Reserviläiset täyttävät sivarikeskuksen

Mikä siinä sodassa kuolemisessa niin hirveästi pelottaa?

Se kuoleminen itsessään, vai se kuoleminen väkivaltaisesti? Se että elämä katkeaa, ja jotain jää vielä elämättä? Jälkeenjäävien kohtalo?

Jokainen meistä kuolee. Se on harvoja varmoja asioita elämässä. Jos saisin valita, niin kuolisin mieluummin sodassa vuoden päästä, kuin vaikkapa tuskaisena syöpäpotilaana kymmenen vuoden päästä. Jos kuolisin sodassa, niin todennäköisesti siihen ei kuuluisi mitään sen kummempaa glooriaa, vaan saisin luodista tai sirpaleista ja jäisin kurkkusalaatin väriseksi mytyksi johonkin maantien ojaan. Mieluummin sekin kuin tuskaansa viikkoja huutava syöpäpotilas tai vuosia paskoissaan maannut liikuntakyvytön vanhus. Ainakin kokisin kuolevani jonkin puolesta. Perheeni, isänmaani puolesta. En kuolisi turhaan, ainakaan omasta mielestäni. Sinun mielipiteesi ei kiinnosta. Sinulla on omat syysi, minulla omani. Koen, että olen onnellisessa asemassa, jos elämässäni on jotain, jonka eteen voin riskeerata, jopa uhrata elämäni.

En väitä ettenkö pelkäisi. Varmasti pelkäisin. Mutta vielä enemmän pelkäisin sitä että en tekisi kaikkeani suojellakseni sitä mikä minulle on rakasta. Että en tekisi kaikkeani täyttääkseni velvollisuuttani. Minä nyt vain olen sellainen, sinä et ehkä ole. Minulle sellaiset vanhanaikaiset käsitteet kuin kunnia, velvollisuus ja uskollisuus ovat vielä relevantteja asioita.

Onneksi Suomesta vieläkin löytyy paljon miehiä, jotka ajattelevat kuin minä. Heidänkin puolestaan minä voisin kuolla, jotta heidän ei ehkä tarvitsisi. En minä silti sinne sotaan ehdoin tahdoin kuolemaan lähtisi, minä menisin sinne tappamaan vihollisia, jotta he eivät pystyisi enää omalla panoksellaan uhkaamaan sitä, minkä puolesta minä taistelisin.
 
Aquilifer kirjoitti:
Mikä siinä sodassa kuolemisessa niin hirveästi pelottaa?
Jokainen meistä kuolee.
Klikkaa laajentaaksesi...
Veikkaisin että tässä piilee juju.
Vaikka on yleisessä tiedossa että tämä on faktaa niin luulen että monet ei sitä oikein sisäistetä omalle kohdalle, se on jotain abstraktia joka piilee jossain kaukana tulevaisuudessa. Siis siviilielämässä.

Sodassa taas niin hetki voi tulla kohdalle hyvinkin äkkiä ja melkoisen tuskallisenakin. Se on enemmän konkretiaa kuin vanhuuteen kuoleminen, monen kymmenen vuoden päästä.
 
Aquilifer kirjoitti:
Mikä siinä sodassa kuolemisessa niin hirveästi pelottaa
Klikkaa laajentaaksesi...

Kun kuolee niin sitä ei edes tiedä et on kuollut koska on kuollut. Tuska on läheisten. Sama se on jos on tyhmä.

Kuolemaa pelätään koska sillon loppuu kaikki. Sellaiselle jolla ei enää oo paljoa ei kuolemassa menetä paljoa. On se pelottavaa mutta on se vapauttavaakin.

Taistelussa pelottavaa on jos pettää luottamuksen tai jos kämmää pahasti. Pelottavinta on vaikea vammautuminen.
 
Beerfect kirjoitti:
Entä jos... et kuolekaan vaan saat osuman ja jäät henkiin? Eikö huoleta tuska tai elinikäiset vammat yhtään? Mikä on pahinta tuskaa mitä olet ikinä tuntenut?
Klikkaa laajentaaksesi...

Kaikki fyysinen kipu loppuu joskus - jos ei muuten, niin viimeiseen hengenvetoon. Paljon pahempaa olisi elää sen kanssa, että lähti karkuun jonnekin toiseen maahan kantamatta omaa osaansa raskaasta kuormasta; että oli pelkuri.

https://www.youtube.com/watch?v=hmu6dP3-VCs#t=3m35s
 
Beerfect kirjoitti:
Entä jos... et kuolekaan vaan saat osuman ja jäät henkiin? Eikö huoleta tuska tai elinikäiset vammat yhtään? Mikä on pahinta tuskaa mitä olet ikinä tuntenut?
Klikkaa laajentaaksesi...

Tuskaa voi hoitaa lääkkeillä ja ihminen voi elää vammansa kanssa hyvää elämää.
Ja aina on se toinen vaihtoehto jos kokee osuman jälkeen, ettei kestä.

Rehellisesti sanottuna, itseäni kuitenkin pelottaa eniten juuri paha vammautuminen joka tekisi minusta vuodepotilaan.
Niin voi kuitenkin käydä jo nyt joka päiväisessä elämässä, se on paska nakki jos niin käy. Mitä sitä kaikkea tässä maailmassa suremaan.

Edit. Lähdet vain mukaan sotimaan. Keitä sinä soppaa, minä paikkaa haavoittuneita. Pelätään yhdessä toisiamme tukien samalla kun hoidamme velvollisuutemme isänmaata kohtaan.

PS. En tiedä koulutustasi/sijoitustasi, sopankeitto on vain heitto.
 
Viimeksi muokattu:
Beerfect kirjoitti:
Entä jos... et kuolekaan vaan saat osuman ja jäät henkiin? Eikö huoleta tuska tai elinikäiset vammat yhtään? Mikä on pahinta tuskaa mitä olet ikinä tuntenut?
Klikkaa laajentaaksesi...

Jos saan osuman ja jään silti henkiin, niin se oli sitten minun osani siitä sodasta. Jos saan elinikäisiä vammoja, pahojakin, niin se on sitten minun uhraukseni itseäni isomman asian eteen. Ihminen on sopeutuva olento, moni pahastikin vammautunut pystyy silti elämään ihmisarvoista elämää.

Pahin tuska mitä olen koskaan kokenut, oli läheisen ihmisen menettäminen. Mikään kokemani fyysinen tuska ei tule lähellekään sitä, ja ihan kunnollista sellaistakin olen päässyt maistamaan. Siksi olen varmaan valmis lähes mihin uhrauksiin vaan, etten joudu sitä pahinta tuskaa turhaan taas kokemaan. Vaikka menemään sotaan. Estääkö se minun sotaan menemiseni sen läheisen kuoleman? Ehkä ei, mutta ainakin olisin kaikkeni yrittänyt. Ei siinä sen kummempaa. Turha jossitella.
 
baikal kirjoitti:
Näyttää siltä, että tulipa sotia tai ei, nämä käsitteet pitää kirkastaa myös Suomessa uudestaan. Pitäviä arvoja ja käsitteitä niin sodassa kuin rauhassa.
Klikkaa laajentaaksesi...

Mitäs näille käsitteille on nykyajan Suomessa pyritty oikein hartijavoimin tekemään?
 
Aquilifer kirjoitti:
Mikä siinä sodassa kuolemisessa niin hirveästi pelottaa?
Klikkaa laajentaaksesi...
"Jos kaadut sodassa, niin sinua muistellaan ja ylioppilastytöt tuovat haudallesi juhlapäivinä kukkia. Vaan jos kuolet siviilissä, niin ihmiset vain tuumivat hautasi ohi kulkiessaan, että tuossa sekin vanha juoppo sitten makaa". Jotain tuonsuuntaista olen joskus lukenut. Olisiko ollut Marokon kauhu tai Majewski, joku viisas(telija) kumminkin.
 
Mitäs jos sotiminen onkin loppupeleissä kivaa vaihtelua palkkatyöhön verrattuna ja siellä saa kunnon adrenaliinipiikkien, suht vapaan etusektoriin kohdistuvan tuhoamisen ja hävittämisen eikä suinkaan suunnittelun ja rakentamisen sijaan sekä hyvän toveriyhteisön takia riippuvuuden kyseiseen hommaan? Mitä jos oppii rakastamaan ihmisten tappamista, koska jokaisen rintakehään ammutun tuplalaukauksen myötä saa vallan päättää elämästä ja kuolemasta sekä vaikuttaa kerralla useisiin sukupolviin vain sormea koukistamalla.

En ollenkaan ihmettele, että monet kovassa maineessa olevat rikollisjärjestöt ovat saaneet alkunsa turhautuneiden sotaveteraanien toimesta. Odottaako yhteiskunta oikeasti, että sodittuani vuoden verran, jonka ohessa olen tuhonnut naapurin kalustoa kymmenien ellei satojen miljoonien edestä ja tappanut kymmenittäin ihmisiä alistun vanhaan alamaisen rooliin, jossa steissin järkkäri kaataa oluen maahan, poliisi sakottaa kokonaiskuvassa merkityksettömästä vilkun käyttämättä jättämisestä tai bussikuski käyttäytyy loukkaavasti jättäen tervehtimättä takaisin. Vitalis. Olen antanut ymmärtää itselleni, että näitä asioita on pohdittu mm. joskus -40 luvulla ja silloin käytännöksi vakiintui se, että vaikka laki on sama kaikille, niin sellaisiin, jotka ovat viimeiset puolenkymmentä vuotta lähinnä murhanneet ja eläneet kuoleman keskellä sitä ei välttämättä sovelleta ihan sellaisenaan, vaan kärjistetysti sanoen väkivaltakoneisto ei juuri puutu ellei ala olla hengenvaarallisia keissejä. Toki mm. järjestyksenvalvojien junapartioita edeltäneet sotapoliisin junapartiot kärsivät melkoista mieshukkaa samansisältöisissä tehtävissä kaataessan alkoholia maahan juna-asemilla ja suomalaispoliisin sotavuosina kohtaama vastarinta oli kovempaa kuin lopun lähes 95 vuotisen itsenäisyyden ajalla yhteensä. Väkisinkin tuo asetti tiettyjä muutospaineita tyyliin, jolla YJT pidetään yllä...

Ihmisviha ja kokeilunhalu on hyvä syy sotia?
 
pstsika kirjoitti:
Mitäs jos sotiminen onkin loppupeleissä kivaa vaihtelua palkkatyöhön verrattuna ja siellä saa kunnon adrenaliinipiikkien, suht vapaan etusektoriin kohdistuvan tuhoamisen ja hävittämisen eikä suinkaan suunnittelun ja rakentamisen sijaan sekä hyvän toveriyhteisön takia riippuvuuden kyseiseen hommaan? Mitä jos oppii rakastamaan ihmisten tappamista, koska jokaisen rintakehään ammutun tuplalaukauksen myötä saa vallan päättää elämästä ja kuolemasta sekä vaikuttaa kerralla useisiin sukupolviin vain sormea koukistamalla.

En ollenkaan ihmettele, että monet kovassa maineessa olevat rikollisjärjestöt ovat saaneet alkunsa turhautuneiden sotaveteraanien toimesta. Odottaako yhteiskunta oikeasti, että sodittuani vuoden verran, jonka ohessa olen tuhonnut naapurin kalustoa kymmenien ellei satojen miljoonien edestä ja tappanut kymmenittäin ihmisiä alistun vanhaan alamaisen rooliin, jossa steissin järkkäri kaataa oluen maahan, poliisi sakottaa kokonaiskuvassa merkityksettömästä vilkun käyttämättä jättämisestä tai bussikuski käyttäytyy loukkaavasti jättäen tervehtimättä takaisin. Vitalis. Olen antanut ymmärtää itselleni, että näitä asioita on pohdittu mm. joskus -40 luvulla ja silloin käytännöksi vakiintui se, että vaikka laki on sama kaikille, niin sellaisiin, jotka ovat viimeiset puolenkymmentä vuotta lähinnä murhanneet ja eläneet kuoleman keskellä sitä ei välttämättä sovelleta ihan sellaisenaan, vaan kärjistetysti sanoen väkivaltakoneisto ei juuri puutu ellei ala olla hengenvaarallisia keissejä. Toki mm. järjestyksenvalvojien junapartioita edeltäneet sotapoliisin junapartiot kärsivät melkoista mieshukkaa samansisältöisissä tehtävissä kaataessan alkoholia maahan juna-asemilla ja suomalaispoliisin sotavuosina kohtaama vastarinta oli kovempaa kuin lopun lähes 95 vuotisen itsenäisyyden ajalla yhteensä. Väkisinkin tuo asetti tiettyjä muutospaineita tyyliin, jolla YJT pidetään yllä...

Ihmisviha ja kokeilunhalu on hyvä syy sotia?
Klikkaa laajentaaksesi...
Plus ykkönen meikäläiseltä...
 
pstsika kirjoitti:
Mitäs jos sotiminen onkin loppupeleissä kivaa vaihtelua palkkatyöhön verrattuna ja siellä saa kunnon adrenaliinipiikkien, suht vapaan etusektoriin kohdistuvan tuhoamisen ja hävittämisen eikä suinkaan suunnittelun ja rakentamisen sijaan sekä hyvän toveriyhteisön takia riippuvuuden kyseiseen hommaan? Mitä jos oppii rakastamaan ihmisten tappamista, koska jokaisen rintakehään ammutun tuplalaukauksen myötä saa vallan päättää elämästä ja kuolemasta sekä vaikuttaa kerralla useisiin sukupolviin vain sormea koukistamalla.

En ollenkaan ihmettele, että monet kovassa maineessa olevat rikollisjärjestöt ovat saaneet alkunsa turhautuneiden sotaveteraanien toimesta. Odottaako yhteiskunta oikeasti, että sodittuani vuoden verran, jonka ohessa olen tuhonnut naapurin kalustoa kymmenien ellei satojen miljoonien edestä ja tappanut kymmenittäin ihmisiä alistun vanhaan alamaisen rooliin, jossa steissin järkkäri kaataa oluen maahan, poliisi sakottaa kokonaiskuvassa merkityksettömästä vilkun käyttämättä jättämisestä tai bussikuski käyttäytyy loukkaavasti jättäen tervehtimättä takaisin. Vitalis. Olen antanut ymmärtää itselleni, että näitä asioita on pohdittu mm. joskus -40 luvulla ja silloin käytännöksi vakiintui se, että vaikka laki on sama kaikille, niin sellaisiin, jotka ovat viimeiset puolenkymmentä vuotta lähinnä murhanneet ja eläneet kuoleman keskellä sitä ei välttämättä sovelleta ihan sellaisenaan, vaan kärjistetysti sanoen väkivaltakoneisto ei juuri puutu ellei ala olla hengenvaarallisia keissejä. Toki mm. järjestyksenvalvojien junapartioita edeltäneet sotapoliisin junapartiot kärsivät melkoista mieshukkaa samansisältöisissä tehtävissä kaataessan alkoholia maahan juna-asemilla ja suomalaispoliisin sotavuosina kohtaama vastarinta oli kovempaa kuin lopun lähes 95 vuotisen itsenäisyyden ajalla yhteensä. Väkisinkin tuo asetti tiettyjä muutospaineita tyyliin, jolla YJT pidetään yllä...

Ihmisviha ja kokeilunhalu on hyvä syy sotia?
Klikkaa laajentaaksesi...

Mikää ei voita kunnon adrenaliinipaukkua. Se on syy miksi meillä rauhan aikana löytyy palomiehiä, poliiseja ym. Tai ainakin mun (työ)kaveri piirissä tunnustetaan tämä. Varjopuolena taas se että muiden kuin kollegoiden kanssa on hankala kaverustua. "Vaikea selittää sokealle väreistä".
 
Laamanator kirjoitti:
Mitäs näille käsitteille on nykyajan Suomessa pyritty oikein hartijavoimin tekemään?
Klikkaa laajentaaksesi...

No eivät nämä käsitteet ole olleet ainakaan metioissa tiukkaa keskiötä. Ehkä nämä ovat sellaisia asioita, että kukin ratkaisee omalta kohdaltaan periaatteet, joiden mukaan pyrkii toimimaan. Nimenomaan pyrkii, koska ihminen on epätäydellinen. Joskus tulee virheitä ja horjahduksia...niistä ei pidä kaatua ja hylätä polkua vaan nousta sille uudestaan.

Erilaisten ismien, dogmien ja -ntojen jälkeen jahka saavutetaan mm. talouden reunaehdot, nämä kiusalliset ikiaikaiset arvot palaavat kehiin. Kipu ja älinä voi olla kova, mutta en näe paljon vaihtoehtojakaan.
 
pstsika kirjoitti:
Mitäs jos sotiminen onkin loppupeleissä kivaa vaihtelua palkkatyöhön verrattuna ja siellä saa kunnon adrenaliinipiikkien, suht vapaan etusektoriin kohdistuvan tuhoamisen ja hävittämisen eikä suinkaan suunnittelun ja rakentamisen sijaan sekä hyvän toveriyhteisön takia riippuvuuden kyseiseen hommaan? Mitä jos oppii rakastamaan ihmisten tappamista, koska jokaisen rintakehään ammutun tuplalaukauksen myötä saa vallan päättää elämästä ja kuolemasta sekä vaikuttaa kerralla useisiin sukupolviin vain sormea koukistamalla.
Klikkaa laajentaaksesi...

Erittäin hyvä pointti Pstsialta.
Kaikkialla tuntuu olevan se käsitys että sota on helvettiä, kuolemaa, verta ja suolenpätkiä. On se varmaan sitäkin, mutta se voi tosiaan olla myös jotain hienoa.

Ei ole ihan yksi tai kaksi veteraania, jotka ovat ihan suoraan myöntäneet kaipaavansa niitä aikoja. Se adrenaliini, aseveljeys, urhoollisuus, uhrautuvaisuus, yhteenkuulumisen tunne, syvemmät ystävyydet kuin koskaan olisi rauhan aikana mahdollista, kaikki se on niin positiivista sodassa, että se saa monen kaipaamaan sinne takaisin. "Siellä tunsin todella olevani elossa". Sanovat että koskaan et elä niin voimakkaasti, kuin silloin kun tiedät olevasi todellisessa hengenvaarassa.

Afganistanissa palvellut ystäväni, toimintaakin nähnyt: "Se oli ihan vitun siistiä".
Persianlahdella ja Afganistanissa palvellut Amerikkalainen ystäväni, todellakin toimintaa nähnyt: "Good times, the best of my life. I had guns, tanks, planes. I had good friends to protect, and bad guys to kill. What's not to like.".

Toiset inhoavat, toiset tykkäävät. Toiset tulevat ihmisraunioina, henkisinä tai fyysisinä, takaisin, toiset sanovat sen olleen elämänsä parasta aikaa. Suurin osa tulee takaisin ja jatkaa elämäänsä siitä mihin se lähtiessä jäi.
 
Kysymys on ajatus tavasta, toiselle lasi on puoli täysi toiselle puoli tyhjä.
Sama juttu, toiset keskittyvät pelkäämään, toiset kokevat ne hyvät puolet joita on ylempänä esitetty.

Pikku pelkääminen on kivaa, varsinkin jälkikäteen.
Valitettavasti sen myöntäminen saa ihmiset pitämään sinua hulluna. Toisaalta osittan tämä selittää erilaisten extreme harrastusten suosiota.
 
Sotaelämyksiä voi kiusallisesti sotkea mm. unenpuute, fyysisen ja henkisen rasituksen kumuloituminen, jatkuva ripuli, koetut järkytykset, pelko, epävarmuus tulevasta, sotalaitokseen vääjäämättä kuuluva hotina, odottaminen, likainen ja pesemätön olemus, raskaat varusteet, vittumainen esimies, vihollisen arvaamattomuus, ymmärrys siitä, että tässä voi oikeesti käydä heikosti itselle ja koko revohkalle, maalle jne.jne.

Vaikea minun on kaivaa tuosta myönteistä adrenaliinipiikkiä mistään kohtaa. Lähinnä sietokyvyn kasvattamista ja alituisesti pinnan alla väijyvää tai ilmoille purskahtanutta kyrpimistä. Jos sitten sattuu olemaan tilaisuudessa koko mehevän sodan aikana kahdesti rätkyttää kiväärillä jotain hahmoa jossain vesakossa.....tai vedellä tykin narusta tai hämmentää hernekeittoa aamuneljältä valvotun yön jälkeen.

Silkkaa paskaahan se sota on, enemmän kestämis-sietämiskysymys kuin adrenaliinipiikinmetsästystä.
 
war junkie

A soldier, marine, pilot, or sailor that goes to war as a means to satisfy his/her 'addicition' to the exhilaration/adrenaline rush/strong bond with other soldiers/ killing of the world's criminals/ etc. experienced during war, be it good or bad.
' Yo, man, whyz George going back to Afghanistan, his 8 year contracts up, aint it?'

' Yea, cuz, but hes goign back cause he a war junkie, mang. He gets a high out of shooting mofos, and getting shot back at. he loves the bond between him and the other dudes he fighting with. theyre all that matterz out therez in da battlefield, mang.'

'oh, true dat.'
Klikkaa laajentaaksesi...
http://www.urbandictionary.com/define.php?term=war junkie
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top