Saska Saarikoski kirjoittaa Helsingin Sanomien tuoreessa kolumnissa siitä, miten presidenttiehdokkaat suhtautuvat virheisiinsä. Yhtä ääripäätä edustaa Saarikosken mukaan Stubb, joka "esittelee virheitään kuin kunniamerkkejä" ja muistaa aina mainita yhdeksi suurimmista virheistään sen, "ettei vienyt Suomea Natoon".
HS 23.1.2024: Presidenttiehdokkaasta kertoo paljon, miten hän suhtautuu virheisiinsä
Saarikosken "kunniamerkki"-sanavalinta on tässä tapauksessa aika onnistunut. Sen pohjalta tuon esiin yhden näkökulman, jota en ole huomannut täällä mainittavan.
Pidemmässä Nato-pahoittelussaan Stubb painottaa liputtaneensa aina Naton puolesta ja pahoittelee sitä, ettei hän ajanut ponnekkaammin Nato-jäsenyyttä vallassa ollessaan.
Suomenmaa 25.11.2023: Stubb iloitsee historian oikealla puolella olemisesta, mutta ei halua kritisoida Niinistön Nato-strategiaa
Tämän viikon tv-tenteissä tullaan luultavasti jälleen kuulemaan, kuinka Stubb pahoittelee ettei vienyt Suomea Natoon, ja ehkä Stubb jälleen korostaa että on kuitenkin itse kannattanut Nato-jäsenyyttä "aina". Mikä on täysin totta: hän on kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä ainakin 1990-luvun alkupuolelta alkaen, suunnilleen yhtä kauan kuin EU-jäsenyyttäkin, ja samasta yleisestä syystä eli länsieurooppalaisen yhteenkuuluvuuden vuoksi.
Mutta niin hyvä asia kuin onkin, että Suomi on nyt Natossa, tuosta Stubbin "Nato-virheestä" voi esittää toisenkin näkemyksen: Stubbin kunniamerkkeinään esittelemistä virheistä juuri tämä virhe ei ole oikeastaan virhe ensinkään.
Miksi? Ensinnäkin: Suomen Nato-jäsenyys ei tietysti ollut siinä määrin Stubbin vallassa kuin hän pahoittelussaan antaa ymmärtää. Ja toiseksi: Jos kuitenkin juuri Stubb itse pääministerin roolissa olisi ryhtynyt Nato-jäsenyyttä hyvin määrätietoisesti ajamaan, koko tuleva jäsenyys olisi voinut saada siitä lähinnä vahinkoa. Eli Stubbin ponnekkaan toiminnan vaikutus koko asiaan olisi ollut miinusmerkkinen.
Miksi? Koska Stubb piti pääministerinä täysin selvänä, että asiasta olisi järjestettävä sitova kansanäänestys, ja jos siitä olisi hänen aikanaan (eli käytännössä Stubbin tavoittelemalla uudella pääministerikaudella) todella järjestetty kansanäänestys, Stubbin johdolla ei varmuudella olisi saatu taivuteltua äänestäjien enemmistöä Nato-jäsenyyden kannalle, ja kielteinen tulos sitovassa kansanäänestyksessä olisi vaikeuttanut Natoon liittymistä myöhemmin.
Miksi Stubb olisi epäonnistunut? Koska hänen oman Nato-kantansa taustalla ovat viime kädessä länsieurooppalaiseen yhteenkuuluvuuteen vetoavat tunnesyyt. Stubbin Nato-kanta ei ole muodostunut minkäänlaisen turvallisuuspoliittisen analyysin seurauksena. Se ei ole ollut hänelle pragmaattinen turvallisuuspoliittinen asia, vaan mielikuva- ja tunneasia. Pohjimmiltaan Stubb on perustellut Natoa mielikuvilla: “Nato-jäsenyys merkitsee samaa kuin avoin, kansainvälinen Suomi, joka on liikkeellä” (kuten hän HS:n haastattelussakin sanoi). Yleinen länsimielisyys on tiivistynyt avainsanoihin “avoin" ja “kansainvälinen" Suomi.
Tämän pohjimmaisen, viimekätisen todellisen henkilökohtaisen syynsä päälle Stubb on esittänyt vaihtuvissa tilanteissa myös erilaisia ajankohtaisia turvallisuuspoliittisiakin perusteluja (jotka on vaihtuvissa tilanteissa, ennen kevättä 2022, sujuvasti myös unohtanut).
Tällä lähestymistavallaan pääministeri Stubb olisi 2010-luvun tilanteessa pystynyt kannustamaan samanhenkisiä ihmisiä äänestämään Nato-jäsenyyden puolesta, mutta ei olisi varmastikaan saanut jäsenyyden puolelle asiaan pragmaattisemmin suhtautuvaa suomalaisten äänestäjien enemmistöä. Sitä enemmistöä, joka kuitenkin keväällä 2022 kääntyi mielipidemittauksien mukaan hetkessä Nato-jäsenyyden taakse.
Joten: olipa luojan lykky, ettei Suomessa järjestetty sitovaa kansanäänestystä Nato-jäsenyydestä Stubbin ollessa pääministeri.