Deeiii
Eversti
Kylmän sodan ydinasestrategia on ollut eräänlainen harrastus, ja jossain vaiheessa olen tästä aiheesta lukenut suunnilleen kaiken, mitä olen käsiini saanut. En väitä omistavani absoluuttista totuutta, mutta tässä muutama oma päätelmäni.
1. Aseiden tarkkuus on parantunut huikeasti. Tämä mahdollistaa saman vaikutuksen aikaansaamisen vähemmillä aseilla.
2. Iso osa noista kymmenistä tuhansista pommeista oli "taktisia" aseita. Näille oli vielä 1960-luvulla jotensakin perusteltavissa olevia käyttötarkoituksia. Lisäksi tuohon aikaan ei vielä ihan tajuttu, mitä seurauksia pommien käytöllä voi olla. Hupaisana sivuhuomiona, löytyypä jopa "Atom-Age Combat"-niminen Korkeajännitys-henkinen sarjakuvalehti, jossa ydinaseita pidetään vain isompina tavallisina pommeina.
3. Aseet olivat haavoittuvaisempia. Ohjukset piti nostaa pukeille ja tankata ennen laukaisua; lentokoneiden piti körötellä kohteen yläpuolelle. Tämä jo yksin tarkoitti paljon suurempaa vaatimusta varastoille.
4. Tähän kun yhdistetään eri aselajien välinen kilpailu ja yleinen "meillä pitää olla isompi"-henkinen suurvaltojen kisailu, sekä ääretön paranoia molemmilla puolilla niin eipä ihme, että pommeja rakenneltiin tuhansin.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa eri aselajit mittasivat omaa tärkeyttään vielä 1960-luvulla pitkälti sillä, paljonko niillä oli hallussaan ydinpommeja. Ja kun tiedetään, että esimerkiksi laivaston pahin vihollinen oli ilmavoimat, ja ilmavoimat piti kaikkia muita aselajeja hyödyttöminä, niin voi kuvitella, että mitään kokonaisoptimointia ei päästy tekemään. Neuvostoliitossa salailu oli sitä tasoa, että vain harva edes tiesi, kuinka paljon pommeja oikeasti oli, ja miksi niitä rakennettiin; puolustusministerille sopi oikein hyvin, että hän sai palli(e)nsa kasvattamiseksi enemmän rahaa lyömällä pöytään koko ajan suurempia vaatimuksia ja kauhistuttavampia uhkakuvia. Tämän lisäksi useimmista projekteista oli samaan aikaan käynnissä kaksi versiota, uskaliaampi ja luotettavampi, ja monesti sisäpolitiikka johti sitten siihen, että molemmat otettiin käyttöön ja vielä varmuuden vuoksi rakennettiin kolmas järjestelmä.
Asevarustelun logiikka myös kiihdytti pommien rakentamista. Ensin Yhdysvallat pelkäsi, että sen iskukyky voidaan tuhota lentokentille yllätyshyökkäyksellä. Ratkaisu oli rakentaa lisää lentokoneita, lisää pommeja, ja lisää lentokenttiä, ja myöhemmässä vaiheessa enemmän ohjuksia. Tämä näytti neuvostoliittolaisten analyytikkojen silmiin siltä, että Yhdysvallat valmistautuu hyökkäämään ja tuhoamaan Neuvostoliiton ydiniskukyvyn yllätysiskulla lähtökuoppiinsa - mikä muuten olisi vielä 1960-luvun alkupuolella saattanut onnistua. Kannattaa myös muistaa, että neukut olivat noin 100% varmoja, että kapitalistit vain odottavat tilaisuutta hyökätäkseen ja tuhotakseen äiti Venäjän. (Ei ole paljon ajattelu Venäjällä muuttunut noista ajoista.)
Joten neukut rakensivat hullun lailla lisää ohjuksia, semminkin koska neukkuaseiden luotettavuus ja tarkkuus olivat varsin kehnoja verrattuna amerikkalaisiin.
Ja tämä taas sitten näytti amerikkalaisista siltä, että neukut valmistautuvat ensi-iskuun. (Täysin tyypillistä oli, että neuvostoaseiden kaikkia ominaisuuksia yliarvioitiin systemaattisesti.) Joten piti saada lisää ohjustimia, jotta epävirallisesti ainoana strategiana pidetty "ride-out and retaliate" voitaisiin luotettavasti toteuttaa.
Näin se piiri pieni pyöri. En suoraan sanottuna keksi ihan äkkiä hullumpaa ajanjaksoa ihmiskunnan historiassa, ja siihen sentään mahtuu kaikenlaista.
Ylipäänsä koko ajattelu lähti aika erikoisista lähtöoletuksista. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pommien määrää perusteltiin sillä, että näin ja näin monta asetta tarvittaisiin sotasuunnitelman (SIOP) toteuttamiseen. Käytännössä tuo tarkoitti, että tietty laskennallinen "damage expectancy" saataisiin aikaan, eli tietty prosentti maalipisteistä tuhottaisiin.
Maalipisteitä oli suunnattomasti, jossain vaiheessa muistaakseni yli 16 000. Teoriassa kaikkiin oli ainakin valmius hyökätä; käytännössä varmaan ihan kaikkiin ei ollut tarkoitus missään oloissa laukaista. Kun aseita tuli lisää, myös maaleja löydettiin lisää: jossain vaiheessa kaikki Varsovan liiton yli 20 000 asukkaan asutuskeskukset taisivat olla maalipisteinä. Tämä taas johti siihen, että vielä enemmän maaleja piti tuhota esimerkiksi näihin ensimmäisiin maaleihin pääsemisen helpottamiseksi. Mikä sitten taas kertautui vaadittavien aseiden määrässä.
Maalittaminen tehtiin hyvin konservatiivisesti: tiettävästi esimerkiksi Moskovassa puolustusministeriön talon etelä- ja pohjoispäätyä varten oli oma 150 kt aseensa, niiden muiden Moskovan eri kohteiden tuhoamiseen tarkoitettujen aseiden lisäksi. (Näihin kuului eri variaatioissa useita 9 megatonnin pintaräjähteisiä lentopommeja syvälle Kremlin alle haudattujen komentobunkkereiden tuhoamiseen.) Damage expectancy-laskelmissa otettiin huomioon vain suora räjähdys- ja lämpövaikutus, tulipaloille ja säteilylle ei huomioitu mitään vaikutuksia. Kun eräs asiaa selvittänyt tutkija kysyi maalitusupseerilta, miten Hiroshima maalitettaisiin, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: muistaakseni kuusi 150-300 kt ilmaräjähdystä. ("Little Boy" oli teholtaan arviolta 14 kt.)
Tietenkin oli niin, että osa tästä ylitaposta johtui siitä, että vihollisen toiminta täytyi laskea mukaan. Esimerkiksi tuosta Hiroshima-esimerkistä olisi laskennallisesti varmaankin arvioitu kolmen pommin tuhoutuvan vihollisen ensi-iskussa, ja yhden pommin tulevan alasammutuksi pommikoneen mukana. Mutta nämä laskelmat tosiaan olettivat, että se toinen osapuoli ampuu ensin ja tuhoaa osan aseista.
Tämä ajattelu muuttui hitaasti lähinnä sukellusveneohjusten kehittymisen myötä, mutta myös siksi, kun vuosikymmenien aamisteluista ja sotapeleistä huolimatta mitään "voittavaa" strategiaa ydinsodan käymiseksi ei löydetty. Ihan muutama vuosi sitten joukko amerikkalaisia ja venäläisiä evp-ydinaseupseereita julkaisi aika kattavan selostuksen siitä, miten noin 100 ydinaseen varasto olisi riittävä pelote kaikkiin nähtävissä oleviin tarkoituksiin.
Tausta-ajatuksena on, että sellaisia rationaalisia poliittisia tavoitteita ei ole, minkä vuoksi kannattaisi riskeerata 10 oman kaupungin tuho. Eikä isompaa määrää aseita kannata rakentaa vastustajan aseiden tuhoamiseksi, koska vastapuoli voi rakentaa varsin helposti enemmän aseita ja suojata ne paremmin. Mikä nähtiin jo kylmän sodan aikana. Olen molemmista aika samaa mieltä.
Kiinalaiset ovat itse asiassa luultavasti fiksuimpia tässä asiassa. Heillä on ehkä parisataa ydinasetta, piilotettuna eri puolille maata ja sukellusveneisiin. Suotta tuhlaavat rahaa mihinkään isompaan projektiin.
Reaalimaailmassa tämä vaan on yhtä todennäköistä kuin se, että tosipaikan puolen miljoonan venäläissotilaan torjumiseen riittäisi, kun jokainen reserviläinen ampuu kaksi laukausta.
Ydinaseiden piilottaminen on aika helppoa: amerikkalaiset ovat julkisesti myöntäneet, että heillä ei ole vieläkään käsitystä siitä, missä kiinalaisten kaikki aseet ovat. Venäläisistä aseista on parempi käsitys niin kauan kun ne pysyvät varikoilla, mutta esimerkiksi Topol- ja RS-24-rykmentit harjoittelevat nopeaa hajaantumista kriisin sattuessa. Puolessa tunnissa ne ovat jo niin kaukana, että jokaisen tuhoamiseen tarvitaan käytännössä oma lentosuoritteensa. Jos ne ylipäätään löydetään.
Amerikkalaiset itse ylpeilevät, että Ohio-luokan ohjusveneitä ei tiettävästi ole koskaan kyetty jäljittämään pitkäaikaisesti pelotepartioilla. Veneet ovat ainakin 1990-luvun alusta saakka olleet niin hiljaisia, että sama volyymi merivettä tuottaa laskennallisesti enemmän taustahälyä; niitä sanotaankin "mustiksi aukoiksi." (Ja ei: tätä ei käytännössä voi käyttää hyväksi havaitsemisessa.) Venäläiset ovat olleet tekniikassa vähän jäljessä, mutta eivät kovin paljon, joten nykyiset venäläiset ohjusveneet pystynevät aika samaan kuin Ohiot 1990-luvulla. Tietääkseni jenkkilaivasto on avoimesti myöntänytkin, että heillä ei enää ole keinoja jäljittää uudempia venäläisiä suklareita.
Venäläisillä on lisäksi käytettävissään niinsanottu bastionistrategia. Kansainvälisen tilanteen kriisiytyessä ohjusveneet voitaisiin ajaa Barentsinmerelle ja Okhotskinmerelle. Näille vesialueille johtavat reitit sitten tukittaisiin miinoituksilla, vedenalaisilla sensoreilla, vedenalaisilla ja pintalaivastolla, ja suto-koneilla. Voi olla, että amerikkalaiset pääsisivät vieläkin bastionien sisälle (rauhan aikana pääsevät, kun miinoituksia ei ole eikä laivasto ammu kovilla) mutta on suurta toiveajattelua kuvitella, että he pystyisivät luotettavasti upottamaan edes suurimman osan ohjusveneistä ennen laukaisua. Jos yksikin nyt kaavaillusta kymmenestä veneestä selviää, suurkaupunkeja ei tuhoudu kymmenen vaan sata.
Tähän sitten päälle 1-6 kaupunkia per selviytyvä Topol- tai RS-24-laukaisin. Mitkä muuten kykenevät tulitoimintaan minuuteissa laukaisukäskystä, eli luultavasti ampumaan ohjuksen ennen tuhoutumistaan, jos vain ilmapuolustus välittää varoituksen tulossa tai käynnissä olevasta hyökkäyksestä.
Haluaisin kyllä nähdä sen poikkeustilanteen, missä "edes" kymmenen suurkaupungin menettäminen palvelisi jotain rationaalista strategista päämäärää. Melkein vaatisin aika yksityiskohtaisen skenaariokuvauksen.
Tässä on nyt mielestäni vähän samanlainen kysymys, kuin että pitäisikö poliisin aseistautua singoilla. Ehkä suurempi tuhovoima pelottaisi joitain hulinoitsijoita.
Toisaalta sitten sinkojen vastustajat huomauttanevat, että jos suuri osa poliisin aserahoista laitetaan sinkoihin, joku vähemmän kaheli mutta laskelmoiva pahantekijä saattaa laskea, että poliisi ei käyttäisi kuitenkaan sinkoa vaikkapa panttivankitilanteen laukaisemisessa.
Tämä taitaa olla se on se suurin syy, miksi sotilaat pääsääntöisesti vastustavat ydinaseita. Kun niillä ei oikein tee mitään oikein missään reaalisesti kuviteltavissa olevassa tilanteessa, ja niihin kipatut rahat (ja palkka-armeijoissa miesvoima) ovat poissa suorituskyvyistä, joilla tekisikin jotain.
. Voin katsastaa kotiin päästyäni kirjahyllyn ja korjailen jos jotain merkittävää jäi uupumaan. Jätin tästä tarkoituksella esoteerisemmat kirjat kuten On Thermonuclear War pois, ne ovat vielä jäätävämpiä kuin Blairin kirjat eivätkä mitenkään merkittävästi lisää ymmärrystä itse asiasta.