. Jääkäri E löytyy kaatuneena vaaralta. Hän pääsi vihollisasemiin asti. Lutikkavaaran verisen lauantain 5.8. tappiot yhden pataljoonan osalta ovat 24 kaatunutta (kaksi upseeria) ja 125 haavoittunutta.
Osa 4
Tie Lehmivaaraan
HRR on edennyt Hovattalaan, jossa ensimmäinen eskadroona kääntyi Sikrenvaaraan suota ja korpea kulkien ja toinen eskadroona Kiukoisten suuntaan. Viimeksi mainittu lähinnä varmisti päähyökkäystä. Samaan aikaan vahvistettu 1./RajaJP 3 suojasi Hattuvaaran pääkylää. Vihollinen yllätettiin täysin, lyötiin hajalle ja osaksi tuhottiin aamuun 30.7.1944 mennessä majuri Siraman johdolla.
Osasto Partinen katkaisee Hattuvaaran - Hullarin tien ja saavuttaa Koitajoen. 176.D:n huoltoyhteys on poikki.
Raappana ottaa HRR:n päällikkyyden pois eversti Gustaf Ehrnroothilta. Raappana katsoo, että Ehrnroothin olisi pitänyt hyödyntää Hattuvaarassa saavuttamansa voitto, eikä jäädä odottelemaan. Lisäksi Ehrnrooth soittaa Raappanalle suutaan. Uudeksi mieheksi nostetaan Hattuvaaran taistelussa kunnostautunut majuri Mauno Sirama.
Suomalaisjoukkojen kestävyys Vellivaaran - Lehmivaaran alueella on täpärällä. Kuolismaan tien katkaisseiden jääkäreiden uhraaminen Lutikkavaarassa on helpottanut tilannetta, sillä vihollinen hyökkäyksen vuoksi irtautuu Lutikkavaarasta. 289.D on lyöty. Joukot lähtevät Lehmivaaraan avuksi.
HRR, URR, JP 1 ja alueelle 2.8. tullut Osasto Partinen (Er. P 24 ja I/JR 52) kiristävät Lehmivaaran mottia ja voimat on pinnistetty äärimmilleen. JP 6 liittyy mukaan. Se puhdistaa Os. Partisen ja HRR:n välisen alueen ja päätyy Lehmivaaran juurelle, jonne suuntautuu 69. merijalkaväkiprikaatin yhden 300-miehisen pataljoonan vastahyökkäys. 3., 69. ja 70. MeriJvPr:t yrittävät päästä 176.D:n avuksi, joten linjat ovat sekaisin ja torjuntasuuntaa riittää. Saadaan vankeja ja tietoja.
8.8. yleistilanne on epäselvä komentopaikoillakin. Hyökkäys, puolustus, partiointi - kaikki vuorottelevat.
9.8. Lehmivaaran motti laukeaa. Vihollinen tekee houkutushyökkäyksen osasto P:n lohkolle ja JP 6:n reservit lähetetään sinne. Yöllä motti pursuaa suoraan kuutosen komentopaikan yli. Komentopaikka pitää puoliaan viisi minuuttia ja väistyy. Metsä huokuu vanjaa. Tykistön tulenjohdosta (Kevyt Patteristo 12) eräs tulenjohtaja kokoaa vastaiskuosaston ja he hyökkäävät. Kaikki kaatuvat.
Tuhansien miesten epätoivoista rynnistystä (osa laahustaa, osa kävelee, osa juoksee) tulitetaan kaikilla aseilla.
10.11. aluetta puhdistetaan. Vain hajanaista vastarintaa. Mottitaistelu alkaa olla päättynyt.
Tie Lehmivaaraan
HRR on edennyt Hovattalaan, jossa ensimmäinen eskadroona kääntyi Sikrenvaaraan suota ja korpea kulkien ja toinen eskadroona Kiukoisten suuntaan. Viimeksi mainittu lähinnä varmisti päähyökkäystä. Samaan aikaan vahvistettu 1./RajaJP 3 suojasi Hattuvaaran pääkylää. Vihollinen yllätettiin täysin, lyötiin hajalle ja osaksi tuhottiin aamuun 30.7.1944 mennessä majuri Siraman johdolla.
Osasto Partinen katkaisee Hattuvaaran - Hullarin tien ja saavuttaa Koitajoen. 176.D:n huoltoyhteys on poikki.
Raappana ottaa HRR:n päällikkyyden pois eversti Gustaf Ehrnroothilta. Raappana katsoo, että Ehrnroothin olisi pitänyt hyödyntää Hattuvaarassa saavuttamansa voitto, eikä jäädä odottelemaan. Lisäksi Ehrnrooth soittaa Raappanalle suutaan. Uudeksi mieheksi nostetaan Hattuvaaran taistelussa kunnostautunut majuri Mauno Sirama.
Suomalaisjoukkojen kestävyys Vellivaaran - Lehmivaaran alueella on täpärällä. Kuolismaan tien katkaisseiden jääkäreiden uhraaminen Lutikkavaarassa on helpottanut tilannetta, sillä vihollinen hyökkäyksen vuoksi irtautuu Lutikkavaarasta. 289.D on lyöty. Joukot lähtevät Lehmivaaraan avuksi.
HRR, URR, JP 1 ja alueelle 2.8. tullut Osasto Partinen (Er. P 24 ja I/JR 52) kiristävät Lehmivaaran mottia ja voimat on pinnistetty äärimmilleen. JP 6 liittyy mukaan. Se puhdistaa Os. Partisen ja HRR:n välisen alueen ja päätyy Lehmivaaran juurelle, jonne suuntautuu 69. merijalkaväkiprikaatin yhden 300-miehisen pataljoonan vastahyökkäys. 3., 69. ja 70. MeriJvPr:t yrittävät päästä 176.D:n avuksi, joten linjat ovat sekaisin ja torjuntasuuntaa riittää. Saadaan vankeja ja tietoja.
8.8. yleistilanne on epäselvä komentopaikoillakin. Hyökkäys, puolustus, partiointi - kaikki vuorottelevat.
9.8. Lehmivaaran motti laukeaa. Vihollinen tekee houkutushyökkäyksen osasto P:n lohkolle ja JP 6:n reservit lähetetään sinne. Yöllä motti pursuaa suoraan kuutosen komentopaikan yli. Komentopaikka pitää puoliaan viisi minuuttia ja väistyy. Metsä huokuu vanjaa. Tykistön tulenjohdosta (Kevyt Patteristo 12) eräs tulenjohtaja kokoaa vastaiskuosaston ja he hyökkäävät. Kaikki kaatuvat.
Tuhansien miesten epätoivoista rynnistystä (osa laahustaa, osa kävelee, osa juoksee) tulitetaan kaikilla aseilla.
10.11. aluetta puhdistetaan. Vain hajanaista vastarintaa. Mottitaistelu alkaa olla päättynyt.
Viimeksi muokattu:
Kerntältä kerättiin.
94 erilaista tykkiä, todennäköisesti kaksi romuksi rikottua raketinheitintä, 89 kranaatinheitintä, 55 kpl 45 mm:n panssarintorjuntatykkiä, 43 autoa, 33 kenttäradiota, 222 elävää hevosta, 48 kenttäkeitintä, runsaasti jalkaväen aseita, ampumatarvikkeita sekä viesti-, pioneeri- ja lääkintämateriaalia. Neuvostoliittolaisten mukaan 176. ja 289.D sekä avuksi tulleet joukot (3., 69. ja 70 MeriJv.Pr) menettivät n. 5000 miestä, joista 1500 kaatuneina ja kadonneina.
Suomalaistappiot olivat 2500 miestä joista n. 400 kaatuneina. Raskaimmat tappiot osuivat JP 6:lle (298 miestä, joista kaatuneina ja kadonneina 65). Mutta VT-linjalla lyöty ja Viipurinlahdella kovettunut pataljoona nousi myös sotahistoriassa ratkaisijoiden joukkoon.
JP 6:n perinneyksikkö on Hämeen rykmentin Hämeen Ratsujääkäripataljoona.
Ilomantsista voisi kertoa myös Heikki Nykäsen kaukopartion iskuista tai vaikka osasto Törnistä, mutta Törnin porukka tuli sinne, kun homma oli jo paketissa.
94 erilaista tykkiä, todennäköisesti kaksi romuksi rikottua raketinheitintä, 89 kranaatinheitintä, 55 kpl 45 mm:n panssarintorjuntatykkiä, 43 autoa, 33 kenttäradiota, 222 elävää hevosta, 48 kenttäkeitintä, runsaasti jalkaväen aseita, ampumatarvikkeita sekä viesti-, pioneeri- ja lääkintämateriaalia. Neuvostoliittolaisten mukaan 176. ja 289.D sekä avuksi tulleet joukot (3., 69. ja 70 MeriJv.Pr) menettivät n. 5000 miestä, joista 1500 kaatuneina ja kadonneina.
Suomalaistappiot olivat 2500 miestä joista n. 400 kaatuneina. Raskaimmat tappiot osuivat JP 6:lle (298 miestä, joista kaatuneina ja kadonneina 65). Mutta VT-linjalla lyöty ja Viipurinlahdella kovettunut pataljoona nousi myös sotahistoriassa ratkaisijoiden joukkoon.
JP 6:n perinneyksikkö on Hämeen rykmentin Hämeen Ratsujääkäripataljoona.
Ilomantsista voisi kertoa myös Heikki Nykäsen kaukopartion iskuista tai vaikka osasto Törnistä, mutta Törnin porukka tuli sinne, kun homma oli jo paketissa.
Miksi Ilomantsin taistelua ei tunneta hyvin?
Vesa Karonen on kirjoittanut asiasta.
"Yhdysvaltoja vastaan Suomi ei ollut sodassa. Mutta amerikkalaista sotamateriaalia vastaan saatiin Ilomantsissakin sotia. Sitä riitti hävittäjistä jauhoihin ja silavaan asti. Välikäden kautta, sotasaaliina, Amerikan apua saatiin omillekin joukoille.
Tätä Ilomantsin taistelujen yhdysvaltalaista kytkentää yritettiin poliittisista syistä hyssytellä.
Poliittisesti Ilomantsin voitto oli paradoksi. Siitä ei saanut puhua, koska se asetti Neuvostoliiton noloon asemaan. J. K. Paasikivi sai kuulla Tukholmasta, että "venäläisten epäluulo Mannerheimia kohtaan on lisääntynyt Ilomantsin taistelusta, jossa suomalaiset hävittivät kaksi venäläistä divisioonaa".
Ylipäällikkö ja presidentti Mannerheim oli voitosta riemuissaan. Hänen Kannaksella hajalle lyöty nimikkojoukkonsa Ratsuväkiprikaati pääsi kunnostautumaan ja koko armeijan maine vain elpyi.
Kun tuleva presidentti Mauno Koivisto osallistui lopputaisteluihin Lauri Törnin jääkärikomppaniassa, liittyy Ilomantsin mottisotaan neljän Suomen presidentin mielenkiinto.
Neuvostoliiton sotahistoriat ovat salailleet Ilomantsin tappiotaan. Mutta suomalainenkin sotahistoria on käsitellyt voittoa suomettuneesti vähätellen.
Ilomantsin voiton poliittinen merkitys on vielä lopullisesti arvioimatta. Se saattoi Neuvostoliiton virallisesta kiukuttelusta huolimatta vaikuttaa Staliniin rauhaanpakottavasti. Suomalaisia oli viisaampaa iskeä kovilla rauhanehdoilla kuin epävarmoin sotatoimin."
Kaikessa jutuissa lähteinä olivat Antti Juutilainen, Vesa Karonen, Suomi sodassa -teos sekä oman isäni ja hänen aseveljiensä muistot.
Vesa Karonen on kirjoittanut asiasta.
"Yhdysvaltoja vastaan Suomi ei ollut sodassa. Mutta amerikkalaista sotamateriaalia vastaan saatiin Ilomantsissakin sotia. Sitä riitti hävittäjistä jauhoihin ja silavaan asti. Välikäden kautta, sotasaaliina, Amerikan apua saatiin omillekin joukoille.
Tätä Ilomantsin taistelujen yhdysvaltalaista kytkentää yritettiin poliittisista syistä hyssytellä.
Poliittisesti Ilomantsin voitto oli paradoksi. Siitä ei saanut puhua, koska se asetti Neuvostoliiton noloon asemaan. J. K. Paasikivi sai kuulla Tukholmasta, että "venäläisten epäluulo Mannerheimia kohtaan on lisääntynyt Ilomantsin taistelusta, jossa suomalaiset hävittivät kaksi venäläistä divisioonaa".
Ylipäällikkö ja presidentti Mannerheim oli voitosta riemuissaan. Hänen Kannaksella hajalle lyöty nimikkojoukkonsa Ratsuväkiprikaati pääsi kunnostautumaan ja koko armeijan maine vain elpyi.
Kun tuleva presidentti Mauno Koivisto osallistui lopputaisteluihin Lauri Törnin jääkärikomppaniassa, liittyy Ilomantsin mottisotaan neljän Suomen presidentin mielenkiinto.
Neuvostoliiton sotahistoriat ovat salailleet Ilomantsin tappiotaan. Mutta suomalainenkin sotahistoria on käsitellyt voittoa suomettuneesti vähätellen.
Ilomantsin voiton poliittinen merkitys on vielä lopullisesti arvioimatta. Se saattoi Neuvostoliiton virallisesta kiukuttelusta huolimatta vaikuttaa Staliniin rauhaanpakottavasti. Suomalaisia oli viisaampaa iskeä kovilla rauhanehdoilla kuin epävarmoin sotatoimin."
Kaikessa jutuissa lähteinä olivat Antti Juutilainen, Vesa Karonen, Suomi sodassa -teos sekä oman isäni ja hänen aseveljiensä muistot.
Tarkoitat VT-linjaa? Sivupolku, mutta kerrataan Kannasta. 3.D siellä murtui, ei RvPr. Pajari oli vaatinut, että Sahakylä annettaisiin RvPr:n vastuulle, mutta IVAK:n komentaja Laatikainen ei suostunut. Niinpä juuri tuo yhtymien saumakohta tuli keskinkertaisen jalkaväkirykmentin (JR 53) heikolle pataljoonalle.
Ei RvPr Vammesuuta jättänyt vihollispaineessa, vaan koska Kuuterselkä pohjoispuolella murtui ja vihollishyökkäys tuli sen selkäpuolelle yhtymien saumakohdasta. Vammelsuusta lähdettiin vasta 15.6. kun Kuuterselän ylälohkon vastahyökkäyskin oli jo kuivunut. RvPr tuli taistelujärjestyksessä pois lukuun ottamatta Kuuterselän alalohkolle ja Kanneljärvelle 3.Divisioonan murtuvaa tilanetta paikkaamaan lähetettyjä ja ripoteltuja jääkärikomppanioita, joilla meni muutama päivä löytää toisensa.
Vammelsuussa hyökkäykset alkoivat jo 12.6. Kuuterselkä sai kovimman paineen 14.6 - ja se (3.D:n puolustus) hajosi välittömästi.
3. Divisioonan eli Pajarin taistelu Kuuterselässä oli heikko. RvPr ei murtunut Vammelsuussa vaikka siellä oli 13.6. - 15.6. samanlainen paine kuin Kuuterselässä 14.6., ja se kohtasi vielä enemmän panssareita. Von Essen veti URR:n Vammelsuusta vasta, kun venäläiset olivat ajaneet Kuuterselästä sen selkäpuolelle Jahnukaisen pataljoonan (JR 53 / 3.D) vastuualueelta. Läpimurron ollessa käynnissä Laatikainen viimeinkin määräsi koko Kuuterselän alalohkon pois Pajarin divisioonalta Melanderille (RvPr:n komentaja), mutta sieltä kelasi liki tyhjää tieuraa 1. Punalippuinen panssariprikaati ja pataljoona konepistoolein aseistettuja miehiä Melanderin komentopaikalle.
Kuuterselän murtuminen alkoi 3.Divisioonan jalkaväkirykmenteistä. Kun vielä Jahnukaisen pataljoona (JR 53) antoi periksi Sahakylässä jo aamupäivällä ja panssarit pääsivät esteettä Sykiälään ja Vammeljärvelle, Vammelsuu oli myyty vaikka siellä ei ollut väistytty lainkaan edes tuli-iskussa, joka ylitti Valkeasaaren tulivalmistelun. 4. / JP 6 juoksutettiin pallo hukassa Sykiälään, kun Jahnukainen hajosi liitoksistaan mutta ilman pst-aseita se sai vain miehiä kaadettua, tankit ajoivat yli. JP 1 oli saanut nyrkkejä ja saikin panssarit pysähtymään Vammeljärven lounaispäähän.
RvPr:n yksi reservikomppania (2./JP 6) otti 3. D:n luovuttaman Sahakylän vastahyökkäyksellä takaisin ja jätti vasta illansuussa, koska jäi hyökkäyksen taakse. Tuli taistelujärjestyksessä pois.
HRR teki vastahyökkäyksiä vielä Lehtikuusimetsässä.
Hiukan myöhemmin RvPr oli keskeisin Viipurinlahden torjuntavoittaja.
Mannerheim suuttui ensin HRR:n komentajalle Gustaf Ehrnroothille, koska hän ei kaatunutkaan punaraitaiset pussihousut jalassa diagonaalisaappaissa Vammelsuuhun, mutta kirjoitti sitten saatuaan tilannetietoa, että "rannikolla taistelevien yksikköjen oli pakko irrottautua saarrostusuhan vuoksi ja niiden yhteyksien ollessa vaarassa katketa".
Vammelsuun suunnalla tuli itse asiassa aluksi kaksi armeijakuntaa (108.AK, 109AK) mutta 109.AK siirtyi hyökkäämään Sahakylän ja Kuuterselän suuntaan 14.6.
Venäläinen oli oppinut muuttamaan joustavasti painopistettä ja löytämään sen sauman, mistä pääsi. Myös Kuuterselän ylälohkolta tehty panssariprikaatin nopea improvisaatio alalohkolle oli hieno liike. Yhdessä 109.AK:n hyökkäyksen kanssa se oli kyllä Sahakylän lohkon yhdelle jalkaväkipataljoonalle liikaa, se täytyy 3.D:n kunniaksi myöntää eivätkä RvPr:n apuun juoksutetut jääkärit olisi mitenkään voineet vakauttaa tilannetta siellä edes teoriassa, kun voimasuhteita katsoo.
Viimeksi muokattu:
Mutta palataan sivupolulta Ilomantsiin. Mikä siinä on muistettavaa.
Ilomantsin taistelu 26.7. - 9.8. tai 11.8. - tästä on eri käsityksiä - oli joka tapauksessa voitto. Se ei ollut "torjuntavoitto" vaan voitto, täydellinen selkäsauna. Taistelun päätyttyä vihollinen oli lyöty valtiorajan ulkopuolelle ja koko taistelukenttä jäi suomalaisten haltuun.
Ei ihme, ettei siitä huudeltu sittemmin, mutta nyt laulan, kun kerran kysytään.
Ilomantsin taistelu 26.7. - 9.8. tai 11.8. - tästä on eri käsityksiä - oli joka tapauksessa voitto. Se ei ollut "torjuntavoitto" vaan voitto, täydellinen selkäsauna. Taistelun päätyttyä vihollinen oli lyöty valtiorajan ulkopuolelle ja koko taistelukenttä jäi suomalaisten haltuun.
Ei ihme, ettei siitä huudeltu sittemmin, mutta nyt laulan, kun kerran kysytään.
Erkki
Ylipäällikkö
Joo, VT hyvinkin. Tuskin mikään porukka asiaa paremmin olisi pystynyt hoitamaan, mutta RvPr sai vain niskaansa syytöksiä vetäytymisestä, kai sen olisi vain pitänyt jäädä mottiin tuhoutumaan
. Prikaatin esikunnan joutuminen vihollisen yllättämäksi Vammeljärvellä oli kyllä vähän noloa. Kenraalimajuri Melander taisi saada potkut juuri siksi.
Joo, VT hyvinkin. Tuskin mikään porukka asiaa paremmin olisi pystynyt hoitamaan, mutta RvPr sai vain niskaansa syytöksiä vetäytymisestä, kai sen olisi vain pitänyt jäädä mottiin tuhoutumaan
Kyllä syytöksissä sikäli on perää, että koska Vammelsuu piti, olisivat voineetkin jäädä. JP 1 pysäytti liikkeen Vammeljärven lounaispäähän, tuhosi sillan ja Sykiälässä alle jäänyt 4./JP 6 ryhmittyi Vammeljoen taakse ja lähti pois vasta 15.6. Uudenkirkon suuntaan. Venäläisiltä meni pari päivää jatkamiseen. Olisi siinä ollut vielä tehtävissä asioista. Kuuterselän vastahyökkäyksen hyötykin kuivui osaksi tähän herra ratsumiesten komentajien omapäisyyteen. Joukot, eli se miesaines oli laadukasta ja hyvin koulutettua.
Melander taas ei syllistynyt mihinkään velttoiluun.
Jälkikäteen tapahtumat on pystytty huolellisemmin rekonstruoimaan. Todellisuudessa 3.D ei varoittanut mitenkään Melanderia. Sivusta oli avoin, kun JR 53:n miehet jättivät aamupäivällä Sahakylän ja tulivat Vammeljoen taakse.
(Edit: Sotahistorian tutkimuksen kannalta ongelmallista oli, että Jahnukainen kirjoitutti sotapäväkirjaan, että pataljoona jätti Sahakylän klo 20.00. Mikäli se yksi kapteeni ja seitsemän rohkeaa, jotka jääkärit tapasivat Sahakylässä, oli se Jahnukaisen pataljoona eivätkä ne sadat miehet, jotka juoksivat Sykiälän läpi karkuun, niin sitten kyllä.
Joku lainasi I /JR 53:n sotapäiväkirjaa ja sitten seuraava lainasi tutkijaa sitä ja niin eteni tutkimus.)Antti Juutilainen pohdiskeli, että Melanderin olisi pitänyt itse ottaa johto sivustallaan, laittaa sinne panssarilähitorjuntaa tai antaa edes johtamisedellytykset jääkäripataljoonan komentajalle, joka lähti läpimurtoksikköä, 1. Panssariprikaatia vastaan "selvittämään tilannetta Mustamäen tiellä" kuin mottimetsään ilman oikeaa aseistusta. Mutta eipä Melander ollut ennustaja. Siinähän piti vielä olla oman naapurirykmentin osillaan paikalla. Hänelläkään ei ollut tilannekuvaa. Tilannekuvaa ei ollut jääkäreilläkään, kunhan menivät vetäytyvää 3.D:n jalkaväkeä vastaan tietämättä oikein mitä oli tulossa. Pian näkivät. Sturmovikejä, vertaansa vailla oleva tulivalmistelu ja panssariprikaati täysin avointa uraa pitkin Melanderin luokse.
Kun jääkäreiden konepistoolimies ja lähetti juoksi Melanderin komentopaikalle varoittamaan, tankit näkyivät kuulemma jo ikkunasta. Niitä tuli 23 ensin ja kaikkiaan 45 + pataljoonakoon iskuryhmää, kaikilla automaattiase. Tosin niistä aron pojista 250 makasi Sykiälän pelloilla tyhjin silmin törmättyään jääkäreitten konekiväärikomppaniaan. Tunti kai sitä päällekarkaavaa jalkaväkeä ammuttiin ja tankin kannet tyhjenivät.
Taisi olla pallo hukassa myös IVAKE:n puolella. Kuvaava esimerkki: Von Essen lähetti yhden ratsumestarin Vammelsuusta selvittämään esikunnasta tilannetta. Hän tapasi Vammeljoen yli kahlaneen JP 6:n komentajan ja sai kuulla, ettei toimivaa esikuntaa ollut, vaan se oli jäänyt panssareiden jalkoihin. He ajoivat yhdessä 10.D:n esikuntaan. Selvisi, miten tietämätön IVAKE (Laatikainen) oli tilanteesta. Armeijakunta antoi käskyn: URR:n piti ottaa yhteyttä Sahakylässä olevaan JR 53:n pataljoonaan. Tämä tapahtui myöhään illalla 14.6., ja tuo pataljoona oli ottaut ritolat. Ainoa porukka Sahakylässä oli 2./JP 6 (ltn Taimi), joka oli ottanut sen vastahyökkäyksellä ja jätti paikan klo 20.00, kun taistelujen äänet alkoivat olla huolestuttavan paljon lännessä.
Melander pyysi tutkimusta, kun hänet oli vaihdettu. Tutkimuksen laatija Harald Öhqvist kirjoitti: "Päinvastoin näyttää minusta siltä, että hän (Melander) teki kaiken sen, mikä oli mahdollista näissä olosuhteissa tehdä."
Viimeksi muokattu:
Erkki
Ylipäällikkö
Ehrnrooth oli ilmeisen pidetty komentaja, jonka syrjäyttämisen sanotaan aiheuttaneen jopa kapinahenkeä HRR:ssä. On kuitenkin vaikea ymmärtää eversti Ehrnroothin nipottamista ylimenokaluston puutteesta Koitajoen ylittämisen yhteydessä, se kun ei ole mikään niin mahtava kymi, etteikö siitä pikasillan äkkiä yli tekaisisi ellei kahlaamoa löytyisi. Toisaalta kuitenkin tapa,jolla komentajan erottaminen tapahtui, oli aika tyly, varsinkin kun ottaa huomioon kuinka hienovaraisemmin Raappana antoi potkut RvPr:n komentajalle eversti Tähtiselle sekä Osasto Partista komentaneelle everstiluutnantti Partiselle. Tähtinen vain siirrettiin komentajan paikalta "Raappanan käyttöön", syynä operaationsa hitaus huolimatta hänelle annetuista resursseista sekä aivan liian takaa johtaminen. Tämä lienee ollut aivan aiheellinen komentajanvaihdos.Hänelle ei myöskään herunut mitalia kuten muille Ilomantsin taistelujen komentajille. Partisen kohdalla olisi oikea menettelytapa ollut kuitenkin sotaoikeus, mutta eihän sitä nyt esiupseeria semmoiseen 
.. Everstiluutnantti oli nimittäin jättänyt joukkonsa eli syyllistynyt karkuruuteen. Aiemmin karskina rintamakomentajana tunnettu Partinen siirrettiin johonkin saunanlämmitystehtäviin ja sittemmin koulutuskeskukseen. Jo aiemmin Osasto Partisen vaeltaessa erämaiden läpi Rukajärven suunnalta Ilomantsiin oli sen komentaja menettänyt hermonsa. HRR:n taistellessa Hattuvaarasta tien suunnassa kohti itää, tupakoi Osasto Partinen kaikessa rauhassa nuotioilla erämaassa tien pohjoispuolella, eikä tehnyt elettäkään katkaistakseen vihollisen vetäytymistien. Vasta HRR:n lähettämä partio sai viimein Partisen liikkeelle. Lopullinen sinetti P:n uralle oli sitten tuo luvaton poistuminen ja uudeksi komentajaksi tuli majuri Seitamo.
.. Everstiluutnantti oli nimittäin jättänyt joukkonsa eli syyllistynyt karkuruuteen. Aiemmin karskina rintamakomentajana tunnettu Partinen siirrettiin johonkin saunanlämmitystehtäviin ja sittemmin koulutuskeskukseen. Jo aiemmin Osasto Partisen vaeltaessa erämaiden läpi Rukajärven suunnalta Ilomantsiin oli sen komentaja menettänyt hermonsa. HRR:n taistellessa Hattuvaarasta tien suunnassa kohti itää, tupakoi Osasto Partinen kaikessa rauhassa nuotioilla erämaassa tien pohjoispuolella, eikä tehnyt elettäkään katkaistakseen vihollisen vetäytymistien. Vasta HRR:n lähettämä partio sai viimein Partisen liikkeelle. Lopullinen sinetti P:n uralle oli sitten tuo luvaton poistuminen ja uudeksi komentajaksi tuli majuri Seitamo.
pstsika
Haukka
Partisen kohdalla olisi oikea menettelytapa ollut kuitenkin sotaoikeus, mutta eihän sitä nyt esiupseeria semmoiseen
Vaiko eteenpäin siirtäminen? Jos taisteluosasto ei pysy näpeissä, niin annetaan tilalle vaikka joukkue? Tai ryhmä. Tai natsat pois ja kivääri käteen sekä miehistön sekaan.
Ehrnrooth oli ilmeisen pidetty komentaja, jonka syrjäyttämisen sanotaan aiheuttaneen jopa kapinahenkeä HRR:ssä. On kuitenkin vaikea ymmärtää eversti Ehrnroothin nipottamista ylimenokaluston puutteesta Koitajoen ylittämisen yhteydessä, se kun ei ole mikään niin mahtava kymi, etteikö siitä pikasillan äkkiä yli tekaisisi ellei kahlaamoa löytyisi. Toisaalta kuitenkin tapa,jolla komentajan erottaminen tapahtui, oli aika tyly, varsinkin kun ottaa huomioon kuinka hienovaraisemmin Raappana antoi potkut RvPr:n komentajalle eversti Tähtiselle sekä Osasto Partista komentaneelle everstiluutnantti Partiselle. Tähtinen vain siirrettiin komentajan paikalta "Raappanan käyttöön", syynä operaationsa hitaus huolimatta hänelle annetuista resursseista sekä aivan liian takaa johtaminen. Tämä lienee ollut aivan aiheellinen komentajanvaihdos.Hänelle ei myöskään herunut mitalia kuten muille Ilomantsin taistelujen komentajille. Partisen kohdalla olisi oikea menettelytapa ollut kuitenkin sotaoikeus, mutta eihän sitä nyt esiupseeria semmoiseen
Ymmärrän Erkki Raappanaa. Hänen käyttöönsä oli annettu vieraita yhtymiä, joille hänen piti näyttää olevansa johtaja. Kyse oli myös suuresta asiasta: vain kovuus, nopeus ja röyhkeys veisi tulokseen. Nyt hän sai käyttöönsä hyväkuntoisen prikaatin, jossa kaikki muu oli kurinalaista paitsi korskeat ikiaikaista suomenruotsalaisista upseerisuvuista tulevat komentajat.
Kärhämää pohjustettiin ennen Polvikoskea. HRR oli saanut vihollisen irtautumaan Hattuvaarasta. Ehrnrooth ei säilyttänyt kosketusta, vaan ilmoitti, että joukon pitää saada ruokaa ja huoltaa varusteita. Rykmentti piti kahden tunnin tauon. Tuo "ylimenokaluston puute" tuli sitten seuraavana. Polvikoskella Ehrnrooth vaati ylimenokalustoa ja kirosi kenraalille "perkele, ei olla mikään sorsaparvi".
Eli tämä "silkkihousuisuus" siinä oli syynä. Kyse oli Mannerheimin omasta joukko-osastosta, ylipäällikön henkilökohtaisesta reservistä, ratsuväestä - vaikka se jo olikin siirtynyt miehistön osalta kuorma-autoihin, polkupyöriin ja moottoripyöriin.
Sinänsä prikaatilla oli hevosia vielä paljon, mikä teki itse asiassa sen kaikkein taistelukelpoisimmaksi koko alueella. RvPr:n huolto ja ammustäydennys pelasi mottialueella. Samasta syystä JP 6:sta tuli avainpataljoona Ilomantsissa, kun Kannaksella taas paremmin oli pärjännyt tarmokkaan Jorma Vetren JP 1. Kuutoselle teki terää hyvän mutta virkamiesmäisen ja takana viihtyvän komentajan vaihtaminen sotaisampaan Arto Virkkuseen. Eli myös JP 6:n komentaja vaihdettiin.
(Kuutosta johti milloin neloskomppanian kapteeni Honkkila, milloin ykkösen ratsumestari Vaaraniemi. Vaaraniemi oli va. pataljoonankomentajana Piilovaaraan asti. Kun Kuolismaan tie oli katkaistu, pataljoonankomentaja tuli lomaltaan. Hänet vaihdettiin Virkkuseen. Ratsumestari Vaaraniemi taas vietiin nukkumaan.)
Raappana halusi reippaampaa menoa HRR:ltä. Ja sitä saa helpoiten komentajan vaihtamisella. Tämä on sellainen valmennusjuttu. Jos ei uusi komentaja muuta ymmärrä, ainakin sen, että ihan pelkkää taukoa ei sotaan tulla pitämään. Aatto- ja alkupäivinä tilanne oli veitsen terällä. Siis onnistuuko homma ylipäätään. RjP 3 ja JP 6 olivat hoitaneet hommansa Ilajanjärven ja Luovejärven kannaksella. Muutenkin hyökkäys sujui. Sitten tämä herraseversti alkaa näyttää, että hän täällä kenraalia määrää.
Kenraali Erkki Raappanan tapoihin kuului johtaminen. Silti hän oli mies, joka ei pelkästään kunnianhimossaan vaatinut vaan tilanteen vuoksi. Hänen johdollaan menestys oli varmaa. Hän ei olisi tapattanut viimeiseen mieheen.
Siksi juuri kiire on varmaan pidettävä ajallaan.
Erkki
Ylipäällikkö
Itseasiassa noin tapahtui. Mainitsemani "saunanlämmitystehtävä" oli lähinnä komppaniaa vastaavan yksikön johtaminen. Sotaoikeuden mainitsin siksi,koska lain tulisi olla sama kaikille, vai mihinpä olisi Partinen päätynyt jos hän olisi ollut vaikkapa aliupseeri tai sotamies? Mutta pois tämmöinen upseerivihan lietsominen
!
Erkki
Ylipäällikkö
Ehrnrooth edusti varmasti täysin vastakkaista upseerityyppiä kuin kansanomainen erämieskenraali Raappana.
Nämä Lutikkavaaran tapahtumat ovat voineet vaikuttaa RvPr:n komentajan vaihtamiseen. Kenraali Raappanan tapoihin kuului välttää turhia tappioita.