Suomessa pohjoismaista puolustus- ja puolueettomuusliittoa kannattanut Pohjola-aktivismi syntyi
toisen maailmansodan jälkeisessä, uudessa
kylmän sodan luomassa turvallisuus- ja sotilaspoliittisessa tilanteessa.
Kauko Kare pitää jääkärieversti
Walter Hornia hankkeen isänä; tältä oli vuonna 1948 ilmestynyt Suomen ja Euroopan asetelmia tarkastellut "Europeisk politik"-kirjanen. Horn oli innokas pohjoismaisen puolustusliiton kannattaja, ollen aktivistien keulakuvia aina 1960-luvulle saakka.
[2]
Pohjola-aktivistien tavoitteena oli ennen kaikkea Suomen, Ruotsin ja
Norjan välinen puolustusliitto, joka olisi edellyttänyt niin Norjan
Nato-jäsenyydestä luopumista kuin Suomenkin irtaantumista Neuvostoliiton kanssa solmimastaan
YYA-sopimuksesta. Suurvaltojen tunnustaman puolueettoman pohjolan takeena olisivat aktivistien tavoitteiden mukaisesti olleet Pohjoismaiden yhdistyneet asevoimat. Pohjola-aktivistien konkreettisia hankkeita oli esimerkiksi vuonna 1961 yritys saada Yhdysvaltojen silloinen presidentti
John F. Kennedy innostumaan puolueettoman pohjolan ajatuksesta ja ottamaan asia esiin neuvostojohdon kanssa käytävissä neuvotteluissa. Tämä tavoite ei kuitenkaan toteutunut tärkeämpien kylmän sodan ongelmien vietyä suurmaiden johtajien huomion.
Pentti Airio jakaa pohjola-aktivismin toiminnan kahteen vaiheeseen. Ensimmäisen, vuodesta 1958 vuoteen 1963 kestäneen, vaiheen hän nimeää taustavaikuttamisen jaksoksi. Tänä aikana toiminta tapahtui ikäänkuin salaseurana pääosin koti- ja ulkomaisille poliittisille ja sotilaallisille kontakteille jaettujen muistioiden kautta. Vuodesta 1964 alkaneella julkisen kirjoittelun ja mielipiteen muokkaus -jaksolla toiminta keskittyi lähinnä sanomalehtien ja kirjojen sivuille. 1960-luvun lopulla Pohjola-aktivismi alkoi hiipua johtohahmojen ja keskeisten rahoittajien ikäännyttyä.
[3]
Vaikka aktivistien toiminta ei suurempaa julkisuutta juuri osakseen saanut, keräsi idea ympärilleen varsin nimekkään kannattajajoukon. Hornin lisäksi keskeisimpiä aktivisteja oli esim. urheilumies
Lauri Pihkala, joka kirjoitti myös saatesanat vuonna 1969 ilmestyneeseen "Pohjolan turvallisuus"-kirjaseen
[2]. Aktivisteista suuri osa oli entisiä ammattiupseereja, muuan muassa kenraalit
Lennart Oesch ja
Armas-Eino Martola sekä eversti
Valo Nihtilä olivat toiminnassa mukana. Kuitenkin myös
SDP:n ns.
asevelisiiven vaikuttajat, kuten
Väinö Tanner ja
Väinö Leskinen, suhtautuivat aktivisteihin myönteisesti. Jarkko Vesikansan mukaan “aktivisteja yhdisti kauna
[Urho] Kekkosta ja hänen harjoittamaansa ulkopolitiikkaa kohtaan”. Pohjola-aktivisteilla oli laajat kontaktit niin
Suomen kuin
Ruotsinkin puolustusvoimiin, esimerkiksi Ruotsin puolustusvoimien komentajana 1961-1970 toiminut
Torsten Rapp mainitaan Walter Hornin yhteydenottoluetteloissa. Ulkomaisista poliittisista kontakteista merkittäviä oli esimerkiksi Ruotsin pääministerinä 1946-1969 toiminut
Tage Erlander sekä Norjan pitkäaikainen pääministeri
Einar Gerhardsen. Pohjola-aktivismin rahoitus tuli pääosin erinäisiltä tukijoilta, toiminnan alkuvaiheissa näitä olivat esimerkiksi
SOK,
KOP, Suomen paperiyhdistys ja
STK. Myös Horn ja Pihkala itse kantoivat suurta henkilökohtaista taloudellista vastuuta ja toiminnan hiivuttua suuret velat jäivät heidän kontolleen.
[
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pohjola-aktivismi