http://yle.fi/uutiset/rikolliset_rauhan_puolesta/8191350
Totaalikieltäytyjät eivät koe huonoa omaatuntoa ratkaisustaan kieltäytyä ase- ja siviilipalveluksesta. He kärsivät rangaistuksensa ylpeinä. Asevelvollisuuden suorittaminen on heille ehdoton ei, vaikka maailmanpoliittinen tilanne on äärimmäisen epävakaa. Neljä totaalia perustelee nyt näkemyksensä.
“Minä en koe, että minun pitäisi noudattaa sellaista lakia, joka on minusta todella epäoikeudenmukainen tai tarkoitukseton. Siviilipalveluksen kesto ja luonne pakkotyönä sai minut ryhtymään totaalikieltäytyjäksi.
Lähipiirini on kannustanut minua ratkaisussani, perhe on ollut alusta asti sitä mieltä, että minun täytyy tehdä, niin kuin oikealta tuntuu. Iäkkäämmätkin sukulaiset ovat suhtautuneet joko huumorilla tai todella tsemppaavasti. Kun seuraa vaikkapa keskustelupalstoja, niin kieli on paljon kovempaa kuin kasvotusten. Netissä ollaan valmiita toimittamaan totaalit Siperiaan.
Minulta on kysytty, ajattelenko olevani rikollinen. Lain puitteissa olen ehkä rikollinen, mutta itse en koe olevani sitä. Amnestynkin mukaan totaalit ovat mielipidevankeja. Pidän itseäni sellaisena.
Suoritin puolet tuomiostani pantarangaistuksena eli sähköisellä nilkkapannalla, jonka kautta liikkumistani valvottiin. Rikoin rangaistuksen ehtoja, ja suoritan lopun rangaistuksen näillä näkymin suljetussa vankilassa.
Pantarangaistuksessa hävisi hyvin äkkiä kaikki spontaanius elämästä. Valinnanvapautta ei liity edes siihen, voiko käydä kaupassa tänään vai huomenna. Jokainen poistuminen ovesta on tarkkaan määritelty.
Se rikos, johon olen syyllistynyt, ei tee minusta vaarallista ympäristölle tai yhtään kenellekään. Rangaistus tuntuu enemmänkin poliittiselta.
Tein rangaistusaikana koulunkäyntiavustajan töitä. Työaikana minua ei kontrolloitu, koska en olisi voinut poistua luokasta kesken opetuksen. Pistotarkastuksia tapahtui kyllä muutoin paljon, ovikello saattoi soida koska tahansa. Kotonakin piti olla jatkuvasti valmiustilassa. Vapaa-ajan menoja oli vähän hankalaa järjestää, kun ne piti sopia etukäteen tarkasti, tiettyyn paikkaan.
Odotan nyt oikeuden uutta päätöstä kohtalostani. Tällä hetkellä suljettu vankila tuntuu parhaalta vaihtoehdolta.
Pantarangaistuksen keskeytin sen järjettömän kontrollin vuoksi ja avovankilassa kontrolli on samanlaista. Menen vankilaan, koska en halua antaa periksi. Se sulkee monia asioita pois, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti puutu siviilielämäni valintoihin.
Sinne meneminen tietysti vähän jännittää. Olen kuitenkin vankilassa työskennelleiltä ystäviltäni kuullut, että ei se niin kovin pelottava maailma ole. Uskon, että jos en siellä puutu muiden asioihin, niin muutkaan tuskin puuttuvat minun asioihini.
Jehovan todistajien erikoiskohtelu asepalveluksen suhteen ei mielestäni ole oikeusvaltion tunnusmerkki. Toisaalta on taantumuksellista palata vanhaan, eli en toivo, että Jehovia alettaisiin uudestaan rangaista.
”Menen vankilaan, koska en halua antaa periksi.”
Minusta kaikkien vakaumusten asettaminen samalle viivalle olisi oikea ratkaisu.
Olisi helppoa sanoa, että en koskaan käyttäisi väkivaltaa, missään tilanteessa. Todellisuudessa, jos vaikka perhettäni uhattaisiin ja itsepuolustus olisi ainoa vaihtoehto, niin toimisin sen mukaan.“
“Totaaliutta tuskin katuu. Se on niin vahva periaatteellinen teko, että siitä voi oikeastaan vain tuntea ylpeyttä. Jos harkitsee sivariin menemistä, niin kannattaa ottaa huomioon se, että totaalikieltäytyjänä voi tehdä töitä ja saada siitä myös palkkaa. Minä koen asepalveluksen ja armeijan syrjiviksi ja vastustan kaikkea sotaa. Elän periaatteideni mukaisesti.
Oikeastaan jo siitä lähtien, kun ylipäätään tajusin asepalveluksen koskettavan myös minua, aloin miettiä sille vaihtoehtoja. Kutsunnoissa sanoin, että ihan sama mihin te minut laitatte, kieltäydyn silti.
Tuomioni totaalikieltäytymisestä astui voimaan kesällä 2014 ja suoritin sen pantarangaistuksena. Vankilaankin olisin voinut mennä, koin että sekin olisi ollut parempi kuin sortua asevelvollisuuteen.
Lähipiiri on enimmäkseen kannustanut minua ja ymmärtänyt ratkaisuni. Kaverit ovat toki aluksi vähän ihmetelleet, mutta kun ovat tajunneet minun olevan tosissaan, niin ihmettelykin on lientynyt. Kaveripiirissäni on enimmäkseen armeijan, mutta myös jonkin verran siviilipalveluksen käyneitä. Osa on jopa jälkikäteen miettinyt, että olisi itsekin voinut ryhtyä totaaliksi minun tavoin.
Valtaosa ihmisistä kuitenkin varmaankin näkee minut laiskana, tai jonkinlaisena vastuunpakoilijana. Etenkin täällä pääkaupunkiseudulla vastaanotto on kuitenkin ollut aika myönteinen.
Tuomio ei pelottanut minua, koska ajattelen, että se mitä laki sanoo, ei välttämättä aina ole oikein.
Alussa pantarangaistus tuntui itseasiassa yllättävän tavalliselta. Oikeastaan kaikki meni ihan suunnitelmien mukaan. Kuitenkin, mitä enemmän pyrki elämään sitä normaalia elämäänsä, sitä useammin huomasi rangaistuksen rajoitteiden tulevan vastaan.
Alkoi tuntua siltä, että on oikeasti vankina kotonaan. Se tuntui vähän ahdistavalta.
”Kutsunnoissa sanoin, että ihan sama mihin te minut laitatte, kieltäydyn silti.”
Kävin pantarangaistuksen aikana vaateompelijakoulussa. Kerran tukipartio tuli kouluun ja yksi sen jäsenistä huusi minulle kaikkien kuullen, kun olin myöhästellyt sovituista ajoista. Se oli nöyryyttävää. Enimmäkseen minua kuitenkin kohdeltiin hyvin. Yksi viranomaisista jopa totesi, että on kanssani ihan samaa mieltä, eikä olisi halunnut minun joutuvan ollenkaan rangaistukseen.
Kyllä siihen pannan kanssa elämiseen tottui. Puoli vuotta on kuitenkin sen verran pitkä aika. Sitähän olisi murtunut muuten ihan täysin. Noin säädelty elämä oli kuitenkin minulle vaikeaa, koska en ole erityisen hyvä pysymään aikatauluissa. Tuomioni jouduttiin melkein keskeyttämään tämän takia.
Pikkuhiljaa kuitenkin opin aikatauluttamaan. Pantarangaistus vahvisti minua ihmisenä, se oli ikään kuin koettelemus, josta selvisin. Se on vahvistanut olemistani ja periaatteitani muutenkin, esimerkiksi vegaaniuttani.
En pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa joutuisin käyttämään väkivaltaa. Jos vaikka henkeni olisi uhattuna tai minua pideltäisiin kiinni, se voisi olla tarpeellista.
Minusta on väärin, että Jehovan todistajat ovat Suomessa ainoa ryhmä, joka saa vapautuksen asepalveluksesta vakaumuksensa perusteella. Muu kuin uskonnollinen vakaumus voi usein olla jopa vahvempi.“
“Totaalikieltäytymiseni on osa identiteettiäni. Olen ylpeä antimilitaristisuudestani.
En kuitenkaan pysty kuvittelemaan sitä tilannetta, että asevelvollisuus Suomessa lakkautettaisiin. Suomi on niin erilaisessa asemassa historiallisesti ja kulttuurisesti kuin vaikka Ruotsi. Ainakaan yleismaailmallisiin ihmisoikeuksiin, kuten YK:n tekemiin kannanottoihin vedoten asevelvollisuutta tuskin pitkään aikaan lopetetaan.
Jo ihan pienenä minua kavahdutti ja pelotti ajatus siitä, että joutuisin menemään armeijaan. Molemmat vanhempani ovat aina osallistuneet rauhanmarsseille ja olleet vasemmistolaisia. Olen aina yhdistänyt militarismin itselleni vieraisiin arvoihin.
Lukioaikoina tuli itselleni lopullisesti selväksi, että olen totaalikieltäytyjä. Olin lukenut totaalikieltäytyjien tarinoita lehdistä. Osa heistä oli tuttuja punk-piireistä, joissa liikuin tuolloin.
Totaaliin meneminen tuntui yhdeltä vaikuttamiskeinolta muiden joukossa. Tuohon aikaan olin paljon mukana eläinoikeus- ja ympäristöliikehdinnässä. Sivari edusti varsinkin silloin nuorempana minulle jonkinlaista kompromissia, johon en halunnut suostua. Kaikki ympärilläni suhtautuivat ratkaisuuni ymmärtävästi. Monet tuttavat olivatkin totaaleja.
Suoritin rangaistukseni avovankilassa, Seutulassa, Helsingin työsiirtolassa. Meitä oli siellä parhaimmillaan yhtä aikaa kahdeksan totaalia. Meidän lisäksi siellä tuomiotaan suorittivat lähinnä vaarattomat talousrikolliset ja rattijuopot. Jälkeenpäin nauroimme, että meidän inttijuttuja olivat ne vankilajutut.
Aloitin samana syksynä 1999 opinnot Helsingin yliopistolla. Arkeni avovankilassa kului siis opiskellessa, viikonloput oltiin kiinni Seutulassa. Lomapäiviä oli yhteensä kymmenen kappaletta. Muiden totaalien kesken tultiin tutuiksi ja liikuttiin ja pelattiin paljon yhdessä. Meillä oli hyvä ryhmähenki.
”Jo ihan pienenä minua kavahdutti ja pelotti ajatus siitä, että joutuisin menemään armeijaan.”
Olihan se vähän kulttuurishokki kyllä, avovankilaan meneminen. Olin vasta alle 19-vuotias, kun sinne menin. En ollut aiemmin asunut kuin vain vanhempieni kanssa. Loppujen lopuksi arki rullasi mainiosti ja jotenkin siihen suhtautui niin, että tämä on vai puoli vuotta ja sitten se on ohi.
Oli siellä sen verran kuria, että aamulla piti aikaisin herätä, pedata sänky tietyllä tavalla ja muutenkin pitää tupa siistinä. Ei siellä kyllä muita kurinpidollisia toimia hirveästi ollut. Kohtelu oli muutenkin inhimillistä. Kun oli lähtenyt kouluun tai töihin, vartija saattoi tulla tarkistamaan, että minä olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Päihdeseulaan jouduin muistaakseni vain kerran.
Väkivallan kohtaaminen on minulle aika harvinaista. Varmaan viimeksi joskus teini-ikäisenä minua on kukaan lyönyt. Itse voisin käyttää väkivaltaa lähinnä hätävarjeluna, jos vaikka perhettäni uhattaisiin.
En ota nykyään totaalikieltäytymistäni juurikaan esille. Nuorempana sitä halusi enemmän toitottaa ja sitä kautta tuntea vaikuttavansa asioihin. Uskon, että esimerkiksi Aseistakieltäytyjäliitto vie asiaa eteenpäin.
Oma totaalikieltäytymiseni on vain pisara meressä. En silti peittele asiaa, vaan jos joku siitä kysyy, niin kerron kyllä ihan rehellisesti omasta ratkaisustani.“
“Palkka-armeijassa olisi mielestäni Suomellekin joitain ihan selkeitä etuja. Koen kuitenkin, että ero nykyisen ja palkka-armeijan välillä on merkitykseltään lähinnä kosmeettinen. Koko globaali järjestelmä tarvitsisi paljon muutoksia. Armeijamuodon valinta ei mielestäni puutu sodan syihin tai globaalin rauhan varmistamiseen.
Menin kutsuntoihin lähinnä ympäristön paineesta 18-vuotiaana. Hain siis armeijaan, mutta en oikeastaan missään vaiheessa oikeasti uskonut sinne meneväni. Lähipiirissä ei nähty mitään muuta vakavasti otettavaa vaihtoehtoa kuin asepalvelus.
Jouduin uimaan aika paljon vastavirtaan, että löysin rohkeutta haastaa normia. Monet sen aikaisista ystävistä olivat suorittaneet siviilipalveluksen, ja he suhtautuivat asiaan ilman suurempia tunteita. Vanhemmille jouduin perustelemaan ratkaisuani ihan viimeiseen asti.
Minulla oli siihen aikaan vahva maailmantuska, koin että kaikki menee huonosti ja että nyt on pakko vaikuttaa asioihin. Se liittyi poliittiseen heräämiseeni. Tämä sai valitsemaan totaaliin menemisen sivarin sijasta. Ratkaisuuni liittyi myös juridisen järjestelmän ja valtion legitimiteetin kyseenalaistaminen. Joskus on toimittava lakia vastoin.
Pantarangaistukseni päättyi viime maaliskuussa.
Voi sanoa, että rangaistus kieltäytymisestäni tuntui alkavan oikeastaan jo sitä itseäänkin pidemmästä oikeusprosessista. Siitä kun kieltäydyin, kesti 11 kuukautta varsinaiseen oikeudenkäyntiin ja siitä vielä neljä kuukautta tuomion voimaan saattamiseen. Se tuntui vähän sellaiselta löysässä hirressä elämiseltä. Koko ajan pohdin, että milloin se kirje oikein tulee.
”Aseistakieltäytymisessä on minulle myös vahva feministinen ulottuvuus, miesten sukupuolirooleja murtava tavoite.”
Kun pantaelämä sitten alkoi, se ei tuonut mukanaan mitään suuria yllätyksiä. Kuvittelin, että elämä pannan kanssa olisi ollut paljon hankalampaa. Aluksi elämän tarkka aikatauluttaminen kyllä tuotti vaikeuksia. Se vei jonkin verran energiaa. Parin kuukauden jälkeen pannan olemassaoloa ei enää tullut aktiivisesti ajateltua.
Lähdin kotoa yliopistolle tasan kello 10.35 ollakseni tasan vartin yli yhdentoista yliopistolla luentosalissa. Sitten oli tunnin ruokatauko. Yliopistopäivän jälkeen minulla oli joitain omia, tietysti ennalta suunniteltuja menoja. Kotona piti olla iltayhdeksältä. Spontaani lepääminen oli hankalaa, kun elämä oli niin säädeltyä. Siksi yhden lepopäivän pitäminen viikossa oli tärkeää.
Totaalikieltäytyjät eivät mielestäni ryhmänä aiheuta enää mitään skandaaleja. En ole hirveästi miettinyt sitä, miltä näytän muiden silmissä. Se on kuitenkin enemmän tai vähemmän spekulaatiota.
En ole pasifisti eikä minulla ole kovin vahvaa suhdetta siihen, miten väkivaltaa voisin itse käyttää. Minulle aseistakieltäytyminen on enemmän yhteiskunnallinen teko, kritiikki rakenteita vastaan.
Ne tilanteet, joissa itse käyttäisin väkivaltaa, liittyvät pitkälti itsepuolustukseen.
Aseistakieltäytymisessä on minulle myös vahva feministinen ulottuvuus, miesten sukupuolirooleja murtava tavoite. Jollain tapaa väkivalta, kansakunta, maanpuolustus ja miehisyys ovat niin toisiinsa kietoutuneita asioita.“
