Aseeton vastarinta kuulostaa naiivilta, mutta olisiko se sittenkin paras tapa puolustautua?
Sunnuntai 15.2.2015 16:53
Lari Malmberg
Helsingin Sanomat
Lapsena sain jatkuvasti hävetä perheemme kääpiövillakoiran käytöstä. Aina kun Tatu näki toisen koiran, se aloitti maailmanluokan mekkalan. Reaktio oli sama, vaikka vastaan olisivat lönkötelleet Rocky ja Rambo, naapurin kaksi valtavaa rottweileria. Pelko sokaisi Tatun arviointikyvyn.
Olen ajatellut viime aikoina Tatua ja maailmanrauhaa.
Elämäni ensimmäiset 29 vuotta sota oli kaukana, mutta nyt se on tullut lähelle. Venäjä valtasi Krimin, ja Suomessa alettiin kohkata sodan uhasta. Helsingin Sanomien ja Upseeriliiton tekemän kyselyn mukaan upseerit uskovat Venäjän muuttuneen aggressiivisemmaksi. Iltalehden lööpissä Putin ja
Obama näyttävät tuimilta, koska "yksi vahingonlaukaus riittää sotaan". Puolustusvaliokunnan puheenjohtaja
Jussi Niinistö vaatii lisää rahaa Puolustusvoimille, ja
Mikael Jungnerin Emilia-niminen tyttöystävä on taivutellut Jungnerin kannattamaan Suomen Nato-jäsenyyttä.
Menin 19-vuotiaana armeijaan, koska niin on Suomessa tehtävä, jos haluaa olla niin kutsuttu tosimies, ja kukapa poika ei haluaisi. Myöhemmin olen kuitenkin alkanut ajatella toisin. En nimittäin ole ihan varma, uskonko aseelliseen puolustukseen. En tiedä, kannattaako suuren naapurin potentiaaliseen uhkaan reagoida lihaksia pullistelemalla.
Olen alkanut harkita ryhtymistä aseistakieltäytyjäksi.
Vaikka suurimmalle osalle ihmisistä riittäisi onnelliseen elämään rauha, ruoka ja rakkaus, ihmiskunta on päättänyt 2000-luvullakin keskittyä vallan himoitsemiseen ja itsensä tuhoamiseen. Valtiot ovat keskenään edelleen samanlaisessa luonnontilassa, jota englantilainen filosofi
Thomas Hobbes kuvasi jo 1600-luvulla julkaisemassaan Leviathan-teoksessa.
Hobbesin teoreettisessa luonnontilassa vallitsee potentiaalinen kaikkien sota kaikkia vastaan. Tämä ikuinen konflikti on ratkaistavissa niin, että ihmiset luovuttavat osan itsemääräämisoikeudestaan suvereenille eli hallitsijalle, joka sitten huolehtii saamillaan valtuuksilla rauhan säilymisestä.
Tällaista rauhaa on satojen viime vuosien aikana saatukin luotua valtioiden rajojen sisälle, mutta valtioiden yläpuolista suvereenia ei ole pystytty luomaan eikä ole haluttukaan. YK on tehtävään liian heikko ja liian päättämätön.
Niinpä kansainvälisellä taistelutantereella vallitsee edelleen vahvimman laki. Omasta turvallisuudestaan huolehtivat kansallisvaltiot jatkavat samalla tavalla kuin aina: aseistautuvat hampaisiin asti. Niin Suomikin tekee. Kun muiden maiden (eli Venäjän) puolustusbudjetit kasvavat, tännekin halutaan lisää aseita. Tai sitten Nato, jolla on paljon lisää aseita ja jonkinlaiset turvatakuut.
Tärkeintä on näyttää, että meillä on niin julmetusti aseita, että teidän ei kannata hyökätä tänne. Niin on aina tehty, joten niin tehdään nytkin.
Kaltaisiani aseskeptikkoja on Ukrainan tilanteen ja Puolustusvoimien Nato-yhteistyön takia liikkeellä poikkeuksellisen paljon. Joulun alla tulleen uutisen mukaan reservinkieltäytyjien määrä kasvoi viime vuonna moninkertaiseksi edellisvuoteen verrattuna.
Reservinkieltäytyjät ovat ihmisiä, jotka ovat käyneet armeijan mutta haluavat jälkikäteen kieltäytyä aseellisesta maanpuolustuksesta omantunnon syistä. Siis erota reservistä ja ryhtyä siviilipalvelusmiehiksi. Sellaiseksi alkamista minäkin nyt harkitsen.
Tiedän, että monen mielestä tällaisina aikoina tällainen pohdiskelu kuulostaa raukkamaiselta. Geopoliittinen asemamme, sanotaan. Suomi on pieni maa, muistutetaan. Pitää olla realisti ja elää tässä maailmassa, kerrotaan.
Mielestäni aseellisen puolustuksen kannattajilla ei kuitenkaan ole sen enempää realismia äänessään. Maanpuolustus on kysymys, johon tarjottavista ratkaisuvaihtoehdoista kaikki ovat huonoja ja perustuvat spekulaatioon.
Aseellista maanpuolustusta perustellaan seurausetiikalla. Ihminen voi sodassa hylätä tappamista koskevat moraaliset periaatteensa, jos sodalla saavutettava hyvä on suurempi kuin tappamisen aiheuttama paha.
Mutta kuinka monesti tappamisella oikeasti saadaan aikaan enemmän hyvää kuin pahaa?
Sanotaan, että jos suomalaiset eivät olisi talvisodassa hylänneet moraaliperiaatteitaan, ei luultavasti olisi syntynyt sitä hyvinvointivaltiota, tasa-arvoa ja vapautta, josta minä olen saanut nauttia. Sanojat ovat luultavasti oikeassa. Mutta se ei tarkoita, että väkivalta olisi välttämättä kannattanut.
Seurausetiikka pätee tähänkin. Pitkällä aikavälillä voi yhtä hyvin olla niin, että väkivallan valitseminen vain vahvistaa väkivallan kierrettä ja lopulta pahan määrä peittoaa hyvän mennen tullen.
Nykykeskustelussa talvisotakortti on muutenkin heikko. Nykyisillä asejärjestelmillä myyttinen talvisodan ihme ei taitaisi olla mahdollinen.
Ei kai kukaan enää oikeasti usko, että kansallinen puolustuksemme kestäisi Venäjän hyökkäyksen.
Mutta entä se Nato-jäsenyys sitten?
Saksalaisfilosofi
Immanuel Kant kirjoitti jo 1700-luvun lopulla julkaistussa klassikkoteoksessaan Ikuiseen rauhaan, että pysyvän rauhan synnyttämiseksi "vakinainen sotaväki (miles perpetuus) on aikaa myöten kokonaan lakkautettava. Se uhkaa nimittäin alituisesti toisia valtioita sodalla, kun se näyttää siihen aina valmiilta ja varustetulta".
Jos kuuntelen pelkojani, olen eri mieltä kuin Kant. Haluaisin, että suuri Nato tulisi ja veisi meiltä pois Venäjän-pelon. Mutta jos ajattelen järjellä, en ole yhtään varma, että Naton ja Venäjän vastakkainasettelun korostaminen olisi rauhan säilymisen kannalta kestävä ratkaisu. Asevarustelukierre on kyllä historiassa johtanut myös pisteeseen, jossa valtiot alkavat väliaikaisesti vähentää aseitaan. Mutta liian usein se on johtanut juuri päinvastaiseen tilanteeseen: aseiden käyttöönottoon.
Venäjän presidentti Vladimir Putin perusteli Krimin valtausta Ukrainan kautta mahdollisesti tulevalla Naton uhalla.
Se saattaa olla vain tekosyy mutta antaa jälleen aiheen kysyä: entä jos meidän olisikin parempi valmistautua sodan sijasta rauhaan?
Maailman tunnetuin aseettoman vastarinnan kannattaja on kai
Jeesus. Toisen posken kääntämiseen kannusti myös pieni kuivakka mies Intiasta,
Mahatma Gandhi.
"Ei ole tietä rauhaan, rauha on tie", Mahatma Gandhi sanoi ja vakuutti yhdysvaltalaisen kansalaisoikeustaistelijan
Martin Luther King Jr:n väkivallattomuuden voimasta.
Nykyään Jeesuksen, Gandhin ja Kingin sanomaa vie eteenpäin muun muassa yhdysvaltalainen politiikan tutkija ja aseettoman vastarinnan teoreetikko
Gene Sharp, jolle on viime vuosina povattu aktiivisesti rauhan Nobelia.
Sharpin mukaan aseeton vastarinta on kaikkea muuta kuin alistumista. Se on aktiivista taistelua omien etujen, esimerkiksi isänmaan tai demokratian, puolesta. Sen ei välttämättä tarvitse olla edes moraalinen valinta. Varsinkin aseellista ylivoimaa vastaan aseeton vastarinta on hänen mukaansa tehokkain käytettävissä oleva keino.
Sharp perustaa ajatuksensa analyysiin vallan luonteesta. Valta on aina suhde. Se on jotain, jonka kansalaiset ovat luovuttaneet hallitsijalleen. Näin ollen hallitsijan väkivaltakoneisto on hänen käytössään vain niin kauan kuin sotilaat ja kansalaiset suostuvat palvelemaan hallitsijaa.
Pienempi ei voi voittaa suurempaa aseilla, mutta se voi kieltäytyä yhteistyöstä. Ja kun väkivallaton vastarinta käy tarpeeksi voimakkaaksi, hallitsijan on lopulta todettava tappionsa. Ellei hallitsija tee niin, hänen armeijansa luultavasti tekee päätöksen hänen puolestaan. Sotilaat suostuvat käyttämään väkivaltaa, jonka he kokevat oikeutetuksi, mutta kun aletaan ampua aseettomia ihmisiä, taistelumotivaatio luhistuu nopeasti.
Aseettoman vastarinnan avulla murrettuja armeijoita löytyy maailmanhistoriasta paljon. 25 vuotta sitten Neuvostoblokki romutettiin pääosin väkivallattomasti, ja arabikeväänä 2011 Tunisiassa ja Egyptissä kaadettiin itsevaltaiset hallitsijat enimmäkseen ilman aseita.
Samoilla konsteilla murskattiin 1980-luvulla kasa sotilasdiktatuureja Latinalaisessa Amerikassa ja tehtiin kaksi vallankumousta 2000-luvulla Itä-Euroopassa.
Armeijasta ei ollut apua myöskään Filippiinien diktaattorille
Marcosille vuonna 1986, Indonesian diktaattorille
Suhartolle vuonna 1988, Malin sotilasdiktaattorille
Moussa Traorélle vuonna 1991 tai
Slobodan Miloševicin hallinnolle Jugoslaviassa vuonna 2000.
Historian esimerkeissä on kyse kansannousuista, mutta ainakin periaatteen tasolla aseettomuus voisi toimia myös puolustusaseena, ennaltaehkäisevänä sellaisena.
Filosofi
Martin Benjamin ehdottaa artikkelissaan Pacifism for Pragmatists, että aseelliset puolustusvoimat voitaisiin korvata laajoilla, hyvin koulutetuilla aseettomilla puolustusvoimilla, jotka pyrkisivät aktiivisesti horjuttamaan vihollisen hyökkäysmotivaatiota. Aseettomasti taistelevaan maahan on vaikea hyökätä, koska sotilaita ei voida motivoida sankaruudella tai kostolla.
Mutta entä jos Eurooppaan syttyy Venäjän ja Naton välinen suursota?
Asevoimaton Suomi saattaisi jäädä sotajoukkojen jalkoihin, mutta niin kävisi myös, vaikka meillä olisi omat puolustusvoimamme. Natoon liittyneenä taas joutuisimme väkisinkin osaksi konfliktia, jossa rintamalinjan molemmilla puolilla on ydinase.
Jälkimmäistä skenaariota ei halua nähdä meistä kukaan, joten toivotaan, että tällaiset konfliktit sovitaan jo etukäteen. Aseettomasti.
Historian esimerkeistä huolimatta aseettoman vastarinnan teoriat tuntuvat hieman naiiveilta.
Mutta vielä naiivimpaa on mielestäni ajatella, että tappamalla toisia ihmisiä voitaisiin synnyttää jotain hyvää. Sitä on jo kokeiltu muutamat tuhat vuotta, joten en usko, että aseiden määrän lisääminen tälläkään kertaa muuttaisi mitään.
Jos Rockyn ja Rambon omistaja herra
Myyryläinen ei olisi kouluttanut koiriaan tottelemaan, Tatunkin räksytys olisi jo vuosia sitten kokenut väkivaltaisen lopun.
Väkivaltausko on pakkoneuroosi. Koska emme pysty hyväksymään sitä yksinkertaista tosiasiaa, että tulevaisuudesta ei ikinä voi tietää, keräämme ympärillemme aseellisia suojamuureja kuin neurootikko rituaaleja.
Mutta oikeasti muurit eivät tarjoa turvaa. Ne vain estävät meitä näkemästä sitä, että ratkaisu on koko ajan ollut silmiemme edessä: voisimme hyväksyä epävarmuuden, lopettaa murinan ja kulkea rauhassa omaa puoltamme tästä tiestä.
Voisimme tehdä sen jo tänään, mutta valitettavasti jokaisen olisi uskallettava aloittaa itsestään.
Minunkin.
Kirjoitusta varten on haastateltu Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen johtajaa Tarja Väyrystä ja Aseistakieltäytyjäliiton järjestösihteeriä Kaj Ranista.
Lari Malmberg, teksti
Ville Tietäväinen, kuvitus
http://www.hs.fi/sunnuntai/a1423809710853?ref=hs-art-uusimmat-#1
