@Johannes, minusta olit pihalla nimenomaan rahoituksen ja yhteiskunnllisten vaikutusten suhteen, rauhan ajan kh on suunniteltu ja valmisteltu koulutustapahtuma, nopeasti järjestetty kh taas valmiuden kohottaminen, jossa käytännössä noudatetaan liikekannallepanon nuotteja. Näiden joukkojen määrä ei ole ratkaiseva, vaan se että ne ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan, siis ennen kuin vihollinen, vaikkapa nyt eduskuntatalon rappusilla tai Hki-Vantaan lentokentällä. Ei Krimilläkään mitään divisioonia tarvittu. Sen jälkeen kun avainkohteet on suojattu, voidaan sitten perustaa niitä muita joukkoja. Rahoitus taas toimii kuten edellä esitin, harjoituksia siirrellään perutaan ja jopa perustetaan kesken budjettikauden, esim. päällekkäisten kalusto- tai harjoitusaluevarausten takia, ilman että joka lappua kierrätetään eduskunnan kautta. Se on aivan normaalia toimintaa myös rauhan aikana.
Hallituksen koolle kutsumisen suhteen olet todennäköisesti oikeassa, mutta viestiverkon nyykähtäminen ja mediassa riehuva disinformaatio saattaa aiheuttaa sen, että tieto ei kulje ylhäältä alaspäin, jolloin joku aluetoimisto/joukko-osasto saattaa joutua yksin päättämään, mitä ihmettä tehdään sen satamaan yllättäen ilmaantuneen venäläisomisteisen rahtilaivan kanssa...
Mitään valtavia massoja tällä ei tietenkään riviin kutsuta, tärkeintä on nopeus ja aloitteen otto, sekä viestin lähettäminen, kuten JR49 mainitsikin.
Suomen asevelvollisuus- ja perustuslaki määrittelee hyvin yksiselitteisesti sen, miten joukko-osastoja kutsutaan, minkälainen määrä ja myös sen millä mandaatilla nuo joukot toimivat ja miten noiden joukkojen toiminta saadaan yhteiskunnallisella tasolla tuettua. Tuo nimike on liikekannallepano. Se voi olla valtakunnallinen, alueellinen. Se voi koskea koko reserviläisarmeijaa tai vain pientä osaa siitä. Edelleenkin, on todella mielenkiintoista nähdä, mikä tuon uuden lain sisältö tulee olemaan ja miten se suhtautuu Suomen olemassa olevaan lainsäädäntöön. Tämä ei mielestäni ole mitenkään selkeä ja sinä et ole tuonut tuohon minkäänlaista argumenttia, jotta muuttaisin omaa kantaani.
Alkuperäisessä viestissäsi mainitsit, että ad-hoc kertausharjoitukset olisivat jonkinlainen oikotie siihen, että valmiutta voidaan nostaa ilman että Suomen tasavallan hallitus tai eduskunta olisi asiasta päättämässä. Suora lainaus omaa tekstiäsi:"Homman juju on siinä, että kertausharjoituksien toimeenpanosta voi puolustusvoimat päättää ILMAN poliitikkojen vatulointia." Olen tuosta täysin eri mieltä ja odotan mielenkiinnolla, miten eduskunnan ja hallituksen rooli on tuossa uudessa lain valmistelussa otettu huomioon. Myöskin jos kyseessä on pieniä määriä joukkoja, niiden kutsuminen hyvinkin lyhyellä varotusajalla onnistuu jo nykyiselläkin lainsäädännöllä. Ei tarvitse mitään uutta.
Mitä tulee kommentteihin siitä, että kertausharjoituksilla voidaan näyttää vihamieliselle taholle, että maa on yhtenäinen ja toimii on tietenkin totta. Argumentteina se on niin itsestäänselvä, että tuskin siihen kannattaa enemmän bittejä käyttää.
Syy, miksi nämä muotoseikat ovat niin tärkeitä on se, miten Venäjä teki Krimillä iskun EU:n, YK:n ja NATO:n muotoseikkoja ja Ukrainan omaa sekaannusta vastaan. Ne vihreät miehet olivat siihen ainoastaan välikappale. Jos Suomi lainsäädännössään keskittyy ainoastaan siihen miten mahdollisimman nopeasti jaetaan maastopukuja ja tussareita, peli on jo menetetty.
Suomi on sotien jälkeisen ajan sitoutunut erinäisiin kansainvälisiin sopimuksiin ilman, että Suomen omassa lainsäädännössä on mietitty, miten sitä pitäisi muuttaa, että se olisi linjassa kansainvälisten sopimusten kanssa. Suoraan sanottuna se on jäänyt tekemättä, mikä on vakava puute.
Esimerkiksi Pariisin rauhansopimus 1947 on edelleen osa Suomen lainsäädäntöä ja se on edelleen virallinen sopimus USA:n, Ranskan, Saksan, UK:n ja Venäjän välillä. Presidentti Koivisto yksipuolisesti totesi, että koska Neuvostoliitto hajosi, sopimus ei meitä enää koske. Mikään voittajavaltio ei ole muuttanut omia sitovia kansainvälisiä sopimuksiaan Koiviston toteamuksen takia. Se miksi tämä esimerkki on tärkeä on se, että jos esimerkiksi Venäjä aloittaa jonkin agression Suomea vastaan, Venäjä voi samalla aiheuttaa hämäännystä ja viivytystä niiden valtioiden parlamenteissa, joiden pitäisi äänestää Suomen avustamisen puolesta. Muistuuko mieleen tämä uutinen?
http://www.uusisuomi.fi/ulkomaat/81...inen-suomesta-rikkoo-pariisin-rauhansopimusta
Tuosta ylläolevasta ei voi syyttää Venäjää eikä siinä tilanteessa niitä hitaita parlamentteja, vaan ainoastaan Suomen sodanjälkeistä politiikkaa, missä aktiivisesti tuolle rauhansopimukselle ei ole haettu uutta ratifiointia sopijapuolten kesken.
Näitä esimerkkejä löytyy monia muitakin. Esimerkiksi Suomi on sitoutunut siihen, että sodanajan joukoissa on ainoastaan koulutettuja joukkoja. Tämä tulee YK:n ratifioiuduista sopimuksista. Missään Suomen omassa lainsäädännössä ei ole määritelty sitä, mitä tuo koulutettu joukko tarkoittaa. Tarkoittaako se esimerkiksi sillä hetkellä palveluksessa olevia varusmiehiä vaiko eikö? Jälleen kerran esimerkiksi Venäjä voi takertua muotoseikkoihin ja tehdä avustusta harkitsevien valtioiden parlamenttien päätökset hankaliksi tai ainakin viivästyttää niitä.
Jos palataan tähän ad-hoc kertausharjoitukseen, palvellakseen Suomen etua, sen pitää olla 100% linjassa jo olemassaolevan lainsäädännön ja vastuiden kanssa. Muuten niillä kuuluisilla "trolleilla" on mahdollisuus masinoida keskustelu, jossa hallitus ei tiedä, pitäisikö tehdä kertausharjoitukset vaiko liikekannallepano vaiko mitä. Pahimmassa tapauksessa, jos todellakin olisi niin, että joku rupinen aluetoimisto voi kutsua iltapäiväksi kertausharjoituksen kasaan, Venäjä voi aina väittää, että Suomen tätä aluetta pitää nyt tulla auttamaan ja sieltä on pyydetty. Terijoen hallitus kuulostaa varmaan tutulta?
Ylläolevasta tässä on kysymys, eikä kumisaappaiden jaon nopeudesta. Valtiossa ja valtioiden välillä asioita ei vaan miehissä sovita silleen ja tälleen miten mieli menee. Kaikki perustuu parlamenttien hyväksymiin lakeihin ja niitä toteuttaviin elimiin.
Johannes 
kiinnostunut jäsen voisi postata taas kerran tuon sopimuksen framille. Se on SE soppari, jonka pohjalle Suomi ja Venäjä rakentavat suhteensa de facto ja itse sopimus on de jure. 
