Taktisten ydinaseiden käyttö ja ydinsodasta ylipäätään

Deeiii

Eversti
Kommenttisi on hyvä, mutta jos nykyinen asemäärä mahdollistaa vihollisen täydellisen tuhoamisen, niin miksi supervallat sitten kilpailivat ydinaseissa joitakin kymmeniä vuosia sitten? Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto tarvitsi 40 000 ydinkärkeä, mutta Venäjä tarvitsee nykyään alle 5 000. Mistä tuo aiheutuu? Tuskin Neuvostoliitossakaan keräiltiin pommeja kuin postimuerkkejä. (Oletan kaavion heijastavan myös aseiden kokonaistehokkuutta, vaikka aseiden tarkkuus ja megatonnimäärä eivät siitä ilmenekään.)
Kylmän sodan ydinasestrategia on ollut eräänlainen harrastus, ja jossain vaiheessa olen tästä aiheesta lukenut suunnilleen kaiken, mitä olen käsiini saanut. En väitä omistavani absoluuttista totuutta, mutta tässä muutama oma päätelmäni.

1. Aseiden tarkkuus on parantunut huikeasti. Tämä mahdollistaa saman vaikutuksen aikaansaamisen vähemmillä aseilla.

2. Iso osa noista kymmenistä tuhansista pommeista oli "taktisia" aseita. Näille oli vielä 1960-luvulla jotensakin perusteltavissa olevia käyttötarkoituksia. Lisäksi tuohon aikaan ei vielä ihan tajuttu, mitä seurauksia pommien käytöllä voi olla. Hupaisana sivuhuomiona, löytyypä jopa "Atom-Age Combat"-niminen Korkeajännitys-henkinen sarjakuvalehti, jossa ydinaseita pidetään vain isompina tavallisina pommeina.

3. Aseet olivat haavoittuvaisempia. Ohjukset piti nostaa pukeille ja tankata ennen laukaisua; lentokoneiden piti körötellä kohteen yläpuolelle. Tämä jo yksin tarkoitti paljon suurempaa vaatimusta varastoille.

4. Tähän kun yhdistetään eri aselajien välinen kilpailu ja yleinen "meillä pitää olla isompi"-henkinen suurvaltojen kisailu, sekä ääretön paranoia molemmilla puolilla niin eipä ihme, että pommeja rakenneltiin tuhansin.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa eri aselajit mittasivat omaa tärkeyttään vielä 1960-luvulla pitkälti sillä, paljonko niillä oli hallussaan ydinpommeja. Ja kun tiedetään, että esimerkiksi laivaston pahin vihollinen oli ilmavoimat, ja ilmavoimat piti kaikkia muita aselajeja hyödyttöminä, niin voi kuvitella, että mitään kokonaisoptimointia ei päästy tekemään. Neuvostoliitossa salailu oli sitä tasoa, että vain harva edes tiesi, kuinka paljon pommeja oikeasti oli, ja miksi niitä rakennettiin; puolustusministerille sopi oikein hyvin, että hän sai palli(e)nsa kasvattamiseksi enemmän rahaa lyömällä pöytään koko ajan suurempia vaatimuksia ja kauhistuttavampia uhkakuvia. Tämän lisäksi useimmista projekteista oli samaan aikaan käynnissä kaksi versiota, uskaliaampi ja luotettavampi, ja monesti sisäpolitiikka johti sitten siihen, että molemmat otettiin käyttöön ja vielä varmuuden vuoksi rakennettiin kolmas järjestelmä.

Asevarustelun logiikka myös kiihdytti pommien rakentamista. Ensin Yhdysvallat pelkäsi, että sen iskukyky voidaan tuhota lentokentille yllätyshyökkäyksellä. Ratkaisu oli rakentaa lisää lentokoneita, lisää pommeja, ja lisää lentokenttiä, ja myöhemmässä vaiheessa enemmän ohjuksia. Tämä näytti neuvostoliittolaisten analyytikkojen silmiin siltä, että Yhdysvallat valmistautuu hyökkäämään ja tuhoamaan Neuvostoliiton ydiniskukyvyn yllätysiskulla lähtökuoppiinsa - mikä muuten olisi vielä 1960-luvun alkupuolella saattanut onnistua. Kannattaa myös muistaa, että neukut olivat noin 100% varmoja, että kapitalistit vain odottavat tilaisuutta hyökätäkseen ja tuhotakseen äiti Venäjän. (Ei ole paljon ajattelu Venäjällä muuttunut noista ajoista.)

Joten neukut rakensivat hullun lailla lisää ohjuksia, semminkin koska neukkuaseiden luotettavuus ja tarkkuus olivat varsin kehnoja verrattuna amerikkalaisiin.

Ja tämä taas sitten näytti amerikkalaisista siltä, että neukut valmistautuvat ensi-iskuun. (Täysin tyypillistä oli, että neuvostoaseiden kaikkia ominaisuuksia yliarvioitiin systemaattisesti.) Joten piti saada lisää ohjustimia, jotta epävirallisesti ainoana strategiana pidetty "ride-out and retaliate" voitaisiin luotettavasti toteuttaa.

Näin se piiri pieni pyöri. En suoraan sanottuna keksi ihan äkkiä hullumpaa ajanjaksoa ihmiskunnan historiassa, ja siihen sentään mahtuu kaikenlaista.

Ylipäänsä koko ajattelu lähti aika erikoisista lähtöoletuksista. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pommien määrää perusteltiin sillä, että näin ja näin monta asetta tarvittaisiin sotasuunnitelman (SIOP) toteuttamiseen. Käytännössä tuo tarkoitti, että tietty laskennallinen "damage expectancy" saataisiin aikaan, eli tietty prosentti maalipisteistä tuhottaisiin.

Maalipisteitä oli suunnattomasti, jossain vaiheessa muistaakseni yli 16 000. Teoriassa kaikkiin oli ainakin valmius hyökätä; käytännössä varmaan ihan kaikkiin ei ollut tarkoitus missään oloissa laukaista. Kun aseita tuli lisää, myös maaleja löydettiin lisää: jossain vaiheessa kaikki Varsovan liiton yli 20 000 asukkaan asutuskeskukset taisivat olla maalipisteinä. Tämä taas johti siihen, että vielä enemmän maaleja piti tuhota esimerkiksi näihin ensimmäisiin maaleihin pääsemisen helpottamiseksi. Mikä sitten taas kertautui vaadittavien aseiden määrässä.

Maalittaminen tehtiin hyvin konservatiivisesti: tiettävästi esimerkiksi Moskovassa puolustusministeriön talon etelä- ja pohjoispäätyä varten oli oma 150 kt aseensa, niiden muiden Moskovan eri kohteiden tuhoamiseen tarkoitettujen aseiden lisäksi. (Näihin kuului eri variaatioissa useita 9 megatonnin pintaräjähteisiä lentopommeja syvälle Kremlin alle haudattujen komentobunkkereiden tuhoamiseen.) Damage expectancy-laskelmissa otettiin huomioon vain suora räjähdys- ja lämpövaikutus, tulipaloille ja säteilylle ei huomioitu mitään vaikutuksia. Kun eräs asiaa selvittänyt tutkija kysyi maalitusupseerilta, miten Hiroshima maalitettaisiin, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: muistaakseni kuusi 150-300 kt ilmaräjähdystä. ("Little Boy" oli teholtaan arviolta 14 kt.)

Tietenkin oli niin, että osa tästä ylitaposta johtui siitä, että vihollisen toiminta täytyi laskea mukaan. Esimerkiksi tuosta Hiroshima-esimerkistä olisi laskennallisesti varmaankin arvioitu kolmen pommin tuhoutuvan vihollisen ensi-iskussa, ja yhden pommin tulevan alasammutuksi pommikoneen mukana. Mutta nämä laskelmat tosiaan olettivat, että se toinen osapuoli ampuu ensin ja tuhoaa osan aseista.

Tämä ajattelu muuttui hitaasti lähinnä sukellusveneohjusten kehittymisen myötä, mutta myös siksi, kun vuosikymmenien aamisteluista ja sotapeleistä huolimatta mitään "voittavaa" strategiaa ydinsodan käymiseksi ei löydetty. Ihan muutama vuosi sitten joukko amerikkalaisia ja venäläisiä evp-ydinaseupseereita julkaisi aika kattavan selostuksen siitä, miten noin 100 ydinaseen varasto olisi riittävä pelote kaikkiin nähtävissä oleviin tarkoituksiin.

Tausta-ajatuksena on, että sellaisia rationaalisia poliittisia tavoitteita ei ole, minkä vuoksi kannattaisi riskeerata 10 oman kaupungin tuho. Eikä isompaa määrää aseita kannata rakentaa vastustajan aseiden tuhoamiseksi, koska vastapuoli voi rakentaa varsin helposti enemmän aseita ja suojata ne paremmin. Mikä nähtiin jo kylmän sodan aikana. Olen molemmista aika samaa mieltä.

Kiinalaiset ovat itse asiassa luultavasti fiksuimpia tässä asiassa. Heillä on ehkä parisataa ydinasetta, piilotettuna eri puolille maata ja sukellusveneisiin. Suotta tuhlaavat rahaa mihinkään isompaan projektiin.

Sukellusveneet ovat ongelma, samoin Venäjän/Yhdysvaltojen iso pinta-ala (reagointiaika) on ongelma menestyksellisen ensi-iskun suorittamisessa. Ensi-iskulla saataisiin kuitenkin paljon kapasiteettia pois: USN jahtaa mahdollisimman montaa vihollisen sukellusvenettä ja upottaa ne ratkaisevalla hetkellä samalla kun USAF:n F-35:t lentävät pommituslentoja tunnettuihin ydinasetukikohtiin. Siinä olet oikeassa, että vahinkoa tulisi paljon voittajallekin eikä normaalitilanteessa edes kymmenen suurkaupungin tuhoutumista voi pitää toivottana asiana, mikä tapahtuisi yhdenkin sukellusveneen päästessä karkuun. Poikkeuksellisissa olosuhteissa se voi kuitenkin olla kannattava ratkaisu.
Reaalimaailmassa tämä vaan on yhtä todennäköistä kuin se, että tosipaikan puolen miljoonan venäläissotilaan torjumiseen riittäisi, kun jokainen reserviläinen ampuu kaksi laukausta.

Ydinaseiden piilottaminen on aika helppoa: amerikkalaiset ovat julkisesti myöntäneet, että heillä ei ole vieläkään käsitystä siitä, missä kiinalaisten kaikki aseet ovat. Venäläisistä aseista on parempi käsitys niin kauan kun ne pysyvät varikoilla, mutta esimerkiksi Topol- ja RS-24-rykmentit harjoittelevat nopeaa hajaantumista kriisin sattuessa. Puolessa tunnissa ne ovat jo niin kaukana, että jokaisen tuhoamiseen tarvitaan käytännössä oma lentosuoritteensa. Jos ne ylipäätään löydetään.

Amerikkalaiset itse ylpeilevät, että Ohio-luokan ohjusveneitä ei tiettävästi ole koskaan kyetty jäljittämään pitkäaikaisesti pelotepartioilla. Veneet ovat ainakin 1990-luvun alusta saakka olleet niin hiljaisia, että sama volyymi merivettä tuottaa laskennallisesti enemmän taustahälyä; niitä sanotaankin "mustiksi aukoiksi." (Ja ei: tätä ei käytännössä voi käyttää hyväksi havaitsemisessa.) Venäläiset ovat olleet tekniikassa vähän jäljessä, mutta eivät kovin paljon, joten nykyiset venäläiset ohjusveneet pystynevät aika samaan kuin Ohiot 1990-luvulla. Tietääkseni jenkkilaivasto on avoimesti myöntänytkin, että heillä ei enää ole keinoja jäljittää uudempia venäläisiä suklareita.

Venäläisillä on lisäksi käytettävissään niinsanottu bastionistrategia. Kansainvälisen tilanteen kriisiytyessä ohjusveneet voitaisiin ajaa Barentsinmerelle ja Okhotskinmerelle. Näille vesialueille johtavat reitit sitten tukittaisiin miinoituksilla, vedenalaisilla sensoreilla, vedenalaisilla ja pintalaivastolla, ja suto-koneilla. Voi olla, että amerikkalaiset pääsisivät vieläkin bastionien sisälle (rauhan aikana pääsevät, kun miinoituksia ei ole eikä laivasto ammu kovilla) mutta on suurta toiveajattelua kuvitella, että he pystyisivät luotettavasti upottamaan edes suurimman osan ohjusveneistä ennen laukaisua. Jos yksikin nyt kaavaillusta kymmenestä veneestä selviää, suurkaupunkeja ei tuhoudu kymmenen vaan sata.

Tähän sitten päälle 1-6 kaupunkia per selviytyvä Topol- tai RS-24-laukaisin. Mitkä muuten kykenevät tulitoimintaan minuuteissa laukaisukäskystä, eli luultavasti ampumaan ohjuksen ennen tuhoutumistaan, jos vain ilmapuolustus välittää varoituksen tulossa tai käynnissä olevasta hyökkäyksestä.

Haluaisin kyllä nähdä sen poikkeustilanteen, missä "edes" kymmenen suurkaupungin menettäminen palvelisi jotain rationaalista strategista päämäärää. Melkein vaatisin aika yksityiskohtaisen skenaariokuvauksen.

Kannattaako mielipuolta kehottaa siihen vai kannattaako ennemmin ottaa vähän takkiin? Olkoonkin, että takkiin ottaminen on osoitus heikkoudesta, mutta toisaalta vastapuoli on nyt tyytyväinen saatuaan mitä halusi ja tietää "uhrin" olevan katkerampi ja arvaamattomampi ensi kerralla.
Tässä on nyt mielestäni vähän samanlainen kysymys, kuin että pitäisikö poliisin aseistautua singoilla. Ehkä suurempi tuhovoima pelottaisi joitain hulinoitsijoita.

Toisaalta sitten sinkojen vastustajat huomauttanevat, että jos suuri osa poliisin aserahoista laitetaan sinkoihin, joku vähemmän kaheli mutta laskelmoiva pahantekijä saattaa laskea, että poliisi ei käyttäisi kuitenkaan sinkoa vaikkapa panttivankitilanteen laukaisemisessa.

Tämä taitaa olla se on se suurin syy, miksi sotilaat pääsääntöisesti vastustavat ydinaseita. Kun niillä ei oikein tee mitään oikein missään reaalisesti kuviteltavissa olevassa tilanteessa, ja niihin kipatut rahat (ja palkka-armeijoissa miesvoima) ovat poissa suorituskyvyistä, joilla tekisikin jotain.
 

RPG83

Soome Majori
Isoa kaupunkia ei saa kokonaan pois pelistä yhdellä 150 kilotonnin kärjellä. Syntyvä tulimyrsky voi tuhota sen infrastruktuurin käytännössä kokonaan, mutta jäljelle jää silti ainakin populaatio. Tosin on epämääräistä, paljonko työvoimasta on hyötyä ilman työvälineitä, mutta pitkällä aikavälillä väestön menetys on todennäköisesti suurempi ongelma kuin infrastruktuurin menettäminen (vrt. väestönsuojelu). Toisaalta lyhyellä tähtäimellä olisi parempi, että kaupunkilaiset kuolisivat koteihinsa eivätkä lähtisi maaseudulle rasittamaan kurjuudelta säästyneitä alueita.

Edit: Olisi mielenkiintoista tietää, miten pohjoismaat oli maalitettu kylmän sodan päivinä, ja mikä on tilanne tänä päivänä. Onhan aiheesta täälläkin keskusteltu, ja suomalaiset lentokentät, satamat ym. taisi olla maalitettu molemmilta puolilta. Mutta mikä oli esim. asutuskeskusten tilanne? Miten ruotsalainen liittoutumattomuus erosi liittoutuneesta Norjasta ja Neuvostoliiton puoli-satelliitti Suomesta?
 
Viimeksi muokattu:

Deeiii

Eversti
Niin siis tuossa oli kysymyksenä, että miten sodanaikainen Hiroshima olisi maalitettu SAC:in kriteereillä. Vaikka kivirakennukset kestävämpiä ovatkin, niin yksikin 150 kt ilmaräjähdys tekee kyllä aika selvää jälkeä kaupungista kuin kaupungista.

Tietääkseni neutraalien maiden asutuskeskuksia ei ainakaan SAC:in toimesta varsinaisesti maalitettu. Venäläisten väitetään jemmanneen esim. Virossa ohjuksia Tukholmaa ja varmaan Helsinkiäkin varten.

Tosin ero on lähinnä semanttinen, koska pommikoneiden tiellä olleet ilmapuolustukset ym olisi kärvennetty joka tapauksessa, ja yksin epäsuorat vaikutukset olisivat olleet aikamoisia. Paraatiesimerkkinä NL:n vaikutuspiiristä muuten irtautunut Albania, jossa vaan sattui olemaan ennakkovaroitustutka. Siihen oli muistaakseni maalitettu 13 megatonnia + varalla 9 megatonnia pintaräjähdystä. Vallitsevilla tuulilla suurin osa maasta olisi peittynyt muutaman tunnin altistumisella tappavan laskeuman alle. "Ikävä juttu," oli SACin suunnittelija todennut.

Itä- ja etelätuulilla Etelä-Suomi olisi muuttunut melko lailla asuinkelvottomaksi, vaikka Suomeen ei olisi edes isketty. Yksin Virossa olleiden it-asemien jauhamiseen oli varattu sen verran megatonneja, Leningradin lasittamisesta puhumattakaan. (Yhden ex-pilotin mukaan yksi pääasiallisista hyökkäyskäytävistä syvemmälle Venäjälle kulki Eremitaasin yli. Tai siis sen, mitä siitä olisi ollut jäljellä.) Hatara mielikuva on, että amerikkalaiset uskoivat suurimman osan Helsingin väestöä kuolevan laskeumaan. Ikävä juttu.

Samaten ydinsota olisi vielä 1960-luvun puolivälissä tarkoittanut myös Kiinan käristämistä, riippumatta siitä, olisivatko he ottaneet osaa sotaan. Suunnitelmia oli niin ikävä muuttaa.

Neukuilla oli itse asiassa joustavammat suunnitelmat eikä SAC:in "ydinorgasmi" ollut heidän doktriinissaan. Varmaa tietoa siitä, olisivatko he pommittaneet neutraaleja, ei ole minun silmiini eksynyt. Kyky siihen oli, mutta epäilen halua.
 
Viimeksi muokattu:

scip10

Kenraali
Neukkujen kannalta liittoutumattomat olivat ikävän lähellä kotimaata, eivätkä valtamerten takana.

Mielenkiintoista tekstiä veli @Deeiii :ltä. Osaisitko antaa kirjavinkkejä aiheesta kiinnostuneelle?
 

Deeiii

Eversti
Mielenkiintoista tekstiä veli @Deeiii :ltä. Osaisitko antaa kirjavinkkejä aiheesta kiinnostuneelle?
Tästäpä tulee.

Jos tuo ydinasestrategian kehittyminen kiinnostaa, niin hyvin vaikea on välttää Kaplanin ja Sherwinin kirjaa "Wizards of Armageddon." Erittäin hyvä ja vieläpä ihan luettava kuvaus Yhdysvaltojen strategisen doktriinin kehittymisestä ja siihen vaikuttaneista henkilöistä. Kenraali Thomas Powersista (paremmin tunnetun Curtis LeMayn seuraaja) kertovat jutut ovat aika, mielenkiintoisia...

Perushuttua ovat Richard Rhodesin kirjat "The Making of the Atomic Bomb" ja vetypommin historiasta kertova "Dark Sun: The making of the hydrogen bomb." Erittäin hyviä kirjoja molemmat, kylmä sota-näkökulmasta etenkin tuo jälkimmäinen. Eikä pidä unohtaa "trilogian" päätösosaa, kilpavarustelusta kertovaa kirjaa "Arsenals of Folly," joka ikävä kyllä on heikoin kolmesta. Ihan hyvä siltikin.

Populaarimmasta päästä hyviä ovat esimerkiksi jo huudettu Muellerin "Atomic Obsession", jossa jutustellaan ydinaseiden pelosta ja esim. siitä, miten luultavaa terroristien olisi saada käsiinsä ydinaseita. Atomikauhusta sietää mainita myös Spencer Weartin "The rise of nuclear fear," joskin siinä on juttua enempi ydinvoimasta kuin ydinaseista. Sotavarjeista puheenollen, ihan kiinnostava ja ainakin erilainen on "15 Minutes: General Curtis LeMay and the Countdown to Nuclear Annihilation." Kuuban kriisistä varmaan paras semi-populaari teos on "One Minute to Midnight: Kennedy, Khrushchev, and Castro on the Brink of Nuclear War." Siitä saa myös hyvän kuvan päätöksenteosta noina aikoina, suosittelen.

"High Noon in the Cold War: Kennedy, Krushchev, and the Cuban Missile Crisis" on ihan OK myös, mutta köykäisempi kuin edellämainittu. Ei mitenkään välttämätön luettava jos edellämainittu on plakkarissa.

Venäläisten ajattelua valottava, hyvä populaari kirja on "The Dead Hand: The Untold Story of the Cold War Arms Race and Its Dangerous Legacy."

Suunnilleen kaikki, mitä ex-ohjusupseeri Bruce Blair on kirjoittanut, on hyvää settiä - mutta usein tekstinä aika kuivaa. Esimerkiksi "The Logic of Accidental Nuclear War" on varmaan paras julkinen vertailu neukkujen ja jenkkien ydindoktriinista ja -komentoketjusta, mutta hiton pitkäpiimäistä luettavaa.

Jos tuolla alkuun :). Voin katsastaa kotiin päästyäni kirjahyllyn ja korjailen jos jotain merkittävää jäi uupumaan. Jätin tästä tarkoituksella esoteerisemmat kirjat kuten On Thermonuclear War pois, ne ovat vielä jäätävämpiä kuin Blairin kirjat eivätkä mitenkään merkittävästi lisää ymmärrystä itse asiasta.
 
Venäläisten ajattelua valottava, hyvä populaari kirja on "The Dead Hand: The Untold Story of the Cold War Arms Race and Its Dangerous Legacy."
Deadhändi eli "kuolleen miehen käsi" eli venäläisittäin "Systema Perimetr" on muuten sitten edelleen käytössä. Kylmä sota oli ja meni, mutta ihanaa neuvostoteknologiaa vuodelta 1974 on edelleen Venäjän ydinohjuisten puikoissa päättämässä, tuleeko meille maailmanloppu.

Jos joku kuvitteli, että kirjoittelin höpöjä tai suoranaista parodiaa, niin ei! Lyhyesti kuvattuna Perimetri on järjestelmä, siis kylmä kuollut neukkuinsinöörin tekemä kone, joka päättää siitä, onko tullut aika kostoiskeä pahaa Americaa venäläisillä mannertenvälisillä. Venäjällä kone pystyy käskemään ydinohjukset matkaan!

Loput detaljeista löydätte esim. näistä viihdyttävistä dokumenteista (ei se Perimetri niin "untold story" ole kuin mitä kirja yrittää myynninedistämismielessä uskotella...)

http://rbth.com/defence/2014/04/03/ultimate_deterrent_how_the_russian_perimeter_system_works_35633.html
http://www.rg.ru/2014/01/22/perimetr-site.html

 

Deeiii

Eversti
Deadhändi eli "kuolleen miehen käsi" eli venäläisittäin "Systema Perimetr" on muuten sitten edelleen käytössä. Kylmä sota oli ja meni, mutta ihanaa neuvostoteknologiaa vuodelta 1974 on edelleen Venäjän ydinohjuisten puikoissa päättämässä, tuleeko meille maailmanloppu.

Jos joku kuvitteli, että kirjoittelin höpöjä tai suoranaista parodiaa, niin ei! Lyhyesti kuvattuna Perimetri on järjestelmä, siis kylmä kuollut neukkuinsinöörin tekemä kone, joka päättää siitä, onko tullut aika kostoiskeä pahaa Americaa venäläisillä mannertenvälisillä. Venäjällä kone pystyy käskemään ydinohjukset matkaan!
Tästä on vähän eri versioita liikenteessä. Tiettävästi järjestelmä ei ole varsinainen täysautomaattinen tuomiopäivän kone vaan viestijärjestelmä, jolla jossain syvässä luolassa olevalle upseerille tai luultavammin muutamalle voidaan delegoida valta ja kyky tiettyjen ehtojen täyttyessä laukaista vastaisku ilman politbyroon tsaarin Putinin lupaa. Tuota on kyllä väitetty täysautomaattiseksi tuomiopäivän koneeksi, mutta itse pidän uskottavimpana Wikipediassakin dokumentoituja lausuntoja, joiden mukaan täysautomaattinenkin järjestelmä oli suunniteltu, mutta ilmeisistä syistä sitä otettu käyttöön.

Sinänsä tuo ei funktionaalisuudeltaan juuri eroa yhdysvaltalaisesta järjestelystä, jossa varakomentopaikka kiertelee taivaalla, kaukana iskukohteista; vuoteen 1990 saakka yksi Looking Glass-kone oli koko ajan ilmassa, nykyään se odottaa miehitettynä kiitoradan päässä. Koneessa olevalla kenraalilla on kyky käskeä täysimittainen ydinisku. Käytännössä se olisi kylmän sodan aikana toteutettu suorilla radiolähetyksillä koneesta, ja laukomalla kauko-ohjauksella hätäkommunikaatiojärjestelmän ohjussiiloihin piilotetut, ohjusmiehistöille, pommikoneille ja sukellusveneille laukaisukäskyä lähettävät minisatelliitit.

Yhdysvaltalaiseen käytäntöön erona Perimetrissä lienevät lähinnä ne mekanismit, joilla laukaisuehtojen täyttyminen varmistetaan, ja mahdollisesti optio laukoa ohjuksia jonkin sortin kauko-ohjauksella ilman, että ohjusmiehistöjä edes tarvitaan. Mielenkiintoisinta tuossa on mielestäni se, miten tuo erosi läntisestä filosofiasta, jonka mukaan tälläiset "pelotetta vahvistavat" keinot tulisi saattaa vastapuolen tietoon. Sen sijaan tuo Perimetr vaikutti olleen lähinnä kädenojennus politbyroon haukoille ja kuumakalleille, jotka voitiin kriisin sattuessa nyt vakuuttaa siitä, että vastaisku lähtee vaikka dekapitaatio tapahtuisi.

Vastaava kuolleen miehen kytkin löytyy tietysti muiltakin valloilta. Ylivoimaisesti tyylikkäin jos kohta hirvittävin järjestely on briteillä, joilla virkaan astuva pääministeri kirjoittaa yhtenä ensi tehtävistään omin käsin kirjeet kuninkaallisen laivaston ohjussukellusveneiden kapteeneille. Näissä sinetöidyissä ja pääministerin vaihtuessa avaamattomina poltettavissa kirjeissä annetaan ohjeet, miten kapteenin tulisi toimia jos kello viiden teetä ei enää tarjoilla Thamesin rannalla. Kukaan ei ole koskaan paljastanut, mitä kirjeeseen on tarkkaan ottaen kirjoittanut, mutta yleisesti arvellaan, että niistä löytyisi ohjeet toimia oman harkinnan mukaan, liittyä Yhdysvaltojen laivastoon tai purjehtia Kanadaan tai Australiaan.

Veneen upseereilla on toisin sanoen keinot laukoa ohjuksia ilman erillistä kommunikaatiota. Tämä oli amerikkalaistenkin käytäntönä joskus, mutta nykyään ohjuksia ei voi aktivoida ilman toimintakäskyn mukana tulevaa koodia. Paras osuus: kun käytäntö kerran kyseenalaistettiin parlamentissä, vastaus oli, että pelkkä vihjaus siitä, että kuninkaallisen laivaston upseerit voisivat epäherrasmiesmäisesti väärinkäyttää valtaansa, on syvästi loukkaava ja paheksuttava.
 
Viimeksi muokattu:
Minun tietääkseni Perimetr on kyllä täysin itsenäinen järjestelmä. Ei sen idea ole olla mikään "varakomentopaikka", vaan varmistaa, että kostoisku lähtee kun tietyt kriteerit täyttyy. Vaikkei olisi yhtään komentajaa hengissä.

Lyhyesti kuvattuna Perimetr aktivoituu tiettyjen "ympäristöllisten parametrien täyttyessä" (mitä ne tarkkaan ottaen ovat ja missä, on huippusalaisuus luonnollisesti).

Ei nyt ole kuitenkaan vaikea arvata, että Perimetrillä on muutamissa valituissa paikoissa ympäri äitee-Venäjää esim. radioaktiivisuuden tasoja seuraavia mittareita. Maankuoren tärinää seuraavia mittareita yms. Jos noita ns. ympäristöllisiä parametreja täytyy Perimetrin mielestä riittävästi, se lähettää tarkemminkuvaamattomia signaaliteitä pitkin ylimmälle sodanjohdolle ja Venäjän pressalle tiedon, että "Äiti-Venäjä tuhottu? Kostoiskenkö?"

Tohon on sitten herroilla ylimmillä päättäjillä joku vastausaika reagoida ja vastata Perimetrille, että "Njet, nou hätä, sullon on väärä häly". Tällöin Perimetr menee takaisin "horrokseen". Mutta jos mitään vastakuittia ei määräajan kuluessa tule, Perimetr lähettää mannertenväliset matkaan. Se ei tarvi toimiakseen ainuttakaan ihmislupaa. Se on sen makaaberi idea. Todellakin neukkuteknologia on siellä päättämässä, tuleeko meille maailmanloppu...

PS. Deeii: mieti Perimetr:n nimeä lännessä: "Kuolleen miehen käsi". Jos se olisi joku "varakomentopaikka", jossa joku ihminen huseeraisi ja tekisi päätökset, niin mikä ihmeen kuolleen miehen käsi se muka silloin olisi? Miksi jenkit olisivat antaneet sille sen toimintatavan vastaisen nimen? Ei ole jenkkien tapaista. Heillä on yleensä semantiikka hyvin hallussa. "Kuolleen miehen käsi" tarkoittaa nimenomaan teknologiaa, joka tarttuu puikkoihin itsenäisesti kun oletetaan operaattorien olevan joko vainajia tai estyneitä. Esim junien vetureissa, ydinvoimaloissa noita kuolleen miehen käsiä on.

Amerikkalaisten omat käytännöt on tosiaan erit - mutta älä niitä sotke tähän. Erään jenkkiasiantuntijan kommentti Perimetristä: "Me emme koskaan voineet kuvitellakkaan, että joku delegoisi päätöksen globaalin ydintuhon aloittamisesta KONEELLE!"

PSS. Sukellusveneistä jne löytyy tosiaan vertauskuvallisia "kuolleen miehen käsiä". Mutta koska siellä päätöksiä ei tee kone, niin oikeasti tuota termiä ei saa käyttää. Second-strike doktriini vähän niinkuin pitää sisällään sen idean, että ydinsukellusveneen päällystö tekee tietyillä kriteereillä päätöksen käynnistää ydintuho. Yksi kriteereistä brittisubbareilla oli tiettävästi BBC:n radiolähetysten kuulumiseen lakkaaminen. Julkisiahan nuo kriteerit eivät koskaan ole, koska vastustaja voisi käyttää sitä tietoa hyödykseen. Veneissä kuitenkin siellä on aina se ihminen, joka tekee harkintaa, että "onko tää nyt oikeasti joku ydintuhon paikka vai ei".
 
Viimeksi muokattu:

Deeiii

Eversti
On toki mahdollista, että Perimetr olisi automaattinen järjestelmä, mutta siihen en itse usko. Venäläisten ajattelua ja doktriinia ydinaseiden suhteen on selostettu aika kattavasti esimerkiksi tuossa Blairin "The Logic of Accidental Nuclear War"-kirjassa, ja vaikka kirja nimensä mukaisesti kiinnittää huomiota nimenomaan niihin mekanismeihin joilla ydinsota saattaa lähteä vaikka puikoissa olisi ihmisiä, niin sen antama kuva venäläisestä ajattelusta ei mielestäni tue teoriaa täysautomaattisen tuomiopäivän koneen rakentamisesta. Enemmänkin päin vastoin, venäläiset olivat ydinaseiden hallinnan suhteen useimmissa tapauksissa paljon amerikkalaisia varovaisempia. Oikeastaan on niin, että vasta Perimetr (jos siis oma teoriani on oikea) vei venäläisten "pre-delegation of authority":n sille tasolle, mitä se oli Yhdysvalloissa jo 1960-luvulla.

EDIT: Tarkennuksena: Neuvostoliiton ydinaseiden käyttö vaati tuon Blairin kirjan mukaan käytännössä jo hyvin varhaisessa vaiheessa selvän käskyn kaikkein korkeimmalta johdolta. Pelkkä napin painaminen ei olisi taannut tyydyttävää vastaiskua, koska Neuvostoliitolla ei ollut Yhdysvaltojen SIOP:in kaltaista tarkkaan koreografioitua, yksinkertaisella käskyllä käyntiin lähtevää "ydinorgasmi"-suunnitelmaa; sen sijaan ydinaseita olisi käytetty tilannekohtaisesti räätälöitävän sotasuunnitelman mukaan. Esimerkiksi ohjusten laukaisuaikataulu olisi käytännössä täytynyt suunnitella etukäteen, jotta esimerkiksi vältettäisiin taistelukärkien tuhoutuminen omissa räjähdyksissä ja varmistettaisiin, että yhteislaukaus saturoisi Yhdysvaltojen ohjuspuolustuksen, minkä neukut uskoivat tulevan pikapuoliin käyttökuntoon. Toki aivan varmasti jonkinlaisia vara- ja hätäsuunnitelmia välittömäksi laukaisuksi oli olemassa, mutta näitä ei pidetty toivottavina tai tehokkaina vastaiskuina - vain jonain sellaisena, mikä toteutettaisiin jos yhtään mitään muuta ei voi. Siinä missä Yhdysvalloissa ydinsodan uskottiin olevan ohi tunneissa, Neuvostoliitossa ydinsota nähtiin vähintäänkin viikkojen, ehkä kuukausien otteluna. Yhdysvaltojen ensi-iskuun ei todennäköisesti olisi vastattu saman tien, vaan vasta viikon tai parin kuluttua. Esimerkiksi liikkuvien komentopaikkojen ensisijainen tehtävä ydinhyökkäyksen jälkeen ei ollut laukaisukäskyn välittäminen (kuten Yhdysvaltojen Looking Glass-koneilla), vaan tuhojen arviointi ja johtoyhteyksien palauttaminen myöhemmin toteutettavaa vastaiskua varten.

Tämä kuului doktriiniin ja tätä harjoiteltiin ahkerasti, mutta asia tuli lännessä käsittääkseni laajemmin julki vasta tuon Blairin kirjan myötä.

Huolena 1980-luvun alussa oli, että tähän ei enää olisi ollut aikaa. Jos korkein johto ja pääesikunta olisi saatu napattua housut kintuissa, ennen kuin he ehtivät evakuoida, vastaisku - mikäli se edes lähtisi - olisi luultavasti hajanainen ja tehoton. Mikä pahinta, tälläinen koordinoimaton "ammutaan vaan"-vastaisku olisi voinut olla helppo nakki toimivalle Tähtien sota-järjestelmälle. (Tämä selittää aika pitkälle sen, miksi ko. ohjelmaa pelättiin.) Joten mielestäni uskottavin selitys Perimetrille on tuon vastaiskun suunnittelu- ja toteutusvallan siirtäminen vuoren sisäiseen varakomentopaikkaan.

Lisäksi nuo "ilmeiset syyt" miksi täysautomaattinen, laukaisukäskyn autonomisesti lähettämään kykenevä versio ainakin yhden todistajalausunnon mukaan hylättiin, ovat todella varsin ilmeisiä. Automaattijärjestelmiin voi aina tulla vikoja, eikä äärimonimutkaisten, jo lähtökohtaisesti tositilannetta vastaavissa oloissa testaamattomien järjestelmien toimintaan ole kenelläkään syytä luottaa noin paljon. Venäläisillä oli tuossa vaiheessa vieläpä varmasti tiedossa tämä: rakentamisaikaan aivan tuoreessa tapauksessa (1983) satelliitin toimintahäiriö antoi varoituksen ydinasehyökkäyksestä, mutta se yksittäinen eversti päätti (vastoin ohjeita), että toimenpiteisiin ei ole aihetta.

Vaikka tuomiopäivän koneessa olisikin enemmän varmistuksia, niin aina voi tapahtua jotain odottamatonta, ja jos varmistuksia lisätään, lisätään myös potentiaalisten vikalähteiden määrää ja lisätään riskiä siitä, että laite ei tositilanteessa toimisi, kun joku ennakkoehdoista ei täytykään. (Turvajärjestelmiä suunnitelleilla on hyvin tiedossa, että tietyn pisteen jälkeen turvajärjestelyjen lisääminen vähentää turvallisuutta noiden vikalähteiden ja monimutkaisuuden lisääntymisen vuoksi.) Venäjänmaalla riittää kuitenkin kenraaleja ja everstejä hullumpiinkin posteihin kuin Perimetriä päivystämään, joten miksi ei laitettaisi yhtä sellaista silmukkaan ihan varmuuden vuoksi?

Kaiken huipuksi, täysautomaattinen tuomiopäivän kone olisi hyödyllinen, kuten eräs tohtori Outolempi totesi, vain jos siitä kerrotaan vastapuolelle. Sen sijaan kriisin sattuessa esidelegoitu laukaisuvalta ja hyökkäyksenkestävä viestijärjestelmä ovat juurikin sellaisia, millä voidaan rauhoittaa oman puolen kuumakalleja, mutta mistä ei välttämättä tarvitse kertoa vastapuolelle. (Tosin perinteisesti kyllä on katsottu, että tälläisen näyttäminen vahvistaa pelotetta, vähentämällä vastustajan luottoa ensi-iskun toimivuuteen.)

Nimityksistä en vetäisi suuria johtopäätelmiä. "Dead Hand" voi aivan hyvin tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että laukaisukäsky lähtee, vaikka politbyroo hajaantuisi jo ilmakehään. Käskyn mekanismista se ei vielä kerro mitään.

Junissa ja voimaloissa olevat kuolleen miehen kahvat eroavat tuomiopäivän koneista aivan olennaisesti: ne ovat fail-safe-järjestelmiä, eli operaattorin toiminnan puute tai vika järjestelmässä aiheuttaa vaarallisen prosessin alasajon. Täysautomaattinen tuomiopäivän kone on fail-deadly-järjestelmä, jossa vika järjestelmässä tai operaattorin estyminen - vaikkapa ihan vain kommunikaatiokatkoksen vuoksi - aiheuttaisi maailmanlopun.
 
Viimeksi muokattu:
Mielestäni olet väärässä etkä juurikaan kyennyt väitteitäsi perustelemaan. Sen verran täsmennän, että ilmeisesti täysin automaattinen järjestelmä ei ole (tosin kukaan ei ole sitä koskaan luotettavasti kiistänytkään). Se pitää ensin aktivoida - vasta sen jälkeen se on automaattinen.

Viittaamasi Blair ei ainakaan tämän lähteen mukaan kiistä Perimetrin itsenäistä kykyä lähettää kostoisku matkaan. http://talesfromthenuclearage.wordpress.com/2010/11/15/perimetr/

Blairinkin tiedot näyttävät lepäävän vain yhden lähteen varassa. Eversti Valeri Jarunitsin varassa. Jarunits vain on sikäli ikävä lähde, että vaikuttaa muuttaneen hieman tarinaansa kuten tuosta lähteestäkin selviää. Jenkkeihin päästyään hän rupesikin väittämään, että siellä olisi kaikesta huolimatta joku ihminen mukamas viimeisenä lenkkinä. Mikä on valitettavasti aika epäuskottavaa. Nuo komentoketjun siirtelyjärjestelyt oltaisiin voitu saavuttaa ihan protokollaohjeilla. Ei siihen monimutkaista Perimetriä oltaisi tarvittu.

Perimetrin toimintatapa sitäpaitsi täsmää kuin nenä päähän Kremlin neukkuhallinnon pelkotilojen kanssa. Ydinkilpajuoksun järjettömimpinä aikoina - taisit vieläpä itse todeta tämän - neukkujohto pelkäsi yli kaiken sitä, että "tulevat amerikkalaisten toimesta yllätetyksi eli ydintuhotuksi". Sitä pelättiin ja oltiin käsi "napilla" herkästi. Jotta ehdittäisiin tekemään se "ehkäisevä ennaltaisku ensin". (Vai oliko se RPG86 joka noista puhui enemmänkin?)

Perimetrin tarkoitus oli itseasiassa VÄHENTÄÄ vahingossa alkavan ydinsodan vaaraa. Asia selviää tuosta laittamastani linkistä. Sen mukaan Perimetr ei olisi ollut aina aktiivi vaan vasta kun maan ydinpuolustushallinto olisi aktivoinut sen. Sen jälkeen Perimetr olisi itsenäisesti toimien tehnyt kostoiskun. Sillä oli ilmeisesti jopa kyky täysin automaattiseen toimintaan, ilman tarvetta yhdenkään ihmiskäden toimenpiteeseen. Muutamat ohjukset olivat ilmeisesti täysin automaattisia, vailla ohjusmiehistöä. Kuulostaa aika heviltä, mutta niin ainakin tuossa väitetään.

Se ydinsodan vahingossa syttymisen vaaraa vähentävä vaikutus Perimetristä tuli siksi, että vaikka ydinhyökkäyksestä olisikin varoitus päättävien upseereiden "ruuduilla", he voisivat ajatella, että heidän ei tarvitse painaa nappia jos ei olla aivan varmoja. Perimetr hoitaisi kostoiskun, jos hyökkäys osoittautuisikin aidoksi. Tarvitsi vain aktivoida Perimetr ja seurata tilanteen kehitystä.

Jokatapauksessa siitä en anna periksi lainkaan, etteikö Perimetrin tarkoitus ollut itsenäisesti käynnistää ydintuho. Ilman ihmislupia sen jälkeen kun se oli aktivoitu. Se käy ilmi mm. venäläislähteistä. Siitä voidaan kinata, onko Perimetr aina aktiivi vaiko eikö ole. Siihen ei tulla kumminkaan vastausta saamaan.

Niin ja kyllä terminologia on tärkeää. Luotan jenkkeihin. Muut kansat ovat semantiikan kanssa huomattavasti tarkempia kuin me PISA #1 koulun kasvatit. Noissa muissa maissa kielellinen hoipertelu ei ole kunniassa. Venäläiset itsekin kutsuvat joissakin yhteyksissä järjestelmäänsä "kuolleeksi kädeksi", mertvaja ruka.
 

Deeiii

Eversti
Vielä: tuo käsitys täysautomaattisesta tuomiopäivän koneesta näyttäisi lähteneen liikkeelle mainitun Bruce Blairin 1990-luvun alussa tekemistä haastatteluista, joissa hänelle kerrottiin järjestelmän olemassaolosta. Blair saattoi käsittää haastattelut hieman väärin, ja 1993 antoi lehtijutussa ymmärtää järjestelmän olevan täysautomaattinen. Nyttemmin sama herra itse on sitä tarkentanut, että järjestelmä on puoliautomaattinen, eli se mahdollistaa vastaiskun ampumisen vaihtoehtoisesta komentopaikasta jos tietyt ehdot täyttyvät ja järjestelmä on aktivoitu. Asiaa ehkä sekoitti se, että haastatteluissa puhuttiin myös ohjusten automaattisesta laukaisusta - mikä tarkoitti siis ohjusten laukaisua kauko-ohjauksella, erityisen raketilla ammuttavan radiolähettimen avulla, ohjusmiehistöt ohittaen. Tähän venäläisillä oli tiettävästi kyky jo 1980-luvulla. Mutta päätös radiolähettimen ampumisesta jäi ihmisten tehtäväksi.

Jopa Blairin tietolähde tuohon vuoden 1993 juttuun on itse sen jälkeen toistuvasti todennut, että Perimetr on puoliautomaattinen, kuulemma kolmen päivystävän upseerin yksimielisen päätöksen vaativa järjestelmä.

EDIT: "Dead hand" muuten taitaa olla suora käännös alunperin venäläisestä nimityksestä, Mertvaya Ruka, ainakin tuon linkkaamasi jutun (missä ei ilmeisesti ole perehdytty siihen, mitä mieltä Blair on nykyään) mukaan. Mikä selittäisi paljon, tietääkseni englanninkielessä ei tuollaista termiä ole, mutta ehkäpä se on suora käännös tuosta venäjänkielisestä.
 

Deeiii

Eversti
Viestit menivät vähän ristiin, mutta vastaapa tähän kysymykseen: mitä saavutettaisiin salaisella, täysautomaattisella järjestelmällä? Herman Kahn analysoi aikanaan tuon tuomiopäiväkoneen aika tyhjentävästi (tri Outolempi laukoo leffassa pitkälti Herman Kahnin On Thermonuclear War-kirjaan kirjoittamia lauseita), ja sekä hän että kaikki muut asiaa pohtineet ovat samaa mieltä: täysautomaattisessa tuomiopäivän koneessa on vähääkään järkeä vain jos siitä kerrotaan koko maailmalle. Salaisena se ei by definition pelota ketään, mutta altistaa koko maailman suunnattomalle vaaralle.

Sen sijaan puoliautomaattinen "pre-delegation of release authority" on salaisenakin ihan hyvä juttu, ja toiminee tositilanteessa yhtä hyvin kuin täysautomaattinen järjestelmä: se toteuttaa kriteerin vastahyökkäyskäskyn lähtemisestä vaikka korkein johto tuhoutuu. Siinä on myös selkeästi pienempi riski vahingoille. Ja kun neukuilla ei amerikkalaisten Looking Glassia vastaavaa vastaavaa systeemiä ennen 1980-lukua ollut, niin eikö kaikkein todennäköisin selitys ole, että Perimetr on juurikin Looking Glassia vastaava järjestely, joskin sillä erolla, että se ei ole koko ajan aktiivinen?

Kuten totesin, uskon että tässä nyt sekoitetaan ohjusten kauko-ohjattu "automaattinen" laukaisu tuomiopäivän koneeseen.
 

Deeiii

Eversti
Palaan vielä tähän, kun aihe on mielenkiintoinen ja tärkeä ydinaseiden ymmärtämisessä.

Nuo komentoketjun siirtelyjärjestelyt oltaisiin voitu saavuttaa ihan protokollaohjeilla. Ei siihen monimutkaista Perimetriä oltaisi tarvittu.
Tämä ei luultavasti ole totta. Komentoketju sinänsä olisi voitu muuttaa paperilla ihan minkälaiseksi tahansa. Mutta komentoketjun siirtämisestä ei ole hyötyä, jos se ei saa viestejä kulkemaan kun ympärillä atomipaukkuu.

Ydinaseista puhuttaessa keskitytään hyvin usein itse aseisiin ja niiden laukaisimiin. Todellisuudessa luultavasti tärkein komponentti on komento- ja viestintäjärjestelmä (C^3). Millään määrällä aseita ei tee mitään, jos niille ei saa välitettyä laukaisukäskyä; tai jos toisaalta ne voivat saada väärän laukaisukäskyn.

Ydinasevallat ovat itse asiassa upottaneet komento- ja viestijärjestelmään hyvin merkittävän osan ydinarsenaalin kokonaiskustannuksista. Vaikka esimerkiksi Yhdysvalloissa tuo järjestelmä on suurelta osin jo valmis ja sitä lähinnä ylläpidetään ja päivitetään, viimeisin Pentagonin arvio ydinaseisiin liittyvän komento- ja viestijärjestelmän kustannuksista seuraavan 10 vuoden ajalta on 41 miljardia dollaria. Vertailun vuoksi, ydinaseisiin yhteensä menee 263 miljardia samana aikana - joskin kongressin alainen liittovaltion tilintarkastustoimisto GAO pitää tätä aliarvioituna. Toisena vertailuna, B-2:t korvaavien 100 pommikoneen hankintaan arvioidaan kuluvan noin 55 miljardia + R&D-kulut.

https://www.armscontrol.org/act/2014_0708/Newsbriefs/Nuclear-Costs-Undercounted-GAO Says

Ydinaseisiin liittyvät C^3-hankkeet ovat hyvin mittavia ja monimutkaisia projekteja, ja Perimetristä julkisuudessa liikkuvat tiedot ovat täysin konsistentteja tälläisen hankkeen kanssa.
 
Tämä ei luultavasti ole totta. Komentoketju sinänsä olisi voitu muuttaa paperilla ihan minkälaiseksi tahansa. Mutta komentoketjun siirtämisestä ei ole hyötyä, jos se ei saa viestejä kulkemaan kun ympärillä atomipaukkuu.
No totta kai se saadaan. Saadanhan se ydinsukellusveneen ja keskuksen välilläkin sovittua. Mistään sen kummemmasta asiasta ei ole kyse.

Se mitä sinä puhut on "ydinasevalloista" monikossa on käytännössä Yhdysvalloista peräisin olevaa tietoa. Mitenkä he ovat asiansa pähkineet.
 

Deeiii

Eversti
No totta kai se saadaan. Saadanhan se ydinsukellusveneen ja keskuksen välilläkin sovittua. Mistään sen kummemmasta asiasta ei ole kyse.

Se mitä sinä puhut on "ydinasevalloista" monikossa on käytännössä Yhdysvalloista peräisin olevaa tietoa. Mitenkä he ovat asiansa pähkineet.
Saadaan toki. Mutta kirjekyyhkyillä tai siviilisähköpostilla sitä ei hoideta. Tämä se oli se mun pointti: ydinsodan kestävät viestijärjestelmät ovat kohtuu monimutkaisia ja isoja hankkeita. Semmoista Perimetr-suuruusluokkaa.

Komento- ja viestiyhteyksistä löytyy julkista selvitystä mm. mainitun Bruce Blairin kirjoittamana. Mainittu Logic of Accidental Nuclear War nimenomaisesti vertailee US:n ja neukkujen C3-järjestelmiä. Siihen suurimmalta osalta perustan tietoni venäläisten C3-järjestelyistä. Blairia pidetään hyvin luotettavana lähteenä.
 
Top