Mikä sinusta teki kiinnostuneen sotimisesta?

Sardaukar

Sardaukar

Greatest Leader
BAN
Noin mielenkiinnosta.

Itse piirtelin jo sotaukkoja paperille ihan vaahtosammuttimen kokoisena.

Itselle kolahti pikkupoikana Leon Urisin kirjat Mila 18 ja Taisteluhuuto. Sen jälkeen ei ollut paluuta. :) Ja kun en edes ole juutalainen :)

https://en.wikipedia.org/wiki/Battle_Cry_(Uris_novel)
https://en.wikipedia.org/wiki/Mila_18

Sen lisäksi kun isoisät olivat aika kovasti kunniamerkkejä saaneita niin se oli siinä.

Jaakko Ilkan ja Martti Laurilan sukua myös. :)
 
En tarkoita että pitäisi olla "sotahullu" kuten meikä, vaan mikä sai aikaan kiinnostuksen? :)

Oli se sitten Korkeajännitys tai sotaukot pienenä. :)
 
Sotilaita johdetaan oman kokemuksen mukaan magialla ja esimerkillä.

Magia tässä tapauksessa tarkoittaa karismaa jne. Mitä vähemmän on "magiaa", sen enemmän pitää johtaa esimerkillä.
 
skärdis kirjoitti:
En ole sotimisesta kiinnostunut mitenkään erityisesti, mutta pidän sitä tai siihen varautumista välttämättömänä pahana Suomen kaltaisessa raossa olevalle kansalle.
Kun näin on, niin hoidetaan homma kunnolla.
Klikkaa laajentaaksesi...

Jotain tällaista minäkin ajattelin muinoin.
Kukaan muu ei tule asioita hoitamaan meidän puolesta, kun tilanne menee ikäväksi, joten meidän pitää pärjätä omillamme.
Eli on välttämätöntä, että joka ukko tekee oman osansa parhaalla mahdollisella tavalla.
 
Pidän historiasta ja ihmiskunnan historia on pitkälti ollut sotaa ja sotimista. Olen lisäksi jotenkin sitä mieltä, että sota tuo ihmisessä parhaimmat mutta myös toki kamalimmat piirteet esiin.
 
Tästä voisi tehdä laajemmankin ketjun asiaan liittyen.

Kuten @Raveni sanoi, sota tuo ihmisistä esille parhaat ja pahimmat puolet.
 
Ihan vaahtosammuttimesta. Opin lukemaan hyvin nuorena. Ala-asteen alkuvuosina luin ensimmäisen kirjani Kollaa kestää ja paluuta ei ollut. Elossa olevaa sukua yllytti,kun oli itse Kollaalla ollut. Samalla olen ollut huono nukkuja joten lukeminen oli ainoa lääke. Samoin suunnittelin hyökkäystä itään heti kun karttakirjan koulusta sain ja huomasin kuinka hienot lähtöasetelmat meillä Norjan/Naton kanssa olisi.
Murrosikäisenä lukuharrastus lähti käsistä ja 15-25 vuotiaansa se vain paheni ja muuttui näin jälkikäteen tarkasteltunta sairaaksi. Pelkkää sotakirjallisuutta ja välillä muutama sisällisotaa tai ensimmäistä maailmansotaa käsittelevää kirja..Toki joskus joutui jättämään kesken kun kirja oli niin huono, mutta myös punaisten kirjottajien katkerat tilitykset jatkosodasta meni siinä missä muutkin. Kolmenkympin jälkeen se alkoi pikkuhiljaa maistumaan puulta. Enää en lue.

Syy siihen että se alkoi tuntumaan vastenmielisestä oli tajuntaan hitaasti mutta varmasti hiipivä ajatus, että ei tämä olekkaan pelkkää mennyttä maailmaa. Ei tässä mitään mystistä toista todellisuutta ole. Maailma ei ole muuttunut yhtään, ja vain sen sodan verisyyden ja ydinaseiden vuoksi on lapsuus ollut rauhaisaa. Kaikki on ollut poikkeustilaa sotien välillä. Tämä ajatus kypsyi sitä mukaan kun Putinin valta kasvoi. Joten ei kiinnosta lukea enää sellaista mikä alkaa taas olemaan todellisuutta, kiitos kannanjalostusohjelmoinnin dna:ssa.
 
Viimeksi muokattu:
Jokinhan meidän geeneissä on että pyssyleikit ja sota kiinnostaa. Muutenhan kukaan meistä ei olisi tällä forumilla.
 
Kiinnostusta on ollut ollut niin nuoresta kuin kykenen muistamaan. Vanhin sedistäni oli meillä usein, hän sitten kertoi kaikenlaista. Sivusta sitten kuuntelin tietysti aikuisten juttuja. Sieltä se tuli leikkeihin ja ettekä usko kuinka sitä paheksuttiin.
Koulu iässä sitten kirjastoon. Nykyään en lue näistä Suomen sodista juurikaan ellei ole jotain todella uutta näkökantaa vaan etsin jotain vähän eksoottisempaa.
 
Vastaan kun olen selvinpäin ja aikaa pohtia...
 
Yksi koskettavimmista jutuista elokuvissa oli Gallipoli...kun upseerilla kädet vapisivat niin ettei revolverin lataus meinannut onnistua. Mutta meni vain edellä kaikesta huolimatta.
 
Mikä sinusta teki kiinnostuneen sotimisesta?

Vastaus: äidinmaidosta johtuva geenimanipulaatio
 
Varmaan ensimmäinen kokemus, että jotain on tapahtunut, kun olin serkkuni ristiäisissä 6-vuotiaana ja siellä oli sellainen pelottavan oloinen iso mies iso arpi naamassa. Kysyin sitten siitä ja setäni sanoi, että se on ollut SS-mies ja saanut rautasaappaasta naamaansa. No eihän tuo terminä vielä lapselle mitään kertonut ja tosiaan tätini veli palveli Wiking-divisioonassa, kun sitten kymmenkunta vuotta myöhemmin asiasta uudelleen tiedustelleena sain kuulla. Esa Anttalan ja Reino Lehväslaihon kirjoja tuli luettuna ala-asteella (tai siis alakoulussa nykyään). Sieltä ne "jänittävät" tarinat jäi mieleen ja yleinen kiinnostus historiaan. Tokihan siinä oli osana vanhan Amigan Battle of Britain ja muut strategiapelit, jotta piti osata jotain, että niitä pystyi pelaamaan. Sellaisessa tuohirasiassa oli sitten kaikenlaisia mitaleja, mutta ei ollut vielä tietoa, mitä lie olivat. Sitten vasta jälkeenpäin ymmärsin, että siinä oli talvisodan sururisti ja muistomitali + joitain muita jatkosodan aikaisia. Jotenkin tuollainen polku se on ollut.

Edit: Isoisäni veli kaatui talvisodassa, joten siitä tuo merkki täytyy olla.

Edit2: 2./Er.P 6 Keljan taistelussa meni. https://fi.wikipedia.org/wiki/Keljan_taistelu
 
Viimeksi muokattu:
Sotiminen on tosielämän shakkia ja mikäli "peli" osuu omallekohdalle niin sitä ei halua hävitä.
 
Mikä sinusta teki kiinnostuneen sotimisesta?

Räjähdykset. Ilotulitteista on hyvä aloittaa, jatkaa ampuma-aseisiin ja päätyä lopulta suurempaan jylyyn, jota tämä foorumi käsittelee.
 
Itseäni sotiminen on kiinnostanut niin kauan kuin suinkin vain muistan. Pienenä leikittiin koulun välitunneilla sotaa (jota muuten opettajat koitti estää) ja sotakirjallisuutta olen lukenut ihan snadista asti. Lisäksi suvusta löytyy upseereita Tsaarin ajoilta lähtien.
 
Samat lehdet ja kirjat on varmaan tullut luettua ja suku on möyrinyt kaikki kriisit läpi osan jäädessä reissuille, mutta täällä palstalla olen mitä ilmeisimmin tyyppiesimerkkinä postraumaattisesta stressireaktiosta.
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Top