Eräs paikallinen sotaveteraani, nyt jo edesmennyt, oli läsnä, kun Ihantalassa paljastettiin tämä muistokivi vuonna 2004. Sotaveteraani oli osallistunut Ihantalan taisteluun, ja minullekin hän kertoi, että venäläisten aaltoja sai ikään kuin niittää nurin konepistoolisuihkuilla. Hän käytti nimenomaan niittää-termiä, sillä niitä tuli niin massamaisesti päälle jossain vaiheessa.
Muut mukana olleet nuoremmat seuralaiset kertoivat seuraavasta tapahtumasta. Kun juhlallisuudet olivat ohi, niin veteraani köpötteli, sydänvaivaisena, sivummalle etsimään omaa asemaansa. Löysi sen ison kiven, jonka juurella poteronsa oli ollut. Katselee maisemia ajatuksiinsa uppoutuneena.
Sitten paikalle tulee toinen veteraani. Vanhukset luovat toisiinsa silmäyksen ja ilmeet vaihtuvat epäuskoon. Keskustelu kävi tähän tyyliin:
- Olikos sinulla se venäläinen sotasaaliskoopee?
- Oli. Ja sinä taisit olla tulenjohtaja?
- Kyllähän minä olin.
Siinä miehet tapasivat ensimmäistä kertaa sitten heinäkuun -44, mutta muistivat jotenkin vielä kasvonpiirteet. Olivat useita vuorokausia olleet samassa asemassa, jiiveen mies piti päälletunkijoita koopeella kurissa ja tj laittoi isommalla kädellä niitä kuriin. Sen jälkeen eivät olleet tavanneet.
Oli ollut kuulemma säväyttävä hetki sivusta seuranneilla nuoremmilla saattajilla

.
Olen tuota usein miettinyt. Hetket suoraan nuoruudesta, nostettuna pintaan vanhoille miehille, heidän viimeisillä hetkillään. Isänmaa pelastettuna, mutta mitä mahtoivat nähdä nämä vanhukset tarkastellessaan aukeaa? Tai kuulla ajatuksissaan?
Jotain sellaista, jonka välittämiseen sanat eivät riitä, mutta kerran sen kokeneiden kesken, vain silmäys toisiinsa riittää.