Tämä on sinällään ihan ymmärrettävää. Jäin vain pohtimaan, että kun verkkoa niin kovasti kehuttiin (tai kai lähinnä todettiin sen ominaisuudet) silloin kun modauksesta kerrottiin, niin tässä olisi ollut mahdollisuus testata sitä laajemmassa skaalassa. Toki varmasti verkko on asianmukaisesti jo aiemmin testattukin.
Kyllä, neuvostoaikaan taistelu Suomen kaltaisessa maastossa listattiin taisteluksi "metsä-suomaastossa". Vuoristotaistelun kaltaisia erityisolosuhteita, joita varten joukot pitää kouluttaa erikseen ja joka vaatii erityistä taktiikkaa. Ei ole nykypäivän Venäjän asevoimissa monia joukkoja jotka olisi siihen koulutettu. Mikä näkyy, kun katsoo millaisissa maastoissa joukkoja etupäässä koulutetaan. Etenkin naapurin kovapanosammunnat ovat mielenkiintoisia tästä näkökulmasta.
Toki kannattaa meilläkin muistaa, että se metsissä samoilu pikku porukoissa ei ole se pääasia. Vaikutus pitää kyetä keskittämään avainmaastoihin. Se edellyttää suluttamista, riittävää jalkaväki- ja pst-tulta sekä epäsuoraa tulta pysäytetyn vihollisen niskaan. Ja se vaikuttaminen pitää suunnitella etukäteen, jalkamiehenä metsässä kun on huono yrittää ottaa kiinni panssarikiilaa joka painaa uraa eteenpäin. Nähty monissa harjoituksissa.
Voitko kertoa tarkemmin? Ja mitä heikkouksia siitä koituu naapurille meikäläisissä olosuhteissa?
Kaikki isommat (ja pääosin kyllä pienemmätkin) ammunnat näyttävät olevan aina hyvin avoimessa maastossa. Toki esim Niinisalossa omien panssarijoukkojemme ammunnat tapahtuvat osin avoimessa maastossa, mutta siellä hyödynnetään kuitenkin kumpuilevaa maastoa ja osa joukosta ampuu aina peitteisessä maastossa. Sama muillakin ampumakentillä, löytyy avoimia alueita mutta aina harjoitellaan joukkojen siirtämistä maastoa hyväksi käyttäen ja osa ammunnoista on peitteisessä maastossa. Naapurilla kaikki näyttävät olevan avoimella platalla, jossa kummempaa maastonkäyttöä ei harjoiteta. Todennäköisesti johtuu sekä perinnöstä, että myös joukon heikommasta koulutustasosta. Aukealla on helpompi valvoa ja kun vaunut ajavat suorilla urilla, ei pääse vahinkoja tapahtumaan. Ei yksinkertaisesti uskalleta viedä joukkoa peitteiseen maastoon vaativampaan ammuntaan. Joka tietenkin kostautuu tositilanteessa jos joudutaan peitteiseen maastoon...
Yksi hauskimmista tempuista oli "ampua" miinoite paikalleen eroaseella. Aika nopeasti loppui eroaseen jakaminen esim. vaununjohtajan konetykiksi harjoituksessa jossa ei vaunusimuja ollut käytössä.Aika usein kyse on tosiaan myös siitä että simulaser ei ole yhtäkuin kova A-tarvike. Laserin tielle kun sattuu risu, oksa, heinikkoa jne niin "osumaa" ei tule. Maaliprismoissa voi olla vikaa, laser-lähettimessä on vikaa jne jne. Tai sitten on sorruttu kikkailuun eli pelailuun ja naamiointi "ihan vahingossa" olikin mennyt maaliprisman päälle. Ihan inhimillistähän se toki on. Näitä kaikkia em. tilanteita pyritään erotuomaroinnilla ratkomaan heti paikanpäällä, mutta erotuomari ei ole kaikkialla samaan aikaan, joten aina jää jotakin huomaamatta. Lisäksi joskus myös erotuomarit sortuvat pelaamiseen ja omien suosimiseen - mikä on inhimillistä sekin. Kun erotuomaroi itse kouluttamaansa joukkoa, niin aina silloin tällöin sorrutaan eroaseella pelaamaan.
Tilanne voi myös olla se että joku tuhottu psv tai joukko herätellään samantien henkiin jotta saadaan kuvattua isompi/vahvempi vihollinen jollekin joukolle tai että saadaan testattua joku isompi kokonaisuus joka halutaan testata. Nämä tällaiset asiat jäävät usein itse toimivan joukon yksilöiltä huomaamatta, joka sitten aiheuttaa turhautumista.
Hyvä esimerkki on myös se, että jonkun liikkeen eteen ilmestyy sirotemiinoite, vaikkei vastapuolella ole harjoituskaluston puolesta kykyä ampua RAKH:llä sirotteita. Ja sitten simin pysäyttämä kärkijoukkue pahoittaa mielensä jne jne.
Onhan näitä
Niinhän se on sieltä sammakkoperspektiivistä katsottuna. Oman ryhmän ja joukkueen tehtävä näkyy, mutta jo komppania alkaa olla hämärää, jollei miehistöä pidetä ajan tasalla.Tuossa taannoin haastattelin yhtä harjoituksessa ollutta...
Kysyin: "No minkälainen oli harjoitus?
"Muuten oli tylsää mutta..."
"Me päästiin kylpylään kesken harjoituksen ja saatiin vaihtaa puhtaat vermeet.. pari tuntia meni"
"Niin ja harjoituksen loputtua oltiin Haaparanassa pari tuntia"... "mä ostin tornin nuuskaa ja kävin hampparilla siellä meni 20 euroo"
Siinä varusmiehen näkökulmasta harjoituksen kohokohdat ja Haaparannan kaupat ilmeisesti tyhjeni Suomalaisten harjoitusjoukkojen ansiosta nuuskasta!
Täytyy tuohon palata myöhemmin.
Maavoimien liikkuvuus oli pitkälle 1980-luvulle asti lähinnä liikkumista omin jaloin, joko ilman suksia tai suksilla. Ajoneuvot olivat vain huoltoa ja raskaita aseita varten. Oltiin tyytyväisiä, kun kuormastot oli jo saatu hevosvetoisesta traktorikuljetteisiksi 1970-luvulla.
Kun ei ollut liikkuvuutta, oli oltava paljon massaa eli joukkoja. Sodan ajan vahvuushan oli tuolloin jopa 700 000 sotilasta, jolla kyettiin kattamaan tärkeimmät suunnat, tosin staattisessa ryhmityksessä. Liikkuvuutta edustivat lähinnä jääkärijoukot polkupyörin sekä vähäiset panssarivoimat.
Liikkuvuuden varsinainen kehittäminen alkoi 1980-luvulla, kun ensimmäiset kotimaiset pasit ja telakuorma-autot tulivat käyttöön. Prikaati-90 edusti tuolloin liikkuvuuden huippua, tosin pääosa taistelevasta joukosta oli tosiasiallisesti edelleen ottoajoneuvoin liikkuvaa. Maavoimien liikkuvuus perustuu edelleen pääosin tuon aikakauden legacy-kalustoon. Onko aika ajanut meistä ohi?
Sodan ajan joukkojen määrän pudotessa liikkuvuuden merkitys kasvaa. Liikkuvuus on myös keino joukon omasuojaksi. Onneksemme muuallakin maailmassa kalusto on pääosin kylmän sodan aikaista legacy-kalustoa, osa tosin useaan kertaan modernisoitua. Tällä hetkellä maavoimat pohtii, miten vastata liikkuvuuden haasteeseen, kun aika jättää nykyisestä kalustosta.
Tarkastaessani Northern Wind -harjoitusta Pohjois-Ruotsissa liikkuvuus tai pikemminkin sen merkitys tuli esille varsin konkreettisesti. Lunta lähes puolitoista metriä ja upotti pohjia myöten, kuten sanotaan. Rautatelainen kalusto oli sitoutunut harvaan tiestöön. Tieltä pois pyrkineitä tankkeja ja kuorma-autoja hinattiin tuon tuosta pois lumihangesta. Telakuorma-autot liikkuivat hädin tuskin tyhjänä vaativissa lumiolosuhteissa. Liikkuvuus muuttui jälleen liikkumiseksi eli koukkaaviksi sotilaiksi suksilla. Ainoastaan suksimies tai -nainen kykeni liikkumaan tiestön ulkopuolella. Mitä tästä pitäisi päätellä?
Ensiksi: vähenevät joukot tarvitsevat operatiivista liikkuvuutta, joka "massa-armeijalle" tarkoittaa ensisijassa pyöräliikkuvuutta. Taistelu käydään edelleen jalan tai suksin. Toiseksi: osa joukoista tarvitsee edelleen taktista maastoliikkuvuutta joko rauta- tai kumiteloin, mutta taistelu käydään edelleen jalan tai suksin. Määräkin muuttuu laaduksi.
Se missä määrin tarvitsemme panssarointia, riippuu siitä, miten arvioimme joukkojamme uhattavan siirtymisen aikana. Onko pääasiallinen uhka panssaria läpäisevät asejärjestelmät vai perinteinen sirpaloituva tuli? Sama kyseenalaistaminen koskee ajoneuvojen uimiskykyä. Onko realistista ajattaa vaunuja vesistöjen yli hitaalla vauhdilla tiedustelusensorien jatkuvan tarkkailun alla?
Faktaa on, että tarvitsemme jatkossakin liikkumiskykyä eli hyväkuntoisia, marssi- ja hiihtotaitoisia taistelijoita. Liikkuvuuden merkitys kasvaa, mutta kalliiden ja monimutkaisten aselavettien sijaan painopiste liikkuvuudessa voikin muodostua jatkossa nopeiden ja ketterien ajoneuvojen varaan, joilla suorituskykyinen joukko saadaan nopeasti paikasta A paikkaan B. Aseet ja vaikutus kulkevat pääosin sotilaiden mukana, joka on myös taistelun kestävyyttä.
Liikkuen eteenpäin
Maavoimien komentaja,
kenraaliluutnantti Petri Hulkko
www.marinecorpstimes.com
