Valvoin öitä turvakodissa, jotta toiset saisivat nukkua – Työ nosti kyyneleet silmiin ja opetti, mitä on toivo
Nuoruuden työ turvakodin yövuoroissa sai pohtimaan, kuinka paljon tarvitsemme toisiamme pimeimmällä hetkellä, kirjoittaa Maaret Kallio kolumnissaan.Maaret Kallio
Valvoin öitä turvakodissa, jotta toiset saisivat nukkua – Työ nosti kyyneleet silmiin ja opetti, mitä on toivo
Nuoruuden työ turvakodin yövuoroissa sai pohtimaan, kuinka paljon tarvitsemme toisiamme pimeimmällä hetkellä, kirjoittaa Maaret Kallio kolumnissaan.Maaret Kallio
YÖN PIMEIMMÄT tunnit olivat myös kaikkein pisimmät. Sudenhetket tulivat aivan uudella tavalla tutuiksi. Asukkaat nukkuivat, ja omakin keho vaati kovaäänisesti unta.
Yövuorossa ei tietenkään voinut nukkua. Oli pysyttävä hereillä ja varuillaan, jos yöllä olisi saapunut uusi asukas tai raivostunut läheinen ajellut pihalle osoittamaan mieltään. Uhka oli oikea, ja samalla voimakkaimpana puolustuskeinona oli pystyä pysymään rauhallisena ja turvallisena yön vartijana.
https://www.hs.fi/elama/art-2000007903579.html
TEIN parikymppisenä sosiaalialan opiskeluiden ohessa yövuoroja turvakodissa. Turvakotiin hakeutuivat naiset, jotka eivät voineet olla enää kotonaan. Usein huoneisiin majoittui myös lapsia, jotka olivat lähteneet turvaan omasta kodistaan. Mikä ristiriita: turvaan omasta kodistaan.
Yövuorot tehtiin siihen aikaan yksin, mikä on nyt yli 20 vuotta myöhemmin ajateltuna melko paljon vaadittu aloittelevalta ammattilaiselta. Turvakoti seisoi keskellä pimeää metsää, eikä sisältä pystynyt öisin näkemään ulos. Työntekijöiden huoneen ikkuna oli turvalasia. Se oli se huone, jossa oli tarkoitus vaarallisen ulkoisen uhan sattuessa odottaa poliisia.
YÖN PIMEIMMÄT tunnit olivat myös kaikkein pisimmät. Sudenhetket tulivat aivan uudella tavalla tutuiksi. Asukkaat nukkuivat, ja omakin keho vaati kovaäänisesti unta.
Yövuorossa ei tietenkään voinut nukkua. Oli pysyttävä hereillä ja varuillaan, jos yöllä olisi saapunut uusi asukas tai raivostunut läheinen ajellut pihalle osoittamaan mieltään. Uhka oli oikea, ja samalla voimakkaimpana puolustuskeinona oli pystyä pysymään rauhallisena ja turvallisena yön vartijana.
KUN AJATUS ei juossut ja keho oli väsymyksestä kohmea, aloin usein leipoa. Vaivasin taikinaa suuressa keittiössä ja paistoin aamiaiseksi pellillisiä tuoreita sämpylöitä. Vähintään yhtä paljon itseni kuin asukkaitten turvaksi.
Väsymystä karkotin usein myös neulomalla yöllä yksinkertaisia valkoisia villaisia kaulaliinoja. Puikkojen hennolta kilinältä oli helppo kuunnella sohvalle saapunutta surijaa, jolle yö ei suonut levon hetkeä. Olin usein merkittävästi nuorempi kuin talon asukkaat ja silti tärkeänä turvana. Pimeän yön vartijana.
Jälkikäteen olen monesti pohtinut nuorta uskallustani. Miten rohkeninkaan tehdä yksinäisiä yövuoroja suuressa talossa keskellä synkkää metsää. Ihmettelin, miten minä, vielä miltei lapsi itsekin, osasin olla turvana toisille yössä, joka oli heidän pimeänsä, muttei omani. Ehkä juuri siksi.
Toisinaan yövuoron jälkeen pyöräilin kotiin omaan yksiööni ja itkin. Helpotuksesta, että yö oli mennyt hyvin. Järkytyksestä siitä aukeavasta maailmasta, jota työ yö toisensa jälkeen tarjoili. Kiitollisuudestakin, että sain ja osasin olla turvana toisille yön pimeinä hetkinä. Vastuusta ja luottamuksesta, johon toinen voi hauraassa hetkessään varata.
ON NIIN PALJON helpompi nukkua, kun tietää, että joku toinen valvoo yhä.
Olen työurallani, äitinä ja läheisenä ollut lukemattomia kertoja toisen yön vartijana.
Mutta niin on minunkin yötäni vartioitu. Olen soittanut potilassängyn kelloa keskellä yötä ja saanut hoitajalta apua keskelle kovien kipujen. Olen kavunnut kainaloon itkemään lohdutonta itkua, jolle ei tahdo löytyä sanoja. Olen istunut psykoterapeutin vastaanotolla saaden olla suu, joka puhuu. Se, jolle löytyy korvat, jotka tarkoin kuuntelevat.
Minä olen kannatellut, mutta niin on minuakin kannateltu.
EI OLE ELÄMÄÄ ilman yötä – eikä turvaa ilman yön vartijoita. Elämän matkan varrella roolit aina uudelleen vaihtuvat, ja niin kuuluukin tapahtua.
Jollekin yö on juuri nyt pimeimmillään. Toisella on tärkeä vartijan vuoro. Joskus on suurinta rohkeutta suostua suojeltavaksi. Toisinaan on otettava suojelijan elämää kannatteleva paikka ja kuljetella rohkeasti yli pimeimpien tuntien.
Ei peloton ole vartijakaan, mutta levollisesti lähellä, kunnes aamun valo alkaa jälleen herätä.
Toivo on sitä, että joku on riittävän rauhassa siellä, missä toisella on kaikkein pimeintä.
Yövuorot tehtiin siihen aikaan yksin, mikä on nyt yli 20 vuotta myöhemmin ajateltuna melko paljon vaadittu aloittelevalta ammattilaiselta. Turvakoti seisoi keskellä pimeää metsää, eikä sisältä pystynyt öisin näkemään ulos. Työntekijöiden huoneen ikkuna oli turvalasia. Se oli se huone, jossa oli tarkoitus vaarallisen ulkoisen uhan sattuessa odottaa poliisia.
YÖN PIMEIMMÄT tunnit olivat myös kaikkein pisimmät. Sudenhetket tulivat aivan uudella tavalla tutuiksi. Asukkaat nukkuivat, ja omakin keho vaati kovaäänisesti unta.
Yövuorossa ei tietenkään voinut nukkua. Oli pysyttävä hereillä ja varuillaan, jos yöllä olisi saapunut uusi asukas tai raivostunut läheinen ajellut pihalle osoittamaan mieltään. Uhka oli oikea, ja samalla voimakkaimpana puolustuskeinona oli pystyä pysymään rauhallisena ja turvallisena yön vartijana.
KUN AJATUS ei juossut ja keho oli väsymyksestä kohmea, aloin usein leipoa. Vaivasin taikinaa suuressa keittiössä ja paistoin aamiaiseksi pellillisiä tuoreita sämpylöitä. Vähintään yhtä paljon itseni kuin asukkaitten turvaksi.
Väsymystä karkotin usein myös neulomalla yöllä yksinkertaisia valkoisia villaisia kaulaliinoja. Puikkojen hennolta kilinältä oli helppo kuunnella sohvalle saapunutta surijaa, jolle yö ei suonut levon hetkeä. Olin usein merkittävästi nuorempi kuin talon asukkaat ja silti tärkeänä turvana. Pimeän yön vartijana.
Jälkikäteen olen monesti pohtinut nuorta uskallustani. Miten rohkeninkaan tehdä yksinäisiä yövuoroja suuressa talossa keskellä synkkää metsää. Ihmettelin, miten minä, vielä miltei lapsi itsekin, osasin olla turvana toisille yössä, joka oli heidän pimeänsä, muttei omani. Ehkä juuri siksi.
Toisinaan yövuoron jälkeen pyöräilin kotiin omaan yksiööni ja itkin. Helpotuksesta, että yö oli mennyt hyvin. Järkytyksestä siitä aukeavasta maailmasta, jota työ yö toisensa jälkeen tarjoili. Kiitollisuudestakin, että sain ja osasin olla turvana toisille yön pimeinä hetkinä. Vastuusta ja luottamuksesta, johon toinen voi hauraassa hetkessään varata.
ON NIIN PALJON helpompi nukkua, kun tietää, että joku toinen valvoo yhä.
Olen työurallani, äitinä ja läheisenä ollut lukemattomia kertoja toisen yön vartijana.
Mutta niin on minunkin yötäni vartioitu. Olen soittanut potilassängyn kelloa keskellä yötä ja saanut hoitajalta apua keskelle kovien kipujen. Olen kavunnut kainaloon itkemään lohdutonta itkua, jolle ei tahdo löytyä sanoja. Olen istunut psykoterapeutin vastaanotolla saaden olla suu, joka puhuu. Se, jolle löytyy korvat, jotka tarkoin kuuntelevat.
Minä olen kannatellut, mutta niin on minuakin kannateltu.
EI OLE ELÄMÄÄ ilman yötä – eikä turvaa ilman yön vartijoita. Elämän matkan varrella roolit aina uudelleen vaihtuvat, ja niin kuuluukin tapahtua.
Jollekin yö on juuri nyt pimeimmillään. Toisella on tärkeä vartijan vuoro. Joskus on suurinta rohkeutta suostua suojeltavaksi. Toisinaan on otettava suojelijan elämää kannatteleva paikka ja kuljetella rohkeasti yli pimeimpien tuntien.
Ei peloton ole vartijakaan, mutta levollisesti lähellä, kunnes aamun valo alkaa jälleen herätä.
Toivo on sitä, että joku on riittävän rauhassa siellä, missä toisella on kaikkein pimeintä.
