Sotataitoa on mielestäni vaikea arvioida aivan jetsulleen, kun vertailukumppanit eivät ole samanlaisia. Esim. IDF on hankkinut tietyn voittamattomuuden auransa sotimalla niin tiedätte kyllä keitä vastaan. Ja nämä keitä eivät ole koskaan kyllä häikäisseet suorituksillaan. Jos sama IDF olisi joutunut käymään samat pelit esim. Ranska-Britannia-koalitiota vastaan muutamaan kertaan -50-70-luvuilla, niin veikkaan mainitun auran jääneen ainakin himmeämmäksi.
Israelilla sentään on tuota kokemusta sodankäynnistä. Kolmen menestyksekkään sodan jälkeen (1948,1956 ja 1967) alkoi tulla myös takaiskuja. Luotettiin liikaa panssariaselajiin, tykistö oli ajettu minimiin ja jalkaväen roolikin oli pieni panssareiden rinnalla. Hyvin pelkistäen ideana oli, että panssarit käyvät salamasotaa ja tykistön korvasi ilmavoimien iskut. Egyptiläiset varustivat joukkonsa pst-ohjuksilla ja taistelukentän it-ohjuksilla (SA-7 ja Sa-6). Lisäksi päästiin strategiseen yllätykseen.
Libanonissa vuonna 1982 Israel tuhosi Syyrian it-ohjukset ja voitti ilmataistelut selvästi. Maan pinnalla tuloksena oli myös israelin voitto. Syyriaan siirretyt SA-5 patterit kuitenkin toivat pysyvän ohjusuhan israelin ilmatilaan ja esimerkiksi arvokkaat tutkavalvontakoneet siirtyivät lentämään Välimeren yläpuolelle.
Persianalahden sodassa taas korostui ohjustorjunta tai lähinnä sen puute. Israelin erikoisjoukot operoivat myös Irakissa. Ydinaseilla uhiteltiin salaa ja pakotettiin Yhdysvallat siirtämään resursseja Scud jahtiin. Israeliin hommattiin patriotteja ja käynnistettiin Arrow hanke todenteolla. Väestönsuojelu siirrettiin IDF:n alaisuuteen. Ohjuspuolustus ja edelleen kasvava ydinohjelma vei rahaa. Samanaikainen matalan tason konflikti vei resursseja armeijan harjoittelusta. Varsinkin reserviläiset olivat tiesuluilla ja muissa turvallisuustehtävissä sen sijaan, että olisivat harjoitelleet sodankäyntiä.
Vuoden 2006 Libanonin sodassa taas huomattiin, että armeijan taistelukyky hajautettua ja pitkään valmistautunutta vihollista vastaan oli heikko. Armeijan oli kärsinyt liiallisista turvallisuusoperaatiosta, jotka olivat estäneet tehokkaan harjoittelun. Mekanisoitu nyrkki huitaisi tyhjää.
Sotataito on aina myös määrää ja massaa. Ja vankan sotakarjun maineen hankkiminen mielessään kannattaa valita itselle edullinen sotatanner ja huono vastustaja.
Ja lopun viimein osata selittää kaikki vituiks menneetkin jutut voitoiksi. Uskottava jälkikirjoitus paikkaa melko heiveröisiäkin suorituksia....
Tahto, taito ja väline.
Suurikaan sotilaallinen nerous ei auta, jos ei ole joukkoja. Esimerkiksi Mansteinin hakeminen eläkkeeltä helmikuussa 1945 ei olisi voinut muuttaa asioiden kulkua merkittävästi.
Sodankäynti on poliitikan jatkamista toisin keinoin. Jos sodassa ei voida päästä niihin poliittisiin tavoitteisiin joihin pyritään, siihen ei tule ryhtyä. Yllättävän monelle ihmiselle nuo kaksi edeltävää lausetta ovat käsittämättömiä.
Olen joskus puhunut Afganistanissa palvelleiden kanssa jotka ovat ilmoittaneet, että sotaa ei voida voittaa. Toisaalta sotaa ei voida lopettaakaan, koska sitten se olisi hävitty. Kun kysyin miten sota voitaisiin voittaa, niin vastauksena oli hyökkäys Pakistaniin. Siis sodan valtava laajentaminen ydinasevaltiota vastaan. Epäilen, että ratkaisuna tuo olisi kuin ryypyn ottaminen, auttaa hetken mutta kohta pitää saada lisää viinaa. Eli ensiksi saataisiin loistavia voittoja sissien tukialueilla ja sen jälkeen käsissä olisi entistä enemmän vihamielistä väestöä ja kimpussa myös pakistanin asevoimat.
