perustui valtion lainanottoon ja erilaisten verojen korottamiseen.
Merkittävimpinä lainanoton muotoina olivat valtion ottamat lainat Suomen pankilta kassavajeen täyttämiseksi (eli ns.
setelirahoitus), lainat ulkomailta ja lainat kotimaisilta rahoituslaitoksilta sekä kansalaisilta, joista osa toteutettiin mm. myymällä valtion
oblikaatioita tai jopa ns. pakkolainoina. Valtion keskuspankiltaan ottamien lainojen seurauksena kuluttajahintojen nousu (eli
inflaatio) kiihtyi sotavuosina merkittävästi. Lähes kaikkia jo olemassa olevia veroja kiristettiin ja uusia verotusmuotoja otettiin käyttöön. Merkittävimpänä uutena verotusmuotona jatkosodan aikana otettiin käyttöön
liikevaihtovero, joka jäikin sitten pysyväksi.
Sotien aikaisista valtiontalouden menoista on laadittu jälkikäteen melko tarkkojakin laskelmia, joiden mukaan Suomen valtion menot lähes kolminkertaistuivat talvisodan, välirauhan sekä jatko- ja Lapinsodan ajaksi vuoden 1938 menoihin verrattuna. Vuonna 1938 Suomen valtion menot olivat noin 5,1 miljardia markkaa (vuoden 2010 euroina noin 1,7 miljardia). Vuoden 1939 menot kasvoivat jo 7,5 miljardiin markkaan ja tämän jälkeen valtion menot olivat vuoden 1938 markoiksi muunnettuina tasoltaan 13–14 miljardia markkaa (4,3 miljardia – 4,7 miljardia vuoden 2010 euroa) vuoteen 1944 asti, jonka jälkeen niissä tapahtui pientä laskua vuonna 1945.
[3]
Valtiontalouden menot nousivat pahimmillaan jopa 45 %:iin bruttokansantuotteesta, joista puolustusministeriön osuus ylitti lähes vuosittain 60 %:n rajan. Suomen kokonaistuotannosta ohjautui siis suoraan maanpuolustuksen tarpeisiin välittömästi noin neljännes, vaikka erilaisten sodasta johtuneiden menetysten/vaurioiden korvaamiseen ei sotien aikana käytetty juurikaan valtion varoja.