Ikarus
Respected Leader
Postaan hieman jatkoa tarkoituksessa kannustaa ja innostaa kotiteollisuustuotantoon.
Sinulla näyttää nuo puutyöt ja kädentaito olevan hallinnassa.
Follow along with the video below to see how to install our site as a web app on your home screen.
Note: This feature may not be available in some browsers.
Postaan hieman jatkoa tarkoituksessa kannustaa ja innostaa kotiteollisuustuotantoon.
@Honcho! Seuraava leikki tuo aivan itsestään kokemusta maastonkäyttämisestä, väijymisestä ja sitkeyden ja liikkumattomuuden merkityksestä.
Kyseessä on leikki nimeltä Puks-sota. Kotopuolessa lähempänä itärajaa kuin nykyisin, me kylän lapset leikimme tätä kultaisella 70-luvun lopulla ja 80-luvun puolivälissä kymmeniä, jos ei satoja jotoksia. Kotona sekä kyläkoulun ympäristössä välitunneilla, ja joskus jopa liikuntatunneilla.
Säännöt:
Jakaudutaan kahteen joukkueeseen. Sovitaan väliraja, jonka saa ylittää vasta taistelun alettua. Maasto on hyvä olla peitteistä. Usean rakennuksen pihapiiri, jossa kumpikin joukkue pääsee suojautumaan alkuunsa rakennuksen taakse, sopii hyvin kentäksi. Mikäli sivustat rajoittuvat metsään, aina parempi.
Kun kumpikin osapuoli on valmiina hurmehiseen verileikkiin, huudetaan sana: Juili! Juili-sanan etymologiaa ei tunneta. Tiedetään vain, että jo viimeiset 70 vuotta kotikyläni metsissä on kaikunut tämä sana, jota käytetään vain ja ainoastaan puks-sotaa leikittäessä. Kyseessä on siten tärkeä kansanperinne-juttu, joten kuka lapsilleen leikin opettaa, huolehtikoon juili-sanan opettamisesta!
Vastustaja tapetaan tunnistamalla tämä, ja huutamalla tunnistetun nimi: Puks Jorma! Jolloin Jorma tulee välimaastoon odottamaan seuraansa liittyviä sankarivainajia. Tätä jatketaan, kunnes vain yksi on pystyssä, ja se puoli voittaa.
Tämä oli suosittu leikki ja parhaimmillaan talvella tai syksypimeässä. Kesällä sen korvasi pihlajanmarjasota.
Iltaan mahtui pari kolme vetoa, jotka saattoivat olla parinkin tunnin mittaisia per sota. Sitä väijymisen ja hiipimisen ja ryömimisen määrää! Maastokäyttö tulee opetelluksi kuin itsestään. Alkuun aseeksi riittää sormi, myöhemmin liitimme mukaan Thompsoneja, Schmeissereitä, Stenejä, Suomi-koopeetä ja yhden Emman. Kun @Sarek1 käytti nettisivun kuvia, me käytimme Korkkareita samaan tarkoitukseen.
Emma muuten syntyi siten, että heinäseipääseen naulattiin päälle leikkiperäkärryn irronnut pyörä... Ei meistä puuseppiä kenestäkään tullut, arvannette. Mistäköhän Emma tuli, sen ideaa ei kyllä saatu Korkkareista.
Kerrottakoon oma paras kokemukseni. Kun lapsia ei neuvo, voi ylpeä isä seurata, mihin sotilaallisen järjenkäytön ensimmäiset pilkahdukset johtavat. Siis kuin sotilasopetuslaitos.
Minä keksin porukassa ensimmäisenä pitkät koukkaukset metsän halki, ja vihollista lakosi kuin luokoa! Kaikki omalla puolellani olivat kaatuneet minua lukuunottamatta. Schweinehundit eli Kari, Jorma, Marko ja Mika olivat täysilukuiset. Silloin oli kunnon talvi ja metrinen hanki. Ryömin kauas oikean sivustan halki metsään ja siitä vihollisen tukialueelle. Siis oikeasti ryömin halki tiheän kuusitaimikon risahtelua varoen, kotona olin hyvin luminen ja jäinen. Matkaa oli noin 150 metriä, josta ainakin puolet menin laakatasossa.
Asetuin hyvään väijyntäasemaan, ja Stenini lakaisi idän laumat yhteen jonoon, kun huusin maagiset sanat: Puks Jorma! Puks Marko! Puks Kari! Puks Mika! Viimeksi mainittu kaveri oli hieman uusi, joten koopee meinasi mennä häiriöön nimeä tavoitellessani, mutta voitin silti.
Muistan, miten makea tunne oli! Se oli voittajan fiilis! Olin noin 10-12 -vuotias. Suuri sotasankari putosi sitten korokkeelta myöhemmin, kun oppirahat ostettiin miesten veren kustannuksella. Syksypimeällä piilouduimme viljapellon sänkeen. Ehdotin (annoin käskyn) Markolle, joka oli vaaleatukkainen, että tähystä sinä, kun sinulla on vaalea tukka, niin se ei näy samanvärisestä viljapellosta. Vihollinen tietenkin äkkäsi meidät heti, kun vaalea naama ja pää paistoi pitkälle, ja koimme sankarikuoleman välittömästi.
Opetin saman leikin omille lapsille (3) ja näiden serkuille. Tänäkin kesänä perinne on jatkunut suvun kesämökillä. Yhtä hauskaa näyttää uudellakin sukupolvella olevan.
Mainittakoon, että kyseessä on kylän perinne. Isäni muistaa parhaimman puks-sotasuorituksensa 50-luvulta, samasta kyläkoulusta. Hän katsoi koivupinon raosta läpi, ja vastaan katsoo toinen silmä. Ukko keksi ensimmäisenä, kenelle toinen silmä kuului.
Leikin varjolla, mutta maastonkäytössä totta toinen puoli. Esim. liike/liikkumattomuus, vartalon osien näkyminen heikossa valaistuksessa, liikkuminen risukkoisessa maastossa, ryömiminen, sivuttaissiirtyminen kuin rapu yms.
Juili!Tässähän alkaa pikkuhiljaa sisäinen lapsi herätä
Kerrottakoon oma paras kokemukseni. Kun lapsia ei neuvo, voi ylpeä isä seurata, mihin sotilaallisen järjenkäytön ensimmäiset pilkahdukset johtavat. Siis kuin sotilasopetuslaitos.
Minä keksin porukassa ensimmäisenä pitkät koukkaukset metsän halki, ja vihollista lakosi kuin luokoa! Kaikki omalla puolellani olivat kaatuneet minua lukuunottamatta. Schweinehundit eli Kari, Jorma, Marko ja Mika olivat täysilukuiset. Silloin oli kunnon talvi ja metrinen hanki. Ryömin kauas oikean sivustan halki metsään ja siitä vihollisen tukialueelle. Siis oikeasti ryömin halki tiheän kuusitaimikon risahtelua varoen, kotona olin hyvin luminen ja jäinen. Matkaa oli noin 150 metriä, josta ainakin puolet menin laakatasossa.
Asetuin hyvään väijyntäasemaan, ja Stenini lakaisi idän laumat yhteen jonoon, kun huusin maagiset sanat: Puks Jorma! Puks Marko! Puks Kari! Puks Mika!
On muuten melko etupainoinen jötkäle tuo panssarinyrkki. Sitäkin päässyt käpistelemään, niin yllätti mokoman paino, vaikkei se kiloissa niin erikoiselta tunnu, mutta se painon jakautuminen.
http://blogit.iltalehti.fi/juha-vuorinen/2016/03/31/isa-teidan/
JUHA VUORINEN
Isä teidän
31mar2016
Kirjoittanut Juha Vuorinen
Uroksen kova osa.
Sehän on yönselvää, että jokainen onnistuneesti suojaamatonta seksiä harjoittanut haluaa olla hyvä vanhempi. Ja jos sen miehenä korulauseeksi haluaa vielä tiivistää, niin tärkein asia, jonka isä voi lapsilleen tehdä, on rakastaa heidän äitiään.
Kasvuani kelpo isäksi on jarruttanut mallin puuttuminen. Isäni menehtyi ollessani viisivuotias, ja sen jälkeenkin esikuvat normaalille perhe-elämälle olivat vähän niin ja näin. Itse asiassa koko oman lapsuuteni karuus alkoi paljastua minulle vasta kun pääsin elämään itse isänä tavallista arkea lapsiperheessä. Minulle valkeni, että jos vanhempi osallistuu lapsensa harrastuksiin ja viettää aikaa heidän kanssaan, se ei olekaan mitään luksusta vaan aitoa elämää. En yritäkään väittää, etteikö tämän oivaltaminen olisi puskenut katkeruutta ja jopa kiukkua pintaan, mutta tässäkin oman menneisyytensä mustamaalaamispelissä maltti oli valtticoloria. Minulle aukesi mahdollisuus korjata lapsuuteni puutteet elämällä se uudestaan. Lapsillani onkin ollut kestämistä, kun ikäiseni ja kokoiseni ihmishirviö on heittäytynyt lapsen kaltaiseksi. Mutta voi taivas että se on tehnyt gutaa.
Saman katon alla asuvista kolmesta lapsesta vanhin on teini-ikäinen tytär, ja jopa minulla on sen verran järkeä päässä, etten yritäkään tuputtaa hänelle isällistä pikkupoikahuumoria. Siinä valuisivat vedet ja sulat sovut kuin pesukadulla taapertavalta hanhelta selästä. Sen sijaan täyden kympin molemmin puolin olevat poikani ovat parhaita mahdollisia terapialeluja menneisyyden haamujeni karkottamiseen.
Tällä hetkellä pelkkä ajatuskin, etten olisi päivittäin poikieni kanssa pelaamassa korista tai tennistä, melskaamassa uima-altaassa tai tutkimassa YouTubesta, onko tapiirilla muka lapion muotoinen pippeli, tuntuu kauhealta. Ehkä viimeisenkin lapseni lehahtaessa pesästä joudun turvautumaan ihan oikeaan terapiaan. Mutta ei se terapia pojillenikaan pahaa tekisi, sillä järjestin heille aavistuksen poikkeavan aamuherätyksen. Idea siihen tuli nuoremman poikani saman aamun luokkaesityksestä, jossa heidän piti kuvailla toisen maailmansodan tapahtumia. Auttaakseni poikaani pääsemään sotatilatunnelmaan hiivin aamulla heidän huoneeseensa ja karjaisin niin paljon kuin ryppyisistä keuhkoistani lähti: ”Komppaniassa herätys!” Tämän jälkeen repäisin naskaleilta peitot päältä ja riuhtaisin molemmat nilkoista sängyn päätyyn istuma-asentoon. Kun ottaa huomioon, että he olivat vain kolmea sekuntia aiemmin vedelleet syviä REM-hirsiä, se oli aika riuska aamunavaus. Aamiaispöydässä vaimoni kysyikin vanhemmalta pojaltani osaaottavasti, pitääkö hän minua tavallisena isänä vai vertaisenaan villinä pikkupoikana. Poika vastasi unista silmää räpäyttämättä: ”Mä en tiedä, millainen on tavallinen isä.”
Kullakin sukupolvella on näköjään omat isähaamunsa.
Toi on hyvä
Meillä oli 70-luvun lopussa ala-asteella sodassa ollut opettaja. Ainakin kerran liikuntatunnilla hän opetti meille pojille sulkeisjärjestystä ja tahtimarssia. Ei tainnut kuulua opetusohjelmaan vai onko muilla muistikuvaa tällaisesta.
Nykypäivänä voisi syntyä melkoinen meteli moisesta tempauksesta.
Kyllä minäkin olen 80-luvun alussa kyläkoulussa tahtimarssia vedellyt jonossa ympäri veistoluokkaa.Meillä oli 70-luvun lopussa ala-asteella sodassa ollut opettaja. Ainakin kerran liikuntatunnilla hän opetti meille pojille sulkeisjärjestystä ja tahtimarssia. Ei tainnut kuulua opetusohjelmaan vai onko muilla muistikuvaa tällaisesta.
Nykypäivänä voisi syntyä melkoinen meteli moisesta tempauksesta.