Isänmaallisuus oudoissa käsissä
marraskuu 29, 2013 -
Yhteiskunta
– On hyvin vaarallista, että tietyt yhteiset symbolit luovutetaan ääri-ideologian käyttöön. Usein vielä sanotaan, että tässä ollaan veteraanien ja isänmaan asialla. Ei näillä ideologioilla ole mitään tekemistä sotaveteraanien kanssa, Kivimäki sanoo.
Tieto-Finlandia-palkinnon saanut Ville Kivimäki harmittelee, että veteraanit on otettu muukalaisvihan välineiksi
Sotasukupolven kunnioituksen käyttö muukalaisvihan välineenä harmittaa tutkija
Ville Kivimäkeä, joka on tutkinut suomalaissotilaiden henkisiä haavoja
Murtuneet mielet -tutkimuksessaan. Kirja sai tämänvuotisen Tieto-Finlandia-palkinnon.
– Suurin osa suomalaisista on aina arvostanut veteraaneja, mutta 1990-luvulla alkaneessa kunnianpalautuksessa on osin mennyt puurot ja vellit sekaisin, Kivimäki sanoo.
Kunnianosoituksen nimissä ryhdyttiin korostamaan kovia ja kovuutensa vuoksi isänmaallisiksi ymmärrettyjä arvoja.
– Historiallisesti katsottuna sotasukupolven kestävintä sisäpoliittista perintöä on kuitenkin suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen 1950-luvulta alkaen, ei rasismi, militarismi saati uusliberalismi.
Kivimäestä muiden kuin veteraanien itsensä on hyvin kyseenalaista puhua ikään kuin sotasukupolven mandaatilla.
– Veteraanit otetaan keppihevosiksi milloin minkin asian eteen. Linnan itsenäisyysjuhlissa yksi kansanedustaja sanoi, että tässä loataan veteraanien kunniaa, kun täällä homoseksuaalit tanssii. Ja tällaisia ”veteraanit raivostuivat” -lööppejä laaditaan hyvin kevyin perustein.
Veteraanien nimissä puhumisesta on tullut Kivimäen mukaan sotkuinen identiteettipoliittinen kenttä lähinnä netin keskustelupalstoilla.
– Ruotsin kieltä vastustetaan, koska veteraanit…venäläisiä ja romanikerjäläisiä vastustetaan, koska veteraanit…maahanmuuttoa vastustetaan, koska veteraanit, Kivimäki luettelee.
Suomi-symbolit skinien käytössä
Ville Kivimäki opiskeli 1990-luvulla Joensuussa, jossa syntyi muukalaisvihamielinen skini-aalto. Siihen kuului Suomen lipun, vaakunan ja ylipäätään isänmaallisuuden omiminen väkivaltaisen alakulttuurin haltuun.
– On hyvin vaarallista, että tietyt yhteiset symbolit luovutetaan ääri-ideologian käyttöön. Usein vielä sanotaan, että tässä ollaan veteraanien ja isänmaan asialla. Ei näillä ideologioilla ole mitään tekemistä sotaveteraanien kanssa, Kivimäki sanoo.
Kivimäki asui kahdeksan vuotta Joensuussa sotaveteraanin yläkerrassa, johon hänen jälkeensä muutti nuori skinejä sympatisoiva poika. Hän laittoi Suomen lipun ikkunaan, mutta sotaveteraani ei pitänyt siitä.
– Viljo loukkaantui siitä hyvin paljon, että mitenkä lippua voi käyttää ikkunavaatteena. Tällä tavoin kunnianosoitus voi mennä aivan metsään. Viljo olisi varmaan arvostanut paljon enemmän esimerkiksi lumenluontiapua tai siivoja käytöstapoja.
Veteraanien pilkkaa vai ymmärtämättömyyttä?
Yksi uuspatriotismin myyteistä on väite, että sotaveteraaneja ehtimiseen ryvetettiin läpi koko 1960- ja 1970-lukujen. Tässä näkemyksessä kokonainen ajanjakso typistyy kahteen karikatyyriin: suojeluskuntalaiseen veteraaniin ja pilkkakirvestä heiluttavaan taistolaiseen.
– Moni veteraani on varmasti loukkaantunut, mutta toisaalta esimerkiksi Eino S. Repo, Aarne Saarinen, Ahti Karjalainen, Ele Alenius ja Touko Laaksonen olivat sotaveteraaneja. Nyt on esitetty ajatus, että veteraani oli aina oikeistoa, jota nuori vasemmistolainen ryvetti. Se on paljon monimutkaisempi kuvio, Ville Kivimäki sanoo.
Kivimäki erottaa toisistaan veteraanien haukkumisen ja ymmärtämisen. Eivät veteraanit aina itsekään ymmärtäneet eivätkä osanneet asioistaan puhua.
– On yleismaailmallinen ilmiö, että veteraanit kaikkialla ovat kokeneet, että seuraava sukupolvi ei ymmärrä mitä he ovat kokeneet. On ihan hyvä kysymys, että voiko sitä edes ymmärtää, Kivimäki pohtii.
Hän pitää hyväksyttävänä sitä, että nuoreksi kasvava lapsi ei kohdista valtavaa määrää ymmärrystä isänsä kokemuksiin.
– Eikö lapsen olekin terveempää ottaa niitä irtiottoja ja kasvaa siitä? Ymmärtämättömyys on varmasti sattunut usein varmaan pahastikin moniin veteraaneihin, mutta ei se ole sama asia kuin pilkkaaminen, vaan se on yleisempää sukupolvidynamiikkaa.
Leijonariipus ei pelkkää rasismia
Kivimäki kertoo lukeneensa paljon suurten ikäluokkien muistelmia, joissa vahvana trendinä nousee tavaton kunnioitus isien ja äitien sukupolvea kohtaan. Hän uskoo, että suurella osalla suomalaisista on aika avara käsitys sodista. Leijonariipuskulttuuria hän epäilee oireeksi, joka ei sittenkään ole kovin dominoiva.
– Saahan ihmiset leijonariipusta ja kiitos-paitoja pitää. Monilla heillä on varmaan vilpitön halu osoittaa jotain. Sekin on ikävää, että kun suomalainen mies vihdoin osoittaa lämpöisiä tunteita, niin heti tullaan viisastelemaan, että tsot tsot, tässähän on joku rasistinen piiloagenda. Siellä on varmaan monia veteraaneja ihan vilpittömästi arvostavia ja kunnioittavia ihmisiä.
Miten sotahistorian tutkijan perhe juhlii itsenäisyyspäivää?
– Kyllä me ollaan kynttilä ikkunalle usein laitettu, että kyllä se ihan juhlapäivä on. Mutta ehkä siitä sotakeskeisyydestä voitaisiin siirtyä siihen suuntaan, että mitä sillä säilytetyllä itsenäisyydellä tehtiin. Että miten rutiköyhästä maasta onnistuttiin rakentamaan niinkin toimiva ja tasa-arvoinen yhteiskunta.
Teksti Heikki Laurinolli
http://aikalainen.uta.fi/2013/11/29/isanmaallisuus-oudoissa-kasissa/
